Ladataan...

Tänään äitienpäivänä 2017 mielen valtaa kiitollisuuden ja rakkauden lisäksi myös jonkinlainen haikeus ja ehkä epätoivokin. Kuluneet viikot ovat olleet raskaita ja täynnä tunteita. Viime päivinä olen jälleen vahvasti huomannut , että minulla on menossa jonkinlainen kasvun aika(ei kai se vaan ole jo nyt neljänkympin kriisi????). Olen saanut vahvuutta, jota en ehkä uskonut koskaan saavani. En enää halua tyytyä. Minulla on oikeus puhua asioista, jotka vaikuttavat elämääni negatiivisesti. 

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta, mutta joku voima sai kuitenkin minut kirjoittamaan. Minulla on vahva tunne siitä, että tämäkin postaus on vaan julkaistava. Avoimuudella on aina hintansa, mutta otan sen riskin. Muistutan kuitenkin, että kirjoitan tätä tekstiä vain omalta osaltani. Toisen näkymys voi olla ja onkin ehkä hieman toinen. Tekstilläni en halua loukata tai syyllistää ketään. Ihmissuhteisiin tarvitaan aina kaksi ja tiedän ,että minussakin on virheeni. 

Avioliitto on minulla pyhä asia. Asia, joka on yksi tärkemmistä asioista elämässäni ja jonka eteen olen valmis taistelemaan viimeiseen asti. (Kuva on otettu 26.7.2008 hääpäivänämme) 

Kun yli kymmenen vuoden yhteinen taival uhkaa tulla tiensä päähän, ei ilo ja onnistumisen tunne ole tunteista ensimmäisenä mielessä. Päällimmäisenä tunteena on pettymys ja suru. Näinä viikkoina on ollut pakko mennä ns. "itseensä" ja miettiä omia sanomisia, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Olen aina ollut ihminen, joka osaa myöntää omat virheensä ja ne ns. heikot lenkit. Itsensä syyttely ja arvioiminen negatiivisesti on asia, missä olen hyvä. Niin tässäkin asiassa. Tiedän ja tiedostan, missä asioissa minun pitää muuttua ja mitkä asiat minussa ehkä kuormittavat toista. Kukaanhan meistä ei ole täydellinen, ei myöskään parisuhteessa. 

Meillä on ollut vaikeita aikoja aiemminkin ja jokaisessa parisuhteessa tulee varmasti ajoittain vaiheita, jolloin toisen läsnäolokin ärsyttää. Näinä vuosina me on selvitty yhdestä sun toisesta vastoinkäymisestä ja rämmitty yhdessä läpi niin sairastumiset kuin uupumuksetkin. Mieheni on ollut uskomaton tuki ja turva, se vankkumaton optimisti joka on uskonut aina tulevaan. Elämä rinnallani ei varmasti ole aina ollut helppoa. Vaikka olen suuri tunteilija ja elämääni on ohjannut liikaa pelko ja epävarmuus, olen myös ihminen joka haluaa toiselle hyvää ja rakastaa läheisyyttä ja keskusteluja. Olen myös ihminen, joka kaipaa hellyyttä ja rakkauden näyttämistä. Ehkäpä minulla on myös oikeus tuntea niinkuin tunnen ja kaivata asioita, jotka ovat minulle niitä voimaa tuovia. Olen alkanut elää, olen saanut elämääni värit ja eri vivahteet. Olen muuttunut monessakin suhteessa. Entinen heikko sielu on eheytynyt ja olen alkanut sallia itselleni hyvää. Olen ymmärtänyt, että minullakin on oikeus saada rakkautta ja arvostavaa kohtelua. 

Rakastan miestäni koko sydämestäni. Arvostan ja kunnioitan hänen määrätietoisuuttaan sekä optimistista elämänasennetta.

Mutta riittääkö se ? 

Ymmärrän sen, että jokaiseen parisuhteeseen tulee ajanmyötä ns. arki vastaan. Suhteesta häviää vuosien myötä  ensihuuman tuomaa "sukat pyörii jalassa" fiilistä ja toisesta tulee ehkä enemmän rinnalla kulkija. Varsinkin jos luoja on suonut parisuhteeseen lapsia, arki on sitäkin hektisempää ja toisen huomioiminen unohtuu liian usein, kahdenkeskeisestä ajasta puhumattakaan. Liian usein nykyään herään ajatukseen etten edes oikeasti tiedä, mitä puolisolleni kuuluu. Työ vie paljon aikaa päivästä ja illat tuntuvat ihan liian lyhyiltä, ajanhallintakin on ehkä hieman hukassa. Onko nämä nyt sitten niitä ruuhkavuosia ? Niin tai näin, nyt ollaan tilanteessa jossa ei olla koskaan oltu. Yhteys toiseen on jonkinlaisella katkolla ja tarpeet/ toiveet eivät kohtaa. Umpikuja on edessämme, mitä sitä kieltämäänkään. 

Tänään söimme yhdessä äitienpäivälounasta auringon valaistessa koko tilan, läheisten ihmisten ympäröimänä oli helppo hetkeksi unohtaa kaikki murhe. 

Niin myötä ja vastoinkäymisissä, yhdessä läpi harmaan kiven jne...Onhan näitä, on myös paljon tarpeita ja toisen ihmisyyden ja puutteiden sietämistä. Meillä jokaisella on menneisyys, toisilla rosoisempi kuin toisilla. Väitän, että menneet kokemukset mm. parisuhteissa vaikuttavat myös nykyiseen suhteeseen väkisinkin, vaikka ei ehkä saisi. Minulla on takana rikkinäisiä ja vaikeita ihmissuhteita ja voin myöntää, että varsinkin suhteemme alku vuosina minun oli vaikeaa luottaa ja uskoa. Edelleenkin kokemukset tulevat ajoittain uniini ja pelko toisen menettämisestä on läsnä. Niin nytkin. Pelkään, että kaikki hajoaa. Kaikki se mitä on yhdessä rakennettu onkin hetkessä tarkastelun alla ja asioita on punnittava monesta eri näkökulmasta. En haluaisi lapsilleni rikkinäistä perhettä, kahta kotia joiden välillä seilata. Haluaisin antaa lapsilleni ehjän kodin sekä hyvän ja turvallisen mallin parisuhteesta. Haluaisin mieheni takaisin ja ennenkaikkea meidät takaisin. 

Mutta voiko ihmissuhteissa olla oma itsensä heikkouksineen kaikkineen ? Voiko olla paljas, riisuttu tai rikkinäinen ? Voiko olla heikko ja huono , se epätäydellinen ihminen kaikkine tunteineen ? Voiko olla aito, avoin ja rehellinen ? Voiko omista tunteistaan ja tarpeistaan ylipäätään edes puhua syyllistämättä toista ? Saako nainen haluta huomiota, kauniita sanoja ja tekoja ? Onko pakko tyytyä ? Onko pakko hyväksyä asioita, joita ei ehkä tarvitsisi ? Onko meistä tullut itsestäänselvyyksiä ?

Vaadinko nyt ihan liikaa ? 

Mari 

 

"Tekemällä musta ei saa mitään parempaa, jalompaa. Ymmärräthän sen, että näit jo melkein koko kuvan ja tulet ehkä pettymään ? Varmistin vain, kun vieläkin me tässä seisotaan. "  - Irina, koko kuva- 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

"Usko tai älä, toivon kaikille hyvää. Kyl me elämästä löydetään jotain pyhää. Jokainen on joskus luuseri, toiset vaan peittää sen paremmin...

Lauletaan kovempaa, kun pitäs olla hiljaa. Ei paineta leukaa rintaan, ennekuin kasvetaan viljaa. Nostetaan keskikaljamaljat ilmaan, tänään ihmisen puolikas on huomenna leijokuningas..."

Ellinoora- leijonakuningas

Liian usein minäkin, niin ehkä sinäkin huomaat itsessäsi vahvuuksiesi sijaan heikkoutesi. Monesti jopa sokeudumme omille vahvuuksillemme ja keskitymme liikaa epäkohtiin itsessämme. Oman itsensä solvaaminen, mitä rajuimmin sanoin alkaa olla meidän monen arkipäivää. Itsensä arvostaminen on hukassa ja omasta itsestä tykkääminen tuntuu olevan jopa synti ainakin itselle. 

Tällä viikolla minut haastettiin eräässä yhteydessä keskittymään vahvuuksiimme. Sain omalla vuorollani kuunnella vahvuuksia itsestäni muiden kertomana. Posket punaisina kuuntelin ja silmäkulmat kostuivat väkisin. Mitä ihmettä ? Onko nuo ihmiset oikeasti tosissaan ? Jos ne vaan mielistelee ? Minulle oli helppoa kertoa toisten vahvuuksia, mutta kun oma vuoroni tuli kuunnella muiden kauniita sanoja minusta meinasi iskeä "nolotus". Lopuksi piti vielä vastata kysymykseen: " Tunnistatko Mari itsesi näistä sanoista? " No joo-o , hmmm...jooo...no kai...no joo kyllä ne minua taitavat kuvata. 

" Kun tulet, tuot iloisen ja postiivisen tuulahduksen tilaan. "  " Olet iloinen ja hauska. " Olet kiinnostunut asioista ja avulias. " 

Kuluneet päivät ovat olleet monellakin tapaa avartavia. Myös toisessa yhteydessä sain kuulla itsestäni asioita, jotka herkistivät. Kävin keskustelua elämän karikoista erään puolitutun kanssa. Kerroin avoimesti kokemuksistani ja elämäni haasteista. Tämä ihminen sanoi ettei voisi ikinä uskoa, että olen käynyt läpi kaiken kertomani. " Miten voit olla aina noin positiivinen ja iloinen ? " Hän kuvaili ensikohtaamistamme kauniisti ja sanoi, että kun tulen tilaan täytän sen välittömästi ilolla ja energialla. Lopuksi hän vielä sanoi minun olevan niin kaunis ja sopusuhtainen naisellinen nainen(niin ja tämä henkilö oli itsekin nainen). Keskustelun lopuksi kiittelin häntä ehkä jopa hieman vaivaantuneena. Vielä kotona pohdin kuulemaani. Olenko oikeasti ihan hyvä tyyppi ? Mitä ihmettä ? Ei kai nämä kaikki ihmiset voi valehdellakaan ? Olin niin kiitollinen ja aloin uskoa kuulemaani, ainakin osittain. Ehkäpä heijastan ympärilleni sitä valoa, mitä haluankin tuoda ympärillä oleville ihmisille. En halua olla kyyninen tai katkera. Olen siis onnistunut tuomaan iloa ja energiaa. 

Positiivisen palautteen antaminen toiselle ei ole merkityksetöntä. Positiivisella palautteella voi olla itseasiassa isompi merkitys kuin osaamme ehkä arvatakkaan. Ihminen, joka on tottunut sättimään itseään ja/tai kuuntelemaan ilkeitä sanoja toisilta, tarvitsee myönteistä palautetta itsestään.  Toisen kauniit sanat voivat korjata haurasta minäkuvaa, vaikka palautteen kuuleminen ei ehkä olekaan helppoa. Itsetunto rakentuu myös ulkopuolisesta palautteesta, eikä sen merkitystä pidä koskaan väheksyä. Itse uskon myönteisen palautteen voimaan. Koskaan ei voi olla liian hyvä toiselle. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen on oleellisia ihmissuhdetaitoja ja ilman näitä taitoja elämästä puuttuu oleellinen osa. Niin parisuheessa, ystävyyssuhteissa ja esim. työyhteisössä positiivisen palautteen antaminen toiselle on jokaisen meidän vastuulla. Rakentavalla palautteella on toki myös oma tärkeä osansa ihmissuhteissa, mutta tapa millä rakentavaa palautettas annetaan pitää mielestäni olla kunnioittava. Toisen loukkaaminen tai jopa suoranainen ilkeily/pahansuopaisuus saa niskavillani pystyyn. Suora saa olla, mutta ilkeyttä en hyväksy.  Miksi pitäisi satuttaa tietentahtoen?  Ihmisyyteen kuuluu myös erehtyminen. 

Minä olen iloinen ja kaikesta pessimistisyydestäni huolimatta myös posiitivinen. Näen ihmisissä kauneuden ja arvostan avoimuutta ja toisen kunnioittamista. Olen huumorintajuinen ja ainakin omasta mielestäni välillä ihan hauskakin. Osaan myös nauraa itselleni. 

Eihän anneta positiivisen palautteen jäädä negatiivisen palautteen varjoon ? Voisitko sinä haastaa itsesi antamaan enemmän positiivista palautetta ? 

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ? Missä olet hyvä ? Mistä pidät itsessäsi ? 

Jokaisessa meissä on paljon hyvää, annetaan hyvän kiertää tässäkin asiassa ! 

 

 

 

Tämän biisin myötä haastan jokaisen uskomaan itseensä, 

Mari 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen pysähtynyt viime aikoina entistä useammin pohtimaan elämääni, sen suuntaa ja unelmiani. Koen, että minulla on menossa todella vahvana jokin itseni etsimisen kausi. En tiedä liittyykö tämä jotenkin myös tähän ihanan kammottavaan keski-ikään ? Ikäkriisiäkö pukkaa vai olenko menettämässä lopullisesti järkeni ? Olen ehkä hieman hämilläni tästä kaikesta ja ajatuksistani. Huomaan, että unelmani ja tämän hetkinen elämämäni eivät kohtaa ja se aiheuttaa minussa paljon tunteita. 

Olen työstänyt elämääni, unelmiani ja kehonkuvaani liittyviä asioita mm. project me vihkon avulla. Suosittelen ! Vihkon kokoamiseen liittyviä ohjeita löydät mm. täältä :  http://www.kalenterimania.com/2016/11/project-me/ 

Liitän tämän menossa olevan tutkimusmatkan itseeni osittain takana olevaan vuoteen. Vuosi on ollut todella raskas ja olen joutunut vastakkain elämäni kanssa monellakin eri osa-alueella. Ehkä matka eheytymiseen tapahtuu juuri näin, itseään ja elämäänsä tutkimalla. Olen luonteeltani kuitenkin kovin herkkä ja ajoittain tämä kaikki käy raskaaksi. Itseäään ja elämäänsä kun ei aina osaa tutkiskella ilman turhaa itsensä moralisointia. 

Olen aina ollut impulsiivinen ihminen, joka innostuu asioista hetkessä nollasta sataan. Olen hurahtanut millloin mihinkin hyvinvointivalmennukseen tai superdiettiin. Alkuinnostuksen loputtua homma laitetaan sitten pakettiin niin malttamattomuuden kuin itsekurinkin puutteen vuoksi. Tuloksia ei tunnu tulevan tarpeeksi nopeasti ja onni ei hyppääkään silmille ensimmäisen pudotetun kilon myötä. Onnellisuuttani on usean vuoden ajan jotenkin määrittänyt kehonkuvani ja elopainoni. Olen ajatellut, että hoikkana olen sitten onnellinen ja rakastan itseäni. Sitten kun -ajattelutapa on siivittänyt elämääni liian pitkään ja aina on ollut menossa jokin laihdustuskuuri, jota noudattaa pettymykseen saakka. Tämän vuoden aikana tuon ajattelutavan radikaalista muuttamisesta on tullut yksi tärkeimmistä tavoitteistani tasapainoisemman elämäni suhteen. Ei ole mitään sitten kun juttuja, on NYT juttuja. Voin toteuttaa unelmiani tässä hetkessä, tämän näköisenä ja kokoisena. Voin olla onnellinen näinkin. 

Näinä vuosina tyytymättömyys omaan itseeni ja kehooni on syöneet minua syvältä. Sitten kun- ajattelutavan lisäksi olen ollut loistava ajattelemaan, mitä muut minusta tai elämästäni ajattelevat. Olen unohtanut täysin mitä minä haluan. Elämääni on ohjannut liikaa ulkopuoliset tekemiset, sanomiset tai tekemättä jättämiset. Onhan tämä kaikki väsynyttä ja kulunutta ajattelutapaa, mutta näiden keskellä minä olen elämääni elänyt liiaksikin asti. En ole uskaltanut seistä omilla jaloillani tai olla jotain mieltä ilman ahdistusta siitä, mitä minusta ajatellaan. Tähänkin jo selkärangasta tulevaan ajattelutapaan on ollut pakko hakea muutosta. Olenkin siinä jopa ajoittain onnistunut. Minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni ja omiin valintoihini. Minulla on oikeus elää niinkuin haluan. 

Unelmiani 

Mihin kaikkeen tämä itsensä etsiminen on sitten vaikuttanut ? 

Näinä kuukausina, kun olen antautunut enemmän elämän vietäväksi, olen huomannut muutosta monessakin asiassa. Koen, että olen alkanut säästellä itseäni enemmän ja vaatimaan itseäni kohtaan "ihmismäistä" ja parempaa kohtelua. Sanon suoraan, jos koen että minua on loukattu tai koen vääryyttä. Olen uskaltanut enemmän, kuin ehkä koskaan ennen. Omaa kehonkuvaani kohtaan taistelen edelleen, mutta ajoittain on ollut hyviäkin hetkiä minuna itsenäni. Olen osannut nähdä kauneuden ja hyvyyden minussa.

Kuitenkin kaikken suurin muutos on ollut pysähtyminen elämän äärelle. Mitä minä haluan, kysymykseen vastausta miettiessäni olen joutunut miettimään suhdettani myös sellaisiin asioihin, jotka ovat raskaista ja kipeitä. Nämä asiat liittyvät vahvasti läheisiini ja haluan kunnioittaa heitä, joten en avaa asiaa sen enempää. Myös pitkä parisuhteeni on joutunut varsinkin viime aikoina tarkastelun alle. Se on ollut iso pettymys varmasti meille molemmille. Onneksemme keskusteluyhteys on nyt auki ja jotenkin ajattelen, että toivoa ei ole menetetty. Vaikka pitkässä parisuhteessa arki tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, koen silti kaipaavani enemmän huomiota ns. naisena. Kaipaan kosketusta, läheisyyttä, hellyyttä ja kauniita sanoja. En halua olla toiselle itsestään selvyys pitkästä parisuhteesta huolimatta. Minulla on oikeus saada ja antaa rakkautta sekä myös näyttää se. 

Tässä taannoin hankin suosituksesta ko. kirjasen tuekseni kohti omannäköistä elämää 

(*kaksi seuravaa kuvaa alla ovat otteita Unelma itsestä työkirjasta) 

Tämän erittäin inspiroivan kirjan voit tilata täältä: http://tuulikaunisluonto.fi/tuote/unelma-itsesta-tyokirja/

Millaista elämää sinä haluat elää ? vai elätkö kenties jo nyt itsesi näköistä ja tuntuista elämää ? 

Näitä asioita kannattaa oikeasti pysähtyä miettimään. Paljon on aihetta kiitokseen, mutta kiitollisuus ei silti sulje pois muutoksen tarvetta tai sen toteuttamista. Oma elämä pitää mielestäni rakentaa ajatuksella" elä niinkuin opetat/arvostat! " 

Tärkeintä on muistaa, että meillä on vain tämä yksi ja ainut elämä, eikä sillä ole suinkaan väliä miten ja keiden kanssa sen elämme ! Uusinta tai palautus mahdollisuutta kun ei ole. Life is what you make it ! 

Mukavaa alkanutta viikkoa ja Vappu päivää 1.5.2017, 

Mari 

 

Share
Ladataan...

Pages