Ladataan...
ROSAMARIAVUORI

Veikkaan, että tammikuu ja uudenvuoden lupaukset ovat haaveiden kulta-aikaa. Toinen hedelmällinen hetki haaveille ja nimenomaan niiden muuttamista suunnitelmiksi on alkusyksy. Lomat on lomailtu ja pohdimme miten ja missä sitä jaksaisi jälleen selvitä läpi uuden kaamoksen. Omassa lähipiirissäni taas haaveista puhuminen on ollut lähiviikkoina ajankohtaista, sillä pääsykokeet ja ennakkotehtävät kolkuttelevat ovella. Arvostan ystävissäni sitä sisukkuutta ja tahdonvoimaa, että he ovat lukinneet itsensä kuukausiksi kirjastoon ja viisveisanneet lämpimistä kevätpäivistä tai kavereiden terdekutsuista. He vain haluavat niin kovasti päästä unelmiensa kouluun, vaikka tiedostavat etenkin Helsingissä sisäänpääsyprosentin olevan naurettavan pieni. Onko se unelmien koulupaikka oikeastaan edes haave, vai onko se tavoite? Mikä oikeastaan tekee haaveesta tavoitteen?


Hyvä ystäväni on aina halunnut päästä lääkikseen. Jo kahtena vuonna hän on joutunut pettymään ja tiedostaa, että pettymys saattaa tulla tänäkin vuonna. Meillä kaikilla on haaveammatteja, mutta jos haaveensa voisi valita, miksi päätyisi juuri siihen kaikista vaikeimpaan vaihtoehtoon? Vai valitseeko haaveet meidät? Loppujenlopuksi ammattihaaveet perustuvat kuitenkin siihen mitä osaamme ja minkä tekemisestä nautimme, enkä usko että niihin asioihin voimme paljoakaan vaikuttaa. Minä puhuisin mielelläni paremmin kieliä ja osaisin matikkaa, mutta niiden opiskelu ei ole minulle nautinnollista. Tottakai oppisin niitä varmasti jos ryhtyisin niitä opettelemaan, mutta en usko että niistä silti tulisi minulle intohimoa vaikka oppisinkin tykkäämään niistä. Ylipäätään haaveilu on verbinä todella laaja. Voin haaveilla lentämisestä (mahdotonta), lottovoitosta (tähän en voi itse vaikuttaa), eläkepäivistä Italian viinitilalla (ei ajankohtaista enkä ryhtyisi tämän suunnitteluun vielä parikymppisenä), toimittajan ammatista (täysin mahdollista jos ryhdyn toimeen) tai ulkomaan matkasta (let's do it). Eli on haaveita mitä haluaisimme tehdä, joiden toteutuminen riippuu vain siitä teemmekö asioita niiden eteen. On myös haaveita, mihin emme voi mitenkään itse vaikuttaa. Ja on myös niitä haaveita, joita heittelemme ajatuksissamme ilmoille, muttemme loppujen lopuksi edes toivoisi niiden tapahtuvan. Oi kunpa olisi kesä, vitsit kun olisin syntynyt espanjassa, olisinpa taas lapsi, olisipa Channing Tatum mun aviomies... Jos kaikki nämä asiat tapahtuisivat vain sormia napsauttamalla, voisimme olla aikamoisessa ahdingossa, haha.


Meillä kaikilla on haaveita (ainakin toivottavasti!). Muistan kuinka mun isä on monesti todennut, että haaveet pitää ihmisen elossa. En tarkoita sitä, että kokoajan pitäisi olla rämpimässä eteenpäin kohti uutta ja entistä ehompaa ihanaa. Täytyy nauttia siitä mitä on jo saavuttanut, mutta muistaa että tässä elämässä on kaikki mahdollista ja itseään voi kehittää jatkuvasti. Kun yksi asia tympii ja uusi pieni haave putkahtelee aamun pikkutunneilla päähän, on se useimmiten toteuttamisen arvoinen. Tärkeää on kuitenkin erottaa nämä eri haavetyypit toisestaan. Onko tämä nyt jotain päämäärätöntä haihattelua joka päivä eri asiasta, vai onko tämä haave joka vahvistuu päivä päivältä? Silloin don't call it a dream, call it a plan. Se jos mikä elämässä kaduttaa, jos haaveet jäi toteuttamatta.

Rakkautta pidetään voimakkaimpana tunteena, mutta itse saan ainakin ihan valtavat kiksit inspiraatiosta ja uusista ideoista. Ehkä se on myös uudelleenrakastumista omaan itseensä ja oman itsensä löytämistä. Varsinkin silloin, kun on ollut vähän hukassa itsensä kanssa uusi oivallus tuntuu valaistumiselta ja yhtäkkiä tulevaisuus näyttää kirkkaalta ja toiveikkaalta. Mulla tulee ainakin silloin niin energinen fiilis, en malta nukkua ja olen kokoajan hyvällä tuulella ja tekis mieli selittää kaikille siitä uudesta idiksestä. Aika sama kaava kuin ihastumisessa tai rakastumisessa. Oispa mielenkiintoista kuulla, tapahtuuko aivoissa jotain samantyyppistä silloin! Anyway, minusta inspiraatio ja haaveiden toteuttaminen on niin suuri voimavara ja energiaryöppy, että niihin kannattaa tarttua eikä keksiä tekosyitä miksi ne eivät muka sovi juuri tähän elämäntilanteeseen. Muista, että useimmiten suurin este haaveiden toteutumiselle olet loppujen lopuksi sinä itse. Samoin suurin tekijä haaveiden toteutumiselle olet sinä

Voiko susta omiin haaveisiin vaikuttaa? Mikä on sun viimeisin toteutettu haave?

Share
Ladataan...

Ladataan...
ROSAMARIAVUORI

Viikon kohokohta? Ehdottomasti kampaajalla käyminen. Mietin viikkokausia raaskinko värjätä hiuksiani, kun luonnollinen värinikin on ihan hyvä. Vetkutin ja vähättelin. On paljon tärkeämpiäkin asioita, joihin käyttää rahaa. Yhtenä iltana sitten päätin lopettaa jossittelun ja varasin ajan kampaajalle ja ripsienlaittoon. Sekin tuntui typerältä. Pidetäänkö minua heti tyrkkynä, teininä, epävarmana ihmisenä jos laitan ripset. Vanhat ihmiset kauhistelevat keskustelupalstojen kommenteissa, miehet puhuvat kovaan ääneen miten luonnollinen nainen on paras ja ilman meikkiä kulkevat naiset naureskelevat moisille katuharjoille silmissä. En silti perunut varaamiani aikoja ja laitoin kuontaloni kevätkuntoon.

Ja vitsi mikä fiilis. Jokaisen pennin arvoista. En muista koska olen viimeksi käynyt kampaajalla ja tuntuu että itsevarmuuteni kasvoi monta metriä. Ei, en sano että olisin ollut epävarma tai pitänyt itseäni rumana aikasemmin. Enkä sano, että epäluonnollinen ulkonäkö on kauniinpaa kuin luonnollinen tai että rahalla voisi ostaa kauneutta. Puhun tästä fiiliksestä. Joka päivä katsomme itseämme peilistä ja se naama alkaa käymään aika tutuksi. On niin virkistävää, kun jokin on muuttunut. Kun aamulla herää ja toteaa, ainiin tää tukka, näytänpä muuten pirun hyvältä! Kun kaikki vaatteet tuntuvat hyvältä päällä, koska fiilis on niin hyvä. Kun kävelen kadulla ja näen peilikuvani näyteikkunassa ja hymyilyttää. Tämä fiilis on jokaisen euron arvoinen.

Tukka hyvin, kaikki hyvin - sanonnassa on perää. Samalla kun joku asia on erityisen reilassa, tuntuu että koko muu pakettikin näyttää hyvältä. Jos esimerkiksi olen ostanut uudet kengät, saatan samalla todeta miten hyvältä vaikkapa sääreni näyttävät. En siis tarkoita, että rahalla voisi tai pitäisi osta hyvää fiilistä. Pienet muutokset omassa tavassa toimia virkistävät. Olkoon se sitten erilainen tapa laittaa tukkaa, uusi aamiaisresepti, muutos olkkarin sisustuksessa tai uusi reitti lähikauppaan. 

Tässä peilikuvahöyryissäni mietin myös, onko totta että joku laittautuu pelkästään itsensä vuoksi. Tai mitä se sanonta edes tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, ettei kiinnosta yhtään mitä muut ajattelevat. Vai tarkoittaako se sitä, että laittautuu sen oman fiiliksen vuoksi. Kun laittautuu "vain itsensä takia", tuleeko hyvä fiilis kun miettii että näyttää pirun hyvältä muidenkin silmissä. Jos esimerkiksi olisi tilanne, että joutuisit olemaan kuukauden näkemättä yhtäkään ihmistä, laittautuisitko? Jos et, tarkoittaako se sitä että laittaudut sitten vain muita varten?
Itse laittaudun sillon, kuin lähden kotoa eli tiedän kohtaavani muita ihmisiä. Huomaan pukeutuvani myös eri tavalla eri ihmisiä tai tilanteita varten, mutta koen tekeväni sen pohjimmiltani sen samaisen hyvän fiiliksen takia. Vapaapäivänä puen usein korkkarit, koska niistä tulee hyvä fiilis minulle ja töissä en voi niitä käyttää. En kuitenkaan pukisi korkkareita vain alepaan, vaan yleensä silloin kun olen menossa tapaamaan jotain. Minulla ei kuitenkaan ole kynnystä ettenkö voisi tavata ihmisiä ilman meikkiä kylpytakki päällä. Mulla on vaan parempi fiilis lähteä himasta, jos olen laittautunut. Koska tykkään siitä. Ymmärrättekö?

Miten sitten käsitätte yli- tai alipukeutumisen? Pitääkö enää tänäpäivänä pukeutua eri tavoin eri tilanteisiin vai saavatko kaikki olla tyylilleen uskollisia tapahtumasta riippumatta? Minusta pukeutumisessa tärkeintä on, miten vaatteensa kantaa eli onko ihmisellä hyvä olla vaatteissaan. Kaikki eivät viihdy esimerkiksi mekossa ja korkkareissa, eikä minusta ole oikein vaatia toista pukeutumaan vaatteisiin joihin ei halua. Joku etiketti olisi kuitenkin hyvä olla, esim. sen että hautajaisiin ei mennä napapaidassa tai häihin verkkareissa pitäisi olla kaikille päivänselvää. Koen silti monesti myös arkisetkin tilanteet ajoittain vertailuna etenkin naisten välillä. Teen itse myymälätyötä ja koen saavani huonompaa kohtelua asiakkailta, jos olen itse normaalia laittautuneempi. Ihmiset, etenkin minua vähän vanhemmat naiset, eivät katso silmiin, vähättelevät ammattiosaamistani ja saattavat pitää minua tyhmänä. Ihan kuin se olisi heiltä pois tai tekisi minusta huonomman työntekijän, jos minulla oli tänään aikaa kihartaa tukka ja heillä ei?


Tykkään itse pukeutua juhliin tai illanistujaisiin siistimmin kuin arkena, mutta muistan muutamia kertoja kuulleeni muiden ihmetelleen "mihin olen oikein menossa" tai "kylläpäs olen pynttäytynyt". Ihan samalla tapaa tulin viettämään iltaa tyylilleni uskollisena, niinkuin tekin. Välillä jotkut alkavat jopa vertailemaan itseään ääneen minuun tai kokevat olonsa epämukavaksi tai asuvalintansa epäonnistuneeksi. Minusta tämä on omituista.  Harvemmin me kuitenkaan vertailemme omaa arkipukeutumistumistakaan toisiimme, miksi sitten juhlapukeutuminen on eri asia? Muistan miten vaikka kouluaikana oli ihan ok että joku puki kouluun verkkarit ja toinen korkkarit, mutta se että joku oli bileissä tiukassa mekossa kun muut oli farkuissa oli jotenkin noloa? Tyylejä on niin monia kuin on ihmisiäkin, niin voisimme löysätä vähän näiden etikettien suhteen ellei juhla sitä itsessään vaadi.

Tiedän, että tämä viimeinen pointtini on vaarassa aiheuttaa suoranaisen paskamyrskyn, mutta otan riskin. Äitiyspukeutuminen. Auts. Onko hyvälle äidille joku pukukoodi? Kumpi on parempi äiti - se jolla on tekoripset ja nahkatakki, vai se jolla on ulkoiluhousut ja goretex kengät? Ilmeisesti jälkimmäinen, mikäli on mammavihaa uskominen. Puhuin asiasta muutaman ystäväni kanssa, joilla on lapsia. He ovat täydellisiä, rakastavia äitejä lapsilleen, jotka ulkoilevat ja urheilevat lastensa kanssa ja laittavat elämänsä jatkuvasti uuteen järjestykseen, jotta heillä olisi mahdollisimman paljon aikaa olla lastensa kanssa. He myös näyttävät joka päivä tyrmäävän hyviltä. Todellisuudessa, he eivät edes käytä montaa minuuttia päivässä ulkonäkönsä eteen. Vähän ripsaria, pari nopeeta kiharaa tukkaan, adidaksen collari päälle, nahkatakki ja pillifarkut. Ja he kertovat saaneensa jatkuvasti arvostelevia katseita ja vähätteleviä kommentteja äitiydestään. Ihan kuin upea ulkonäkö tekisi heistä huonomman äidin. Ja voin vannoa, etteivät he katso nenänvartta pitkin näitä goretex-mammoja, päinvastoin. Silti he kokevat jääneensä ulkopuolelle koulun myyjäisissä tai lasten harrastusryhmissä, koska muilla äideillä on niin valtavat ennakkoluulot heitä kohtaan. Äitien elämä on kiireistä eikä monellekaan ripsiväri ole todellakaan mikään prioriteetti. Varmaan jokaiselle äidille mukavuus, nopeus ja helppous on arjessa tärkeää. Mutta onko se keneltäkään pois, jos joku toinen äiti halusi meikata kauppaan ja toinen ei?

Kun katson aamubussissa istuvia ihmisiä, näytämme kaikki erilaiselta. Yhdellä on jakkupuku, toisella verkkarit. Olemme erilaisia ihmisiä, erilaisissa tehtävissä. Miksi siis tyylitajumme, identiteettimme ja mieltymystemme pitäisi muuttua mennessämme juhliin tai saadessamme lapsia? Laittautukaa tai olkaa laittautumatta, kunhan teillä on hyvä olo kun katsotte itseänne peiliin. Jos ei, tehkää jotain sen eteen. Laittakaa siihen rahaa jos haluatte, nukkukaa pitkät yöunet tai käykää lenkillä. Okei, elämä on kiireistä ja aina voi sanoa, ettei ole aikaa ja jokin muu on tärkeämpää. Mutta oikeasti, jos se oma peilikuva inhottaa, mikä muu on loppujen lopuksi tärkeämpää kuin se että on hyvä olla itsensä kanssa? Rakastakaa itseänne ja antakaa muillekin tilaa tehdä samoin ♥

Share
Ladataan...

Ladataan...
ROSAMARIAVUORI

Olen kirjoittanut tätä postausta yhteensä varmaan kaksi viikkoa. Palauttanut luonnoksiin ja aloittanut alusta. Silti en ole saanut uutta tekstiä aikaiseksi niin kauan kuin tämä aihe on päässäni kesken. Pelkään, että minut ymmärretään väärin. Että ihmiset luulevat, että pidän ihmisiä erilaisina ja normaaleina samanarvoisten sijaan. Tai ystäväni luulevat, että en jaksa kuunnella heitä, että he ovat minulle taakka. Siitä ei ole kyse. Kirjoitan tästä siksi, koska uskon että monella ihmisillä on jatkuva huoli muista. He kantavat muidenkin murheita hartioillaan ja pimittävät ehkä omia huoliaan takaraivoon. Tämä postaus on teille ja meille. Ihanaa että kuuntelette, mutta puhukaa vielä vähän enemmän siitä mitä teille oikeasti kuuluu.


Uskon, että hyvä kuuntelutaito on yksi persoonallisuuspiirteistä siinä missä muutkin. Toki omaa kuuntelutaitoaan voi kehittää. Koen kuitenkin, että kuuntelutaito ja empaattisuus kulkevat aikalailla käsi kädessä. Ihminen, jonka on helppo ymmärtää toista, haluaa kuunnella ymmärtääkseen enemmän. Jotkut ihmisistä ovat taas niin tunne-eläjiä, että kun toisen kertoma tunne koskettaa ei vain malta olla hiljaa, vaan on pakko huutaa JOO SIIS MULLA ON OLLU TOI IHAN SAMA. Mietin tänään, että onko kuitenkin kuuntelijalla jatkuvasti isompi huoli muista? Onko kuuntelijan rooli taakka vai etuoikeus?

Olen nelilapsisen perheen esikoinen. Kuusi vuotta painostin äitiä hankkimaan minulle pikkusiskon, kunnes lopulta äiti heltyi (ehkä tässä oli myös muillakin asioilla merkityistä kuin minun toiveillani). Tilaus ei kuitenkaan mennyt ihan asettamieni speksien mukaan, sillä naistenklinikalla odottikin pieni pörröpäinen poika. Ja arvatenkin hänestä tuli minulle samantien niin äärettömän rakas. Veljeni on ollut aina ikäisiään hieman arempi. Hän ei uskaltanut matkustaa bussilla, ei halunnut osallistua naamiaisiin, pelkäsi linnanmäen laitteita ja lopulta ahdistui koulunkäymisestä niin, että jäi puoleksi vuodeksi kotiin. Kun kasvaa itseään heikomman vierellä, oma maailmankuva muuttuu väistämättä. Ymmärtämällä ne asiat, mitkä ovat hänestä pelottavia ja minusta arkisia, tulee nähtyä samalla ne ihmiset, jotka eivät muuten ehkä osuisi omaan tutkaani. 

Oma kouluympäristönikin oli poikkeuksellisen värikäs. Kävin 13-vuotisen steinerkoulun, jonne meitä mahtui monenmoista hiihtäjää ihan eri taustoista niin oppilaista, vanhemmista ja opettajista. Uskon, että skaalamme oli paljon laajempi kuin monissa lähikouluissa. Lukion alussa luokkaamme tuli paljon uusia opiskelijoita muista kouluista. Myöhemmin kuulin, miten monet olivat olleet ihan shokissa nähdessään minkälaista porukkaa koulustamme löytyy. Vielä enemmän heitä hämmästytti se, miten nämä "erilaiset" nuoret ja lapset hengasivat samassa porukassa näiden "normaalien" nuorten kanssa. En usko, että kukaan koulussamme kasvanut piti sitä mitenkään omituisena. Olimme niin tottuneita siihen, että jokainen on mitä on. Ja juuri tämän ilmapiirin vuoksi moni erilaisuudestaan koulukiusattu vaihtoi meille opiskelemaan. Hienointa oli huomata, että abivuonna monet nuoret sanoivat tulleensa avarakatseisemmiksi ja ystävystyneet ihmisten kanssa, joille olisivat kolme vuotta aiemmin nauraneet. Minusta tämä on paras oppi, mitä nuorelle voi antaa. 


Kääntöpuolena kaikelle erilaisuuden ymmärtämiselle on huoli muista. Kaikki tarvitsevat jonkun, kenelle puhua. Ja niillä, keillä kuuntelijoita on vähän saattaa tulla oikea tarrautumisefekti siihen ainoaan ihmiseen kuka kuuntelee. Olen elämäni varrella huomannut monesti olevani toiselle se ainoa, joka on valmis kuuntelemaan. Se, jota muut pitivät outona ja jotenkin minä ymmärsin. Tai jutellut sille, joka oli kamalan ujo ja minulle hän uskalsi puhua. Jollekin oli se, joka ei hätkähtänytkään erilaisesta taustasta tai elämäntavasta. Enkä todellakaan pidä itseäni minään pyhimyksenä tai poikkeuksellisena ihmisenä. Koen lukevani ihmisiä hyvin ja aistivani jos joku haluaa avautua. Olen myös todella kova hölöttäjä ja täten törmään jatkuvasti uusiin ihmisiin. Kääntöpuolena huomaan usein piiloittelevani omia todellisia huoliani ja vähätteleväni omia kuulumisiani. Ehkä salaa pelkään muiden kommentteja tai että yhtäkkiä minua ei ymmärretäkään. Ehkä siksi pelkäsin tästä aiheestakin kirjoittamista. 

Tälläisten pelkojen täytyisi kuitenkin olla ystäväpiirissä turhia. Avauduin pari päivää sitten ystävilleni ratkaisusta, joita aion tehdä minua pitkään mietityttäneeni asiana suhteen. Tiesin samalla sekunnilla kun aloin puhumaan aiheesta, että tekemäni päätös ei olisi ollut se mitä ystäväni olisivat tehneet samassa tilanteessa. Pelkäsin niitä tuomitsevia ja kyseenalaistavia kommentteja minulle henkilökohtaisesta aiheesta ja kaduin heti, miksi aloin edes avautumaan. Yllätyksekseni molemmat ystäväni tukivat, ymmärsivät ja sanoivat tehneeni oikein. He eivät itse olisi toimineet niin jos olisivat joutuneet samaan tilanteeseen, mutta ymmärsivät täysin miksi minä halusin tehdä niin. Ja minusta juuri tässä on ystävyydessä kyse. 
Mungolife Anna kirjoitti hiljattain siitä, miten voi ymmärtää miksi joku toimii tietyllä tavalla, mutta ei välttämättä hyväksy sitä. Esimerkiksi monen rikoksentekijän teon voi ymmärtää kuullessaan vaikka tekijän taustoista ja henkisestä terveyden tilasta, mutta se ei tarkoita että teon hyväksyisi. Sama asia ystävyydessä. Hyvä ystävä näkee asiat ystävän silmin ja tukee ystävän tekemiä ratkaisuja, vaikka itse tekisi toisin jos joutuisi samaan tilanteeseen. Tämä seikka tekee myös ihmisestä hyvän kuuntelijan. Niin pieni, mutta ei todellakaan itsestäänselvä asia.


Täytyy muistaa, että olemme ihmisinä hyvin erilaisia siinä miten käsittelemme asioita. Joku haluaa miettiä niitä ensin päässään ja sitten vasta jakaa muille, ja toinen taas lähettää ääniviestejä ja screenshotteja koko whatsapp ryhmän täyteen. Ei ole oikeata tai väärää. Kunhan jokainen meistä muistaisi puhua kun alkaa ajatukset omassa päässä ahdistamaan ja myös hiljentyä kuuntelemaan toista. Ens kerralla kun näät kaverin, kysy mitä kuuluu, oikeesti? Ja kerro sitten mitä sulle kuuluu ja miltä susta tuntuu, just nyt. ♥
 

Share
Ladataan...

Pages