Kasvurauha meille kaikille

Ladataan...

 Viime aikoina on mm. vaakakapinan sivuilla(http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/04/03/vaakakapina-julistaa-kasvurauhan-lapsen-paino-aikuisten-asia ) nostettu esille lapsen painoon ja sen kommentoitiin liittyviä todella tärkeitä asioita. Itselleni nämä julkaisut ovat menneet syvälle. Voisi sanoa, että "osui ja upposi! " Valitettavasti näin. Olen pohtinut niin kauan kuin muistan omaa kehonkuvaani ja kipuillut painon ja ulkomuotoni kanssa. Olen miettinyt, mikä saa minut vihaamaan omaa kehoani näin kovin. 

Kukaan meistä ei synny vihaamaan itseään, saati kehoaan. Jotain jopa traumaattista on pitänyt tapahtua sille pienelle lapselle, joka miettii olevansa liian lihava tai muuten jotenkin viallinen. Pieni lapsi ei vaan päätä, että" nyt mä sitten vihaankin itseäni." Taustalla on paljon asioita, ehkä koulukiusaamista, vanhempien tai muiden aikuisten jopa henkistä väkivaltaa tai liikaa vaatimuksia/odotuksia. Toki jokainen lapsi tai nuori omaa erilaisen luonteen, osa ahdistuu helpommin kuin toiset. Kuitenkin ei ole pelkästään kyse biologista, taustalla vaikuttavat ympäristön tuomat vahvat stressitekijät. Itseinho on avunhuuto, se kertoo ympäriltä tulevasta kuormituksesta. 

Olenko minä lihava lapsi ? 

Minulla on taustalla mm. koulukiusaamista. Muistan kun minua nimeteltiin ja kiusattiin mm. aikaisen puberteettini vuoksi. Kehoni muuttui aikaisemmin naisellisemmaksi kuin muilla kavereillani ja häpesin itseäni. Kuitenkin kaikkein rankin kokemus minulle oli eräs kouluterveydenhoitajan tarkastus, jonka muistan vielä tänäkin päivänä. Painoa oli tullut terveydenhoitajan mukaan reilummin ja mukaan käynnistä sai lapun kotiin vietäväksi. Lähdin vastaanotolta pää painuksissa ja menin itkemään koulun vessaan. Olin tuolloin ala-asteella ja jotenkin kokosin itseni ja menin takaisin tunnille. Välitunnilla kaverit kyselivät pituutta ja painoa. Kieltäydyin vastaamasta, olihan terveydenhoitaja juuri puhunut painostani kriittiseen sävyyn. Koulupäivän jälkeen pelkäsin kotiin menoa. Kun vanhemmat tulivat kotiin annoin kädet täristen lapun heille. Hävetti ja pidättelin itkua. Eihän tunteita olisi sopiva näyttää.  Vanhemmat sanoivat, että "ei toinna välittää" ja myös vatsavaivani, joista olin kertonut terveydenhoitajalle sivuutettiin. Asia jäi siihen. Minun osaltani vaan ei jäänyt.

Siitä alkoi pitkä ja kivinen tie itseni kanssa. "Kyllä mä pärjään" , ajattelu siivitti jokaista päivääni ja päätin laihtua hinnalla millä hyvänsä. Harrastin jo tuona aikana uintia ja uin uimaseurassa useamman kerran viikossa. Päätin jatkossa uida vieläkin kovemmin ja jättää herkkujen syömisen vähemmälle. Syömishäiriö oli valmis, tosin eihän sitä silloin ymmärretty. 

Surullisen kuuluisa terveydenhoitajan lappu 

Tänäkin päivänä olen kehoni kanssa usein ns. "napit vastakkain". Yritän rakastaa, hyväksyä ja kasvaa. Jokainen päivä muistutan itseäni siitä, että kelpaan enkä ole yhtäkuin vaakalukemani tai vaatekokoni. Se vie voimia. Kun sain ensimmäisen lapseni v. 2004 ja sairastuin pian sen jälkeen kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka vaikutti painooni todella paljon, tunsin, kuinka vajosin jonnekin liian syvälle. Elämäntilanteeni oli vielä kaikenlisäksi lähes kaoottinen. Olin tullut petetyksi ja jätetyksi kesken raskauden, joka söi itsetuntoani entisestään. Hoitamaton vajaatoiminta toi kiloja hetkessä liki kaksikymmentä ja olo oli järkyttävä. Kuitenkin jostain sain voimia ja tärkeintä oli pieni tyttäreni, jonka ainut vanhempi tuolloin olin. Lopulta sain lääkityksen vajaatoimintaa, mutta kilot olivat tiukassa ja aineenvaihdunta pahasti jumissa. Olin kuin ilmapallo.

Siinä meni useita vuosia, kun Thyroxin annos saatiin hyvään hoitotasapainoon ja paino alkoi tippua hitaasti. Itsetunto oli silti pohjamudissa ja sairastumiseni vaikeimpina aikoina sain erään kommentin painostani sukulaiseltani, jonka muistan varmasti aina. Lähdin tuon kommentin jälkeen itkien pois paikalta ja anteeksipyyntöä en kyennyt heti vastaanottamaan. Olin kerrankin tuona päivänä tuntenut itseni kauniiksi uuden puolisoni rinnalla ja tuntui kuin sydämeni olisi revitty ulos rinnastani. Millä oikeudella kukaan sanoo toiselle niin ? En käsitä sitä tänäkään päivänä. Painonnousu kun ei aina johdu, siitä että syö liikaa tai ei harrasta liikuntaa. Taustalla voi olla sairaus tai vaikka lääkitys, joka nostaa painoa. 

Enhän minä ehkä saisi syödä pullaa 

Tässä on se tyttö, jonka paino oli noussut reilummin. 

Ehkä ne kilot lähtee hiihtämällä....

Toisen ihmisen sanoilla on todellakin merkitystä. Ei ole lainkaan merkityksetöntä miten me toisillemme puhutaan. Kenellä on oikeus määritellä meitä ihmisenä painon perusteella ? Kenen kustannuksella ajattelemattomia kommenttia ladellaan ? Pahimmassa tapauksessa seuraukset voivat olla elinikäiset ja tuhoisat. Kun katson kuviani nyt, en näe lihavaa lasta. Ehkä terveydenhoitajakaan ei tarkoittanut minun olevan lihava, mutta siltä minusta tuntui. Minua arvosteltiin ja minua määriteltiin painoni kautta. Minulle tuli tunne, että en kelpaa näin. Sitä tunnetta ei voi kukaan tässä elämässä vähätellä, enkä tule ikinä sietämään jos oma lapseni saisi kyseisen lapun kotiin tuotavaksi ja raegoisi siihen niinkuin minä reagoin. 

Voi kumpa olisin parempi lapsi...

Kun laihduin, en kelvannut ehkä sittenkään...

Nyt olen kahden lapsen äiti. Minulla on tyttö ja poika. Kuinka onnekas olenkaan. Äitiyden myötä niin keho kuin mielikin on muuttunut. Olen kasvanut, mutta samalla haurastunut. Minulle äitiys on tärkein asia elämässäni, se menee kaiken edelle. Kuitenkin vanhemmuus on samalla hyvin pelottavaa. En halua lasteni koskaan saavan osakseen vääryyttä tai arvostelua. Olen leijonaemo, jonka vaistot ovat välillä liiankin herkät.

Minulle on tärkeää, etteivät lapseni kuule sitä, kuinka mollaan itseäni viikottain. Usein teenkin sen sisäisesti omassa päässäni, mutta tunnustan lapseni kuulleen kun sanon itseäni läskiski mm. niissä tilanteissa, kun edessä on jotkin juhlat joissa pitäa olla näkyvillä ja valokuvissa. En ole osannut kuitenkaan suojella lapsiani niinkuin olisin halunnut ja se surettaa usein. En halua olla äiti, joka haukkuu itseään tai jota tarvitsee hävetä. Helppoa tämä kaikki ei todellakaan ole. Lapseni saavat osakseen kehuja ja ja sanon heille päivittäin kuinka heitä rakastan. Heidän itsetuntooaan tuetaan, minä ja puolisoni yrtitetään varmasti parhaamme jokainen päivä. Lapset ovat meille kaikkikaikessa ja kun on itse kohdannut lapsuudessa yhtä  ja toista, minulle on tärkeää etteivät omat lapseni joudu kohtamaan samoja asioita. Kuitenkaan kaikelta en ole voinut lapsiani suojella ja olemmekin joutuneet rinnakkain myös oman lapsen riittämättömyyden tunteen kanssa. Onneksi saamamme apu on ollut hyvää ja olemme saaneet perheenä tukea. Oman lapseni haasteet eivät ole ulkonäköön liittyviä, ne liittyävät enemmänkin puberteettiin ja hänen biologisen vanhemman hylkäämiseen. Nämäkin asiat vaikuttavat toki kasvavaan lapseen. On liikaa kysymyksiä, mutta liian vähän vastauksia. 

Pidin itseäni myös lihavana nuorena

Kelpaanko vieläkään ? 

Halusin kirjoittaa tämän todella henkilökohtaisen postauksen kaikkien niiden puolesta, joiden oma kehonkuva on ehkä vääristynyt tai syömishäiriö on osa elämääsi. Muista, että vika ei ole sinun. Se ei ole sinun heikkouttasi. Jotkin asiat elämässäsi ovat tehneet sinusta hauraamman. Et ole syntynyt vihaamaan ja sätttimään itseäsi. Kehosi on joka päivä osa sinua, sinun temppelisi. Kaikkien kokemusten jälkeenkin on tärkeää, että kunnioittaisimme temppeliämme ja antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen, jokaisella meillä on oikeus elää ja olla onnellinen vaakalukemasta huolimatta. 

Vaakakapina on meidän kaikkien oikeus ! Itsetunto on niin paljon muutakin, kuin ulkoinen olemuksemme vaikka en täysin kielläkään etteikö näillä asioilla olisi merkitystä. Se mitä sinä näet peilistä, ei kuitenkaan ole koko totuus ! 

Mari 

* Postauksen kuvat omasta kotialbumista 

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...