Ladataan...
Ruista Ranteessa

Me milleniaalit olemme tunnettuja siitä, että kaipaamme työltä muutakin kuin vain elantoa. Meille ei riitä se, että kuukausittain tilille kilahtaa rahaa, ja voimme varmuudella mennä töihin jälleen seuraavana päivänä. Ei, sen sijaan me mietimme mikä on se juuri minulle sopiva työ, se työ, josta nautin, ja jota todella haluan tehdä.

Mitä minä haluan tehdä?

Sitä kysymystä on jauhettu siitä asti kun yläasteen loppupuolella opinto-ohjaaja jysäytti pöytään jättimäisen katalogin eri opintovaihtoehtoja. Sitä sitten selailtiin samalla kun päässä soi: Mitä minä haluan tehdä? Mikä on se minun juttuni? Mihin koen kutsumusta? Mistä työstä minä nauttisin?

Yläasteesta on kulunut jo vähän kauemmin kuin haluan myöntää, mutta kysymys soi päässäni yhä. Olen tehnyt elämäni aikana monenlaisia töitä, mutta edelleen on vähän hakusessa mikä olisi se juuri minulle sopiva juttu.

Alkaakin herätä kysymys: onko sellaista? En tiedä, mutta olen aika varma, että pelkästään miettimällä mitä minä haluan tehdä, sitä ei löydy.

Sitten kuin tilauksesta, rakas ystäväni Storytel tarjosi työmatkoilleni viihdettä Mark Mansonin kirjan The Subtle Art of Not Giving a F*ck -muodossa. Niiden jotka tuntevat minut, on helppo ymmärtää miksi tämä otsikko kiinnitti huomioni. Ja olipa eräs ystäväni myös puhunut minulle kyseisestä kirjasta jo aiemmin.

Kirjalla oli paljon annettavaa tällaiselle perfektionismiin taipuvaiselle luonteelle. Yhtenä pääpointtinaan siis yksinkertainen do not give so many fucks (=älä välitä niin paljon kaikista asioista) ja choose carefully the fucks you give (=valitse tarkoin mistä asioista päätät välittää), ja paljon muuta. Suosittelen lukemaan (tai kuuntelemaan) tämän kirjan, jos vähänkin kolahtaa.

Mutta, tärkein sanoma, jonka huvittava herra Mark Manson sai kirjansa avulla uppoamaan myös minun kallooni, oli tämä:

Jos lähtee valitsemaan työtä pelkästään sen perusteella mitä haluaa tehdä, on todennäköisesti aika pian tuhon oma. Koska kaikissa töissä on väistämättä myös asioita, joista ei pidä. Ja jos et työtäsi valitessa suo ajatustakaan niille ikäville asioille, olet pian... well, fucked.

Sen sijaan, että valikoisit työsi sen mukaan mitä haluat tehdä, sinun kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota siihen minkälaisia ikäviä asioita olisit valmis sietämään työssäsi. Näin valintasi tulos on pahimmillaankin vähemmän ärsyttävä, etkä tuskastu työhösi niin nopeasti.

Tämän näkökulman esiin tuominen on mielestäni erittäin kiinnostavaa. Ensinnäkin koska on helpompi karsia asioita, joita et ainakaan halua tehdä. Kysyipä nimittäin melkein keneltä tahansa tietävätkö he mitä haluavat tehdä elämällään, vastaus on yleensä ei. Mutta sille seuraa myös jatkoa, joka kuuluu näin: tiedän kuitenkin mitä EN ainakaan halua tehdä.

Pitäisikö meidän siis muuttaa ammatinvalintamme lähtökohtia? Pitäisikö meidän lähteä haluamisen sijaan liikkeelle siitä, mitä ikäviä asioita olisimme työssämme valmiit sietämään?

Sietämisen kautta tekisimme todennäköisesti valintoja, jotka johtaisivat siihen, että olisimme valmiita pysymään työssämme pidempään. Mutta pelkän sietämisen kautta emme ehkä saavuttaisi haluamaamme tilaa.

Uskon, että tulevia uravalintoja tehdessäni tulen miettimään huomattavasti enemmän asioita, joita olen valmis sietämään. Mutta en aio unohtaa asioita, joita haluan tehdä. Yritän sen sijaan saada aikaan sopivan yhdistelmän.

Mitä mieltä olette, onko tässä ideaa?

***

Seuraa blogia Facebookissa!

Share

Ladataan...
Ruista Ranteessa

Oletko se ihminen, joka ei matkalla ollessaan lähde hotellilta juuri minnekään? Tai jos lähdet, menet vain sinne minne kaikki muutkin turistit menevät?

Vai oletko se tyyppi, joka suuntaa tutkimattomille syrjäseuduille ja pyrkii löytämään jotain aitoa?

Vai jotain siltä väliltä?

Olen pohtinut vuosien aikana paljon sitä, minne haluan matkustaa ja miten. Aiemmin halusin olla kuin Madventuresin äijät. Matkustaa maailman eri kolkkiin, niihinkin joihin on vaikea päästä. Halusin olla seikkailija, joka on nähnyt kaiken ja vähän enemmän.

Yhä edelleen haluan matkustaa paljon ja moniin paikkoihin. Haluan nähdä matkoillani aitoa elämää, enkä pelkästään turisteille suunnattuja paikkoja. Haluan yhä mennä yllättäviinkin paikkoihin. Mutta vanhemmiten olen tullut mukavuudenhaluisemmaksi. Ja ehkä myös realistisemmaksi.

Olen myös alkanut kyseenalaistaa sitä aitoutta, jonka perässä me länkkärit matkustamme Intian maaseudulle ja pieniin vuoristokyliin Perussa. Miksi me teemme sitä? Ja onko se paljon puhuttu aitous aina sen arvoista?

Uskon kyllä edelleen, että matkustaa kannattaa myös (ja erityisesti) sellaisiin paikkoihin, jotka eivät löydy Aurinkomatkojen katalogista. On hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, avata silmät maailman erilaisuudelle ja nähdä sellaisiakin asioita, jotka eivät aina miellytä. Mutta ajatteluni on myös muuttunut nuoruuden intoilusta. Enää en usko, että vartavasten maailman köyhimpiin, kehittymättömimpiin ja jännittävimpiin kolkkiin matkustaminen seikkailuja hakien on minun juttuni.

Jaa miksi en? Miksi en halua olla erityislaatuinen seikkailija? Yksinkertaisesti koska en usko, että se tekee minut onnelliseksi.

Muistaakohan kukaan vuosien takaista kotimaista elokuvaa nimeltä Nousukausi? Siinä varakas suomalaispariskunta Katri ja Janne Saari kokevat painetta tehdä matkan, jollaista kukaan muu heidän tuttavapiirissään ei ole vielä kokenut. Saaret päätyvät valitsemaan extreme-lomakokemuksen, jossa he kokeilevat elämää työttöminä Jakomäessä. Sanomattakin on selvää, etteivät hommat mene niinkuin oli ajateltu. Koko kuvio on huijaus, ja Saaret menettävät koko omaisuutensa. Mutta se ei ole asiani pointti.

Pointti on siinä, että varsinkin sosiaalisen median myötä ihmiset haluavat tehdä aina vain jännittävämpiä asioita ja vaikuttaa siltä, että juuri heidän elämänsä on erityistä ja jännittävää. Itseä ja omaa elämää vertaillaan jatkuvasti toisiin. Ja erikoisuudentavoittelu ihan vain erikoisuudentavoittelun tähden tuntuu olevan ajan henki. Ei pelkästään matkailussa vaan elämässä ylipäätään.

Sosiaalinen media tuo paineita näyttää tietynlaiselta, syödä tiettyjä asioita, elää tietyllä tavalla ja matkustaa tietyllä tavalla. Enkä minä ole mikään poikkeus – sosiaalisessa mediassa aktiivisena ihmisenä altistun näille vaikutteille kaiken aikaa. Ja vaikka kuinka yrittäisin jättää vaikutteet huomiotta, ne vaikuttavat silti jollain tasolla.

Mutta jossain vaiheessa tajusin, että kaikesta paineesta ja nuoruuden haaveista huolimatta minusta ei koskaan tule extreme-travelleria. Eikä suoraan sanottuna myöskään mitään luksusmatkailijaa. Minä olen ihan tavallinen travelleri. Sellainen, joka lähtee lähelle ja kauas. Sellainen, joka kantaa rinkkaa, mutta valitsee myös välillä sen astetta paremman hotellivaihtoehdon, koska selkä kipeytyy liian monen huonosti nukutun yön jälkeen.

Olen todennut, että minun ei tarvitse lähteä johonkin jännittävään tuntemattomaan ellen todella halua. Voin välillä yksinkertaisesti lomailla lekotellen hotellin uima-altaalla, ja syödä vain lähimmässä ravintolassa, jos siltä tuntuu. No, todellisuudessa tätä tapahtuu vain silloin kun olen todella väsynyt, ja se kestää yleensä maksimissaan kaksi päivää, mutta sekin on ihan ok.

Ja on syytä myös muistaa, että aina aito ei ole välttämättä mitenkään erityisen kiinnostavaa. Monissa paikoissa aito tarkoittaa myös useita eri asioita. Thaimaa on hyvä esimerkki siitä, miten tavallinen maalaiskylä ja rannikon turistihelvetti ovat ihan yhtä lailla aitoa Thaimaata. Se on moderni tosiasia, vaikka ei vastaakaan reissuromantikon unelmia.

Otetaanpa ajatusleikki. Jos olisit turisti, joka menisi johonkin aivan tavalliseen suomalaiseen kyläpahaseen tai pikkukaupunkiin. Mitä paikalla olisi tarjota turistille? Valitettavasti aika monilla paikoilla ei yksinkertaisesti ole mitään sen kummempaa annettavaa. Jos olisi, kaikki kävisivät siellä.

Aito elämä ei ole paikasta kiinni. Siinä on kyse ihmisistä ja kohtaamisista. Myös sinusta ja siitä, matkailetko aidosti niin kuin itse haluat.

Share

Ladataan...
Ruista Ranteessa

Kuten aiemmista blogipostauksistani on tullut selville, olen tätä nykyä työtön. Niinpä olen myös tekemisissä TE-toimiston kanssa. Ja näinkin lyhyen työttömyyden (noin kaksi viikkoa) aikana minulle on jo käynyt selväksi, kuinka joustamaton taho on kyseessä.

En halua missään nimessä arvostella kyseisen viraston työntekijöitä, joista minulla on tähän saakka ollut vain positiivisia kokemuksia. Mutta TE-toimiston toimintatavoissa on tullut kuitenkin vastaan asioita, joita on vaikea käsittää.

Kun olin hoitanut kaikki mahdolliset verkkopalvelun kautta hoidettavissa olevat tehtävät, sain vihdoin TE-toimistolta kutsun tapaamiseen. Tapaamiseen, joka sattui olemaan (tottakai) juuri suunnittelemani reissun aikana.

Otin yhteyttä työkkäriin, ja sain mukavan naisihmisen kanssa sovittua tapaamisen hoidettavaksi puhelimitse (kiitos tästä). Ainoa ongelma on, että TE-toimisto ilmoittaa puheluajankohdan, ei tunnin tai päivän, vaan VIIKON tarkkuudella.

Käytännössä (käsitykseni mukaan, korjatkaa jos olen väärässä) asia etenee siten, että ilmoitetun viikon aikana TE-toimisto tavoittelee minua puhelimitse kaksi kertaa. Jos en vastaa puheluihin sinä aikana, työnhakuni katkeaa tiettyyn päivämäärään mennessä.

Tarkoittaako tämä sitä, että työttömän todella pitää vahdata puhelimen vieressä pahimmillaan jopa viikon ajan kahdeksan tuntia päivässä (jos ajatellaan, että puhelu tapahtuu 8-16 välillä)? Entä mitä jos työnhakija on esimerkiksi työhaastattelussa kun TE-toimistosta soitetaan? Tai mitä jos asiakas on vaikkapa lentokoneessa? Mitä jos työtön ei yksinkertaisesti satu kuulemaan kun puhelin soi?

Ja ei, en halua kuulla kommentteja, kuten ”mitäs muutakaan se työtön tekisi” tai ”mitä ne työttömät valittaa, kun noin vähän tarvitsee tehdä”. Kyllä työttömälläkin voi ja saa olla elämää ja tärkeitä menoja. Osa TE-toimiston asiakkaista esimerkiksi tekee töitä osa-aikaisesti tai osallistuu koulutuksiin. Ja kyllä, myös työttömät käyvät lääkärissä, vanhempainilloissa, harrastuksissa, ja heilläkin on oikeus lomailuun.

Samasta aiheesta kirjoitettiin eilen myös Satakunnan kansassa. Jutussa kerrottiin työttömästä, joka ei pystynyt vastaamaan puhelimeen ja sai TE-toimistolta tekstiviestin, jossa ilmoitettiin työnhaun päättyvän, mikäli seuraavaan puheluun ei vastata. Jutun henkilö koki viestin päivärahan katkaisemisella uhkailuna.

Olisiko liikaa vaadittu jos TE-toimisto pystyisi varaamaan soittoajan, jotta asiakas osaisi varautua ja olla puhelimen äärellä puhelun saapuessa? Tai voisiko puhelun suunnitella edes päivän tarkkuudella niin, että asiakas osaisi odottaa puhelua tiettynä päivänä, ja suunnitella muut menonsa sen mukaan?

”Jos se (tapaaminen) tapahtuu soittamalla, se korvaa henkilökohtaisen käynnin. Asiakkaista 70 prosenttia haluaa käyttää tätä puhelinpalvelua. Siinä on vähän samat säännöt kuin tulisit tapaamiseen henkilökohtaisesti,” TE-toimiston johtaja Jarmo Ukkonen sanoo Satakunnan kansan artikkelissa.

Ainoa vaan, että puhelimitse hoidetuissa tapaamisissa ei päde samat säännöt. Henkilökohtaiseen tapaamiseen on aina ennalta sovittu tietty aika, jolloin asiakas osaa saapua paikalle. Puhelimitse asian hoitamisessa näin ei ole, vaan työtön saattaa saada tärkeän (jopa toimeentulosta määräävän) puhelun milloin tahansa.

Uskoisin, että tapaamisten hoitaminen puhelimitse on tehokkaampaa sekä TE-toimistolle, että asiakkaille, mutta toiminnassa on edelleen paljon parantamisen varaa. Vain koska ihminen on työtön, hän ei ansaitse tällaista simputusta.

Tässä ei nimittäin riitä, että asiakas on yhteistyöhaluinen. Työttömän pitäisi teoriassa puheluun vastaamisen varmistaakseen luopua kaikesta muusta elämästä kokonaiseksi viikoksi. En usko, että se edistää kenenkään työnsaantia. Kyllä minä ainakin menisin työhaastatteluun, koulutukseen, osa-aikatyöhön tai esimerkiksi ennalta maksetulle lennolle, tai vaikkapa hammaslääkäriin, silläkin uhalla, että missaisin sen puhelun.

Kysymys kuuluukin, onko kohtuullista vaatia työtöntä luopumaan kaikesta ja päivystämään puhelimen vieressä kokonaisen viikon ajan? Tai vaihtoehtoisesti riskeeraamaan koko toimeentulonsa?

 

*** 

Seuraa blogia Facebookissa täällä!

Kuva: Merenneito omista arkistoista, puhelin Pixabay.

Share

Pages