Ladataan...

 Viime aikoina on mm. vaakakapinan sivuilla(http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/04/03/vaakakapina-julistaa-kasvurauhan-lapsen-paino-aikuisten-asia ) nostettu esille lapsen painoon ja sen kommentoitiin liittyviä todella tärkeitä asioita. Itselleni nämä julkaisut ovat menneet syvälle. Voisi sanoa, että "osui ja upposi! " Valitettavasti näin. Olen pohtinut niin kauan kuin muistan omaa kehonkuvaani ja kipuillut painon ja ulkomuotoni kanssa. Olen miettinyt, mikä saa minut vihaamaan omaa kehoani näin kovin. 

Kukaan meistä ei synny vihaamaan itseään, saati kehoaan. Jotain jopa traumaattista on pitänyt tapahtua sille pienelle lapselle, joka miettii olevansa liian lihava tai muuten jotenkin viallinen. Pieni lapsi ei vaan päätä, että" nyt mä sitten vihaankin itseäni." Taustalla on paljon asioita, ehkä koulukiusaamista, vanhempien tai muiden aikuisten jopa henkistä väkivaltaa tai liikaa vaatimuksia/odotuksia. Toki jokainen lapsi tai nuori omaa erilaisen luonteen, osa ahdistuu helpommin kuin toiset. Kuitenkin ei ole pelkästään kyse biologista, taustalla vaikuttavat ympäristön tuomat vahvat stressitekijät. Itseinho on avunhuuto, se kertoo ympäriltä tulevasta kuormituksesta. 

Olenko minä lihava lapsi ? 

Minulla on taustalla mm. koulukiusaamista. Muistan kun minua nimeteltiin ja kiusattiin mm. aikaisen puberteettini vuoksi. Kehoni muuttui aikaisemmin naisellisemmaksi kuin muilla kavereillani ja häpesin itseäni. Kuitenkin kaikkein rankin kokemus minulle oli eräs kouluterveydenhoitajan tarkastus, jonka muistan vielä tänäkin päivänä. Painoa oli tullut terveydenhoitajan mukaan reilummin ja mukaan käynnistä sai lapun kotiin vietäväksi. Lähdin vastaanotolta pää painuksissa ja menin itkemään koulun vessaan. Olin tuolloin ala-asteella ja jotenkin kokosin itseni ja menin takaisin tunnille. Välitunnilla kaverit kyselivät pituutta ja painoa. Kieltäydyin vastaamasta, olihan terveydenhoitaja juuri puhunut painostani kriittiseen sävyyn. Koulupäivän jälkeen pelkäsin kotiin menoa. Kun vanhemmat tulivat kotiin annoin kädet täristen lapun heille. Hävetti ja pidättelin itkua. Eihän tunteita olisi sopiva näyttää.  Vanhemmat sanoivat, että "ei toinna välittää" ja myös vatsavaivani, joista olin kertonut terveydenhoitajalle sivuutettiin. Asia jäi siihen. Minun osaltani vaan ei jäänyt.

Siitä alkoi pitkä ja kivinen tie itseni kanssa. "Kyllä mä pärjään" , ajattelu siivitti jokaista päivääni ja päätin laihtua hinnalla millä hyvänsä. Harrastin jo tuona aikana uintia ja uin uimaseurassa useamman kerran viikossa. Päätin jatkossa uida vieläkin kovemmin ja jättää herkkujen syömisen vähemmälle. Syömishäiriö oli valmis, tosin eihän sitä silloin ymmärretty. 

Surullisen kuuluisa terveydenhoitajan lappu 

Tänäkin päivänä olen kehoni kanssa usein ns. "napit vastakkain". Yritän rakastaa, hyväksyä ja kasvaa. Jokainen päivä muistutan itseäni siitä, että kelpaan enkä ole yhtäkuin vaakalukemani tai vaatekokoni. Se vie voimia. Kun sain ensimmäisen lapseni v. 2004 ja sairastuin pian sen jälkeen kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka vaikutti painooni todella paljon, tunsin, kuinka vajosin jonnekin liian syvälle. Elämäntilanteeni oli vielä kaikenlisäksi lähes kaoottinen. Olin tullut petetyksi ja jätetyksi kesken raskauden, joka söi itsetuntoani entisestään. Hoitamaton vajaatoiminta toi kiloja hetkessä liki kaksikymmentä ja olo oli järkyttävä. Kuitenkin jostain sain voimia ja tärkeintä oli pieni tyttäreni, jonka ainut vanhempi tuolloin olin. Lopulta sain lääkityksen vajaatoimintaa, mutta kilot olivat tiukassa ja aineenvaihdunta pahasti jumissa. Olin kuin ilmapallo.

Siinä meni useita vuosia, kun Thyroxin annos saatiin hyvään hoitotasapainoon ja paino alkoi tippua hitaasti. Itsetunto oli silti pohjamudissa ja sairastumiseni vaikeimpina aikoina sain erään kommentin painostani sukulaiseltani, jonka muistan varmasti aina. Lähdin tuon kommentin jälkeen itkien pois paikalta ja anteeksipyyntöä en kyennyt heti vastaanottamaan. Olin kerrankin tuona päivänä tuntenut itseni kauniiksi uuden puolisoni rinnalla ja tuntui kuin sydämeni olisi revitty ulos rinnastani. Millä oikeudella kukaan sanoo toiselle niin ? En käsitä sitä tänäkään päivänä. Painonnousu kun ei aina johdu, siitä että syö liikaa tai ei harrasta liikuntaa. Taustalla voi olla sairaus tai vaikka lääkitys, joka nostaa painoa. 

Enhän minä ehkä saisi syödä pullaa 

Tässä on se tyttö, jonka paino oli noussut reilummin. 

Ehkä ne kilot lähtee hiihtämällä....

Toisen ihmisen sanoilla on todellakin merkitystä. Ei ole lainkaan merkityksetöntä miten me toisillemme puhutaan. Kenellä on oikeus määritellä meitä ihmisenä painon perusteella ? Kenen kustannuksella ajattelemattomia kommenttia ladellaan ? Pahimmassa tapauksessa seuraukset voivat olla elinikäiset ja tuhoisat. Kun katson kuviani nyt, en näe lihavaa lasta. Ehkä terveydenhoitajakaan ei tarkoittanut minun olevan lihava, mutta siltä minusta tuntui. Minua arvosteltiin ja minua määriteltiin painoni kautta. Minulle tuli tunne, että en kelpaa näin. Sitä tunnetta ei voi kukaan tässä elämässä vähätellä, enkä tule ikinä sietämään jos oma lapseni saisi kyseisen lapun kotiin tuotavaksi ja raegoisi siihen niinkuin minä reagoin. 

Voi kumpa olisin parempi lapsi...

Kun laihduin, en kelvannut ehkä sittenkään...

Nyt olen kahden lapsen äiti. Minulla on tyttö ja poika. Kuinka onnekas olenkaan. Äitiyden myötä niin keho kuin mielikin on muuttunut. Olen kasvanut, mutta samalla haurastunut. Minulle äitiys on tärkein asia elämässäni, se menee kaiken edelle. Kuitenkin vanhemmuus on samalla hyvin pelottavaa. En halua lasteni koskaan saavan osakseen vääryyttä tai arvostelua. Olen leijonaemo, jonka vaistot ovat välillä liiankin herkät.

Minulle on tärkeää, etteivät lapseni kuule sitä, kuinka mollaan itseäni viikottain. Usein teenkin sen sisäisesti omassa päässäni, mutta tunnustan lapseni kuulleen kun sanon itseäni läskiski mm. niissä tilanteissa, kun edessä on jotkin juhlat joissa pitäa olla näkyvillä ja valokuvissa. En ole osannut kuitenkaan suojella lapsiani niinkuin olisin halunnut ja se surettaa usein. En halua olla äiti, joka haukkuu itseään tai jota tarvitsee hävetä. Helppoa tämä kaikki ei todellakaan ole. Lapseni saavat osakseen kehuja ja ja sanon heille päivittäin kuinka heitä rakastan. Heidän itsetuntooaan tuetaan, minä ja puolisoni yrtitetään varmasti parhaamme jokainen päivä. Lapset ovat meille kaikkikaikessa ja kun on itse kohdannut lapsuudessa yhtä  ja toista, minulle on tärkeää etteivät omat lapseni joudu kohtamaan samoja asioita. Kuitenkaan kaikelta en ole voinut lapsiani suojella ja olemmekin joutuneet rinnakkain myös oman lapsen riittämättömyyden tunteen kanssa. Onneksi saamamme apu on ollut hyvää ja olemme saaneet perheenä tukea. Oman lapseni haasteet eivät ole ulkonäköön liittyviä, ne liittyävät enemmänkin puberteettiin ja hänen biologisen vanhemman hylkäämiseen. Nämäkin asiat vaikuttavat toki kasvavaan lapseen. On liikaa kysymyksiä, mutta liian vähän vastauksia. 

Pidin itseäni myös lihavana nuorena

Kelpaanko vieläkään ? 

Halusin kirjoittaa tämän todella henkilökohtaisen postauksen kaikkien niiden puolesta, joiden oma kehonkuva on ehkä vääristynyt tai syömishäiriö on osa elämääsi. Muista, että vika ei ole sinun. Se ei ole sinun heikkouttasi. Jotkin asiat elämässäsi ovat tehneet sinusta hauraamman. Et ole syntynyt vihaamaan ja sätttimään itseäsi. Kehosi on joka päivä osa sinua, sinun temppelisi. Kaikkien kokemusten jälkeenkin on tärkeää, että kunnioittaisimme temppeliämme ja antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen, jokaisella meillä on oikeus elää ja olla onnellinen vaakalukemasta huolimatta. 

Vaakakapina on meidän kaikkien oikeus ! Itsetunto on niin paljon muutakin, kuin ulkoinen olemuksemme vaikka en täysin kielläkään etteikö näillä asioilla olisi merkitystä. Se mitä sinä näet peilistä, ei kuitenkaan ole koko totuus ! 

Mari 

* Postauksen kuvat omasta kotialbumista 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tänään tuli tasan vuosi olkapääleikkauksestani. Aika on mennyt eteenpäin hurjaa vauhtia ja tuntuu, että tuosta päivästä vuosi sitten on ikuisuus. Viime vuonna tähän aikaan olin muutenkin kovin väsynyt. Olin polttanut itseni pahasti loppuun kolmivuorotyössä loppu vuodesta 2015 ja kärsin unettomuudesta usean kuukauden ajan. Lopulta tein raskaan, mutta ehdottomasti oikean päätöksen irtisanoutua kehitysvammaisten ohjaajan työstäni ja hakea takaisin säännölliseen päivätyöhön. Kuin lahjana sainkin melko pian vakituisen päivätyön ja olin onnellinen. Kuitenkin unettomuuden ja kehon uupumisen jäljet tuntuivat vielä kehossani ja jouduin ns. pakko lepoon. Oli aika kerätä voimia ja levätä alkuvuosi 2016. Kun olin maaliskuussa palaamassa työelämään intoa puhkuen, liukastuin omalla kotipihallani niin pahasti, että sain oikeaan olkapäähäni laajat vammat murtumista labrumin repeytymiin. Lisäksi olkapää lähti sijoiltaan pariinkiin otteeseen, koska julkisella puolella hoitoni viivästyi. Olkapää sai lisää vammoja ja kivut olivat välillä helvetilliset. Yöt meni valvoessa ja unettomuuden kierre palasi. Lopulta käsi leikattiin tapaturmavakuutuksen piikkiin Terveystalolla huippu taitavan ortopedin toimesta ja lopputulokseen ei voi kuin olla tyytyväinen. 

Leikkauksen jälkeen 18.4.16 

Leikkauksen jälkeinen toipuminen oli kipupumpusta huolimatta hankalaa ja kivut pitivät hereillä suht tasaisesti. Jouduin syömään vahvoja lääkkeitä kipupumpun lisäksi, jotta kivulta saataisiin se kaikkein viiltävin terä pois. Sain apua lääkkeistä, mutta edelleen sen kivun kyllä muistaa. Olkapäähäni asennettiin viisi ankkuria ja leikkaus kesti n. 3 tuntia, ei ihme että kipuja oli.

Hermopuudutus ja kipupumppu vaikuttivat toiseen silmääni niin, että silmä pieneni ja näkö oli huono. Leikkauksen vaativuuden vuoksi olin myös nukutettuna leikkauksen ajan. 

Leikkauksen jälkeen kuntotus piti aloittaa samantien. Leikkauksen tuoma apu on olkapäävammoissa yleensä vain n. 30 % , loput 70 % kuntoutuksesta teet itse. Kylmäpussia tuli aluksi pitää olkapäällä joka tunti ja kylmäpakkauksia saikin vaihdella ahkerasti. Olin päättänyt tehdä KAIKKI lääkärin ja fysioterapeutin antamat ohjeet säntillisesti ja noudatin jokaista ohjetta kirjamellisesti. Se kannatti, koska jo ensimmäisen kuukauden jälkeen fysioterapeutti ihmetteli, kuinka hyvin paraneminen on lähtenyt käyntiin. Ainut harmi, oli niskahartia seudun pahat jumit, joita koitettiin saada auki hieromalla, relaxanteilla ja akupunktiolla. Lopulta kaikkien vaiheiden jälkeen palasin työelämään syyskuussa kivuttomalla olkapäällä. Olin itsekin ihmeissäni ja ylpeä työstä, minkä jaksoin olkapääni eteen tehdä. Olkapää on tänä päivänä kivuton ja liikeradat suht puhtaat. Ajoittain olkapää tuntuu hieman kankealle ja jäykälle, joka on vaan merkki siitä, että se kaipaa jumppaa. Nostoihin tms..leikkaus ei ole vaikuttanut enää aikoihin. Pysyvää haittaa ei siis tainnut jäädä ja olkapäästä tuli kuin uusi taitavissa käsissä. Saisiko toisellekin olkapäälle saman kiristyksen, kiitos ;) 

Tipan laitto ei sujunut ihan niinkuin piti ja lopulta tarvittiin anestisialääkäri apuun

Loppujen lopuksi tämä kokemus oli henkisesti sekä tietysti ennenkaikkea fyysisesti todella kasvattava. Omaa kehoa on joutunut kuuntelemaan ihan eri tavalla ja ennen "hampaat hirvessä" repiminen salilla tai lenkillä sai luvan väistyä. Olen oppinut tämän kaiken myötä harjoittamaan lempeää liikuntaa, missä ei tarvitse riuhtoa menemään apinan raivolla. Olen käynyt uimassa, lenkkeillyt , jumpannut kotona ja harjoittanut lempeää Yin joogaa. Sykemittari on pölyyntynyt kaapissa ja liikuntaa on pitänyt opetella harjoittamaan maltillisesti. Oliko tällä kaikella joku tarkoitus ? Uskon vahvasti, että näin oli. Joku ylempi voima päätti, että nyt pistetään tämä rouva hidastamaan tahtia todenteolla.

Tikkien poiston jälkeen 

 

Vuosi sitten...

Olin uupuneempi kuin koskaan aiemmin

Jouduin kestämään kovinta fyysistä kipua, mitä olin tähän saakka kokenut

Menin kaksi kertaa kahden viikon sisällä ambulanssilla sairaalaan sijoiltaan menneen olkapään vuoksi

Sain vahvimpia kipulääkkeitä, mitä olin koskaan aiemmin saanut

Olin välillä varma, että tästä en selviä hengissä

Nukuin puoli-istuvassa asennossa ensimmäistä kertaa elämässäni

Oksensin enemmän kuin koskaan aiemmin

Olin sairaalassa osastolla yhteensä 2 viikkoa

Sain puuttellista hoitoa julkisen terveydenhuollon puolella

Sain laadukasta hoitoa yksityisellä sektorilla, tunsin että minusta pidettiin hyvää huolta

Itkin enemmän kuin uskoin ihmisen voivan itkeä

Tarvitsin toisen apua monessa asiassa(pukemiset, riisumiset...)

Olin sinnikäs, päätin parantua, päätin selvityä voittajana tästäkin

Ikävöin lapsiani ollessani sairaalassa

Tunsin itseni välillä avuttomaksi ja epäonnistuneeksi

 

Nyt...

Nukun jälleen hyvin ja rakastan mm. päiväunia

Nautin rentouttavasta, kehoa kunnioittavasta liikunnasta

Olkapääni on välillä jäykkä, mutta kivuton

En tarvitse enää niin paljon lääkkeitä, särkylääkkeitäkin käytän harvoin

Toinen olkapääni kipuilee ajoittain, mutta LPG hoidolla saatiin vaiva oireettomaksi ja se ei ole enää juurikaan vaivannut

Olen työkuntoinen ja saanut työn, josta pidän. Työ lasten parissa on ihanaa.

Koen edelleen ajoittain huonommuutta ja kehonkuvani on edelleen vääristynyt

Olen oppinut paljon itsestäni 

Olen energinen ja jaksan ihan tavalla asioita kuin vuosi sitten

Tiedän, että päivätyö on minun juttuni jo lasteni vuoksi

Olen edelleen tunteikas ja elän paljon asioita sydämellä sekä itken helposti

Olen joka päivä kiitollinen terveydestäni

Pelkään edelleen vakavasti sairastumista, menettämistä ja kuolemaa 

Opettelen joka päivä uskomaan ja luottamaan itseeni 

Uskon, että kokemani myötä minulla on paljon annettavaa niille joille tulee elämässä vastoinkäymisiä ja tunnen että olen vieläkin empaattisempi kuin aiemmin. Nöyryys elämää kohtaan on lisääntynyt. 

Loppujen lopuksi, olen ylpeä itsestäni. Selvisin.

Kiitos kaikille tukijoilleni: perheelleni, ystävilleni, lääkäreille, hoitajille, fysioterapeuteille sekä muille tutuille tuesta, jota ilman en tiedä olisinko tässä. En koskaan unohda apua ja tukea, mitä olen saanut ja saan varmasti jatkossakin. Luottamus elämään on ainakin ottanut ison harppauksen eteenpäin ! 

Tämän vuosipäivän kunniaksi kiitän myös itseäni. Kiitos. 

Mari 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen tässä jo pidemmän aikaa pohtinut, miksi ihmeessä lopetin kirjoittamisen ja poistin rosoiset reunat. Impulsiivinen luonteeni ja äkkipikaisuuteni teki jälleen töitä ennenkuin ehdin edes ajatella asiaa ja deletenappia oli helppo painaa ja poistaa koko paska. Sain pari ihan tyhmää kommenttia, jotka saivat minut miettimään kestänkö kuitenkaan kirjoittamisen tuomaa jonkinlaista huomiota. Toki jaoin itsekin postauksiani mm. sosiaalisessa mediassa ja halusinkin tulla nähdyksi. Jouduin pohtimaan jälleen mitä varten kirjoitan. Kirjoitanko siksi, että kaipaan huomiota, niinkuin eräs kommentoija vihjaili vai kirjoitanko omaksi ilokseni ja koska pidän kirjoittamisesta ? 

Jo seuraavana päivänä blogin poiston jälkeen tulin siihen tulokseen, että huomiota en tällä hae. Minulle bloggaaminen on harrastus ja samalla myös terapeuttinen tapa purkaa tuntojani, myös niitä kipukohtiani. Rakastan kirjoittamista ja saan sen voimalla usein auki paremmin asioita, kuin puhumalla. Toki voisinhan kirjoittaa päiväkirjaa, jossa ajatukseni jäisivät vain minulle, ei muiden saataville. Kuitenkin pohdin, että aiheet mistä kirjoitin/kirjoitan ovat varmasti sellaisia joiden parissa kamppailee lisäkseni useat muutkin. Ehkä kirjoitukseni ja kokemukseni voisivat auttaa myös toista samassa tilanteessa olevia. Haluan olla se, joka uskaltaa puhua niistäkin asioista joista liian usein vaietaan. Haluan tuoda esille asioita, joita meidän ei tarvitse hävetä tai kokea niistä huonommuutta. Vertaistuki rules ! 

Kun kirjoittaa julkisesti myös niistä aroista ja kipeistä asioista(joita meillä kaikilla ihan varmasti on), ottaa samalla tietyn riskin saada myös negatiivista palautetta, saattaapa joku leimatakkin sinut tietynlaiseksi tuntematta edes sinua. Vastuu on aina lukijalla, jokainen itse tietää millainen ihminen on ja ihmisten tulkinnat tai leimaamiset voi jättää omaanarvoonsa. Tässä asiassa itselläni on opettelemista ja jatkossa deletenapin painamisen sijasta, aion ajatella ja toimia vasta sitten. Minua harmittaa ihan älyttömästi, että ne kaikki minulle ja ehkä sinullekin tärkeät tekstit ovat poissa vain parin typerän kommentin takia. Oppia ikä kaikki ja eikun blogi uudestaan "tulille niinkuin" eräs ihanuus minulle tänään kommentoikin. Mitä väliä sillä on, vaikka aloittaakin alusta ? Mitä väliä sillä on mitä muut ajattelevat ? Voin olla se impulviinen tuuliviiri, joka meni poistamaan blogin kun hirtti ns. kiinni parin typeryyden takia. Voin ja saan aloittaa alusta. Sitähän tämä elämä on. Meillä on vain nykyhetki. Mennyttä tai tulevaa on turha tässä kohtaa miettiä. 

Pääsiäinenhän on uudestisyntymisen aikaa, joten herätellään jälleen vaikka sitten tuhannen kerran rosoiset reunat henkiin ja puhutaan asioista niinkuin ne ovat. Aion jatkossakin kirjoittaa myös niistä herkistä ja vaikeista asioista, eihän tämä muuten rosoiset reunat olisi. Elämä on meillä kaikilla nousuja ja laskuja, miksi silotella elämää jos turpaan tulee joka tuutista. Minulla ei ainakaan ole siihen tarvetta. Jokainen toki määrää itse, mitä elämästään toisille jakaa ja sitä on hyvä kunnioittaa. Minut avoimuus on pelastanut monelta kriisiltä ja aion jatkossakin sanoa, jos ja kun kenkä puristaa. Avoimuuden hintana voi olla kritiikki, mutta sitäkin on hyvä oppia tähän ikään mennessä kohtuudella sietämään. Kaikkia kun ei voi miellyttää ! Rosoisten asioiden lisäksi lupaan kirjoittaa myös ihanista ja niistä kivoista asioista, asioista joista saan voimaa ja iloa. 

Haluan lopuksi  jakaa sinulle kaksi näiden pääsiäspyhien oppia, jotka konkretisoituivat minulle oikeastaan aika erikoisella tavalla, siitä ehkä joskus lisää: 

1. Lopeta tekemästä asioista ongelmia, jos ne eivät oikeasti ole ongelmia ! 

2. Se vahvistuu mihin kiinnität huomiosi ! 

Näiden viisaiden sanojen myötä toivotan sinut jälleen tervetulleeksi rosoisten reunojen matkaan mukaan! Uskokaa itseenne, niin minäkin aion tehdä ! 

Peace&love, 

Mari 

 

Share
Ladataan...