Ladataan...
Run Babe Run

Vapun tienoilla ilmestyi eräässä suomen isoimmista medioista haastattelu jossa Ministeri Jari Lindström kertoi sairastuneensa kun ei huolehtinut itsestään tarpeeksi. Työtaakka kahden salkun vartijana vei voimia ja sai tekemään huonoja valintoja. Oman kertomansa mukana liikunta jäi, syömissä tuli valittua pullaa kunnon ruoan asemasta ja työpäivät olivat kestoltaan joskus aamusta iltaan. Lopulta hurja päänsärky vei miehen sairaalaan vaarallisen korkeissa verenpainelukemissa.

Ministerin onneksi hänellä sattui olemaan siinä mielessä hyvä työnantaja, että hänen työnkuvansa järjesteltiin uudelleen. Suomeksi sanottuna todettiin siis hommissa olevan liian vähän väkeä hoitamassa tärkeitä tehtäviä ja vastuita jaettiin useammalle ihmiselle. Näin ollen hän saanee keskittyä yhden salkun hoitoon. Hän saa myös mahdollisuuden hoitaa työnsä hyvin, kun aikaa keskittyä yhteen asiaan on enemmän. Tämä on toki aivan oikea tapa toimia. Hienoa myös ministerin kannalta, että jatkossa toivottavasti itsensä kunnossa pitämiseenkin jää lisää aikaa. Näin pitäisi jokaisen työnantajan toimia. Olisihan tässäkin tilanteessa voitu toimia toisin ja jakaa Lindströmin vastuulla olleet hommat jäljelle jääneiden hoidettavaksi. Heidän omien hommiensa lisäksi.

Miten tähän liittyvät lähihoitajat? Muutenkin kuin ehkä ne kollegat jotka sairaalassa ovat Lindströmiä ja monia hänen tavallaan sairastuneita hoitaneet.

Lähihoitaja ei ole päättäjien silmissä yhtä tärkeä kuin ministeri. Kun lähihoitaja sairastuu työssään liiallisen työtaakan uuvuttamana ei yleensä puututa samalla tavalla kuin puututtiin Lindströmin tapaukseen. Vaikka sairastumisen mekanismi on täysin sama. Ihminen suoriutuu liian kaun, liian suuresta työtaakasta nipin napin, venyttää työpäiväänsä saadakseen edes pakolliset asiat tehtyä ja menee kotiin uupuneena. Kotoa ei enää jaksakaan lähteä lenkille tai muun terveydelle tärkeän liikunnan pariin. Ruokailu on epäsäännöllistä. Kotihoidossa etenkin usein jäävät jopa kokonaan ruokatauot pitämättä ja vessaankaan ei meinaa ehtiä. Hoitaja sairastuu, saa pahimmillaan esimerkiksi masennus- tai sydänsairauden oireita.

Mitä tekee työnantajataho jolla on päättäjien puolelta sysätty paineet säästää ja jolla ei ole välttämättä ihan selkeää näkemystä siitä miten työntekijät voivat ja mikä tilanne kentällä oikeasti on? Työnantaja aivan liian usein ilmoittaa, ettei sijaista palkata sairastuneen tilalle vaan työt on hoiduttava vain vähän taas pienemmällä porukalla. Ei lähihoitajan takia rynnätä uudelleen järjestelemään töitä ja palkkaamaan lisää henkilökuntaa kun joku palaa loppuun. Pahimmillaan sydänoireita saaneen hoitajan kuullen sanotaan että vielä voisi jostain vähän tehostaa. Toisinaan hoitajalle kerrotaan että koivukujaa voi kävellä poispäinkin työpaikaltaan, lopullisesti, jos tuntuu ettei hommaansa pysty hoitamaan.

Lindström kertoo haastattelussaan kuinka hän koki ettei hänellä riitä aikaa tehdä töitään niin hyvin kuin hän olisi halunnut, ei jäänyt aikaa paneutua asioihin tarpeeksi. Tätä samaa kokevat hoitajat ympäri suomen, ihan joka päivä. Näin taannoin TV:ssä kollegan haastattelun jossa hän kertoi menneinä vuosina esimerkiksi Lahden kokoisessa kaupungissa kotihoidon työvuorossa olleen 4 käyntiä. Nykyään hän kertoi määrän olevan pitkälti yli 10 käyntiä. Jos ministerien hommat olisivat lisääntyneet prosentuaalisesti samaa tahtia kuin hoitajien niin veikkaan, että salkkuja ja hommia olisi myös jaettu yhä useamman ja useamman vastuulle. Jostain syystä ajatellaan lähihoitajan olevan erilainen kestokyvyltään, lähes robotti, koska meille hommia voidaan vuodesta toiseen lisätä ilman että työkaverien määrä lisääntyy ollenkaan.

Arvaan että tähän joku haluaa kommentoida etten tiedä ministerin työn vaativuudesta mitään. En varmasti tarpeeksi tiedäkään, mutta tunnen lähihoitajan työn vaativuuden kuin omat taskuni. Ja rehellisesti oma mielipiteeni on että en osaa sanoa mikä työ olisi tärkeämpää kuin ihmisen hoitaminen. Kun toisen elämä on vastuullasi, ihan joka päivä. Tai kun toisen hyvä kuolema ja kuolevan luona olevan omaisen tukeminen on vastuullasi. Onko se todella niin paljon vähäpätöisempää kuin ministerin salkun vaaliminen? Tulee myös muistaa että jonain päivänä ne misterit, kuten Lindströmkin on valitettavasti saanut kokea, ovat myös siinä hoidettavan roolissa. Jokainen potilaana ollessaan varmasti toivoo, että häntä hoitaa virkeä, toimintakykyinen ja työssään viihtyvä hoitaja jota ei ole poltettu loppuun.

Toivon Jarille kaikesta sydämestäni pikaista toipumista! Toivon myös että hän jatkossa huolehtii itsestään paremmin. Ei yksikään salkku ole tärkeämpi kuin oma henkikulta. Toivon myös, että Jari ja muut ministerit muistavat hänen kokemuksensa siinä kohtaa kun miettivät voisiko hoitoalalla toteuttaa vielä vähän säästöjä. Me hoitajat olemme yhtä haavoittuvaisia ihmisiä kuin ministerit ja omalla tavallamme yhtä kovan paineen alla työssämmekin. Me vain lukujen asemasta kannamme vastuuta ihmiselämästä. 

 

 

 

Kirjoittaja on Hanna Jokinen, 36-vuotias ammatistaan ylpeä Lähihoitaja & SuPer-aktiivi

Share

Ladataan...
Run Babe Run

Sote tulee, valinnanvapaus tulee! FREEEEDOOOOM! Tätä on kuultu jo melkein väsymykseen asti joka tuutista. Moni nuorempi ja jopa sosiaali- ja terveyspalveluissa työskentelevä on täysin ymmällään siitä mitä tapahtuu, missä saa jatkossa hoitoa ja mitä pitää itse osata tehdä. Eipä tunnu itse päättäjätkään olevan kartalla valinnanvapauden kokonaisuudesta.

Ajatellaanpa sitten 81-vuotiasta lapsetonta leskirouvaa valinnanvapauden pyörteissä. Rouva tarvitsee 2-3 x päivässä kotihoidon apuja. Hän saa sen joko maakunnasta tai sitten hänelle voidaan tarjota ns. ”omaa budjettia” jolla hän voisi hankkia kotiin apuja joita haluaa tai vaikkapa kuljetuspalveluja. Kotihoitokin on jo nykyisellään osin monessakin paikkaa pirstottu osiin. Kunnallinen (jatkossa maakunnan tarjoama) kotihoito ei sisällä useinkaan esimerkiksi siivoamista. Siivous tulee siis ostaa itse valitsemaltaan yksityiseltä yrittäjältä. Samoin kaupassa käyntiin kykenemätön vanhus joutuu nyt jo ostamaan palvelun erikseen. Saattaa siis olla että jo tälläkin hetkellä vanhuksella on kunnan kotihoito, yhdestä yksityisestä yrityksestä kauppapalveluja ja toisesta yrityksestä siivous.

kuva: talouselämä.fi

Riippuen paikkakunnasta ateriapalvelu ostetaan joko yksityiseltä suoraan tai sitten kunnalla saattaa olla erikseen ostettava palvelu josta voi tehdä sopimuksen kunnan kanssa. Mutta toki senkin siis maksaa asiakas itse ja se on taas yksi eri toimija (jo nyt) lisää tähän uskomattomaan järjestelmä-himmeliin.

Tulevaisuudessa esimerkkimme ikäihmiselle käy huonosti; hän kaatuu ja murtaa lonkkansa. Hän tarvitsee siis lonkkaleikkauksen ja lääkäri määrää päälle vielä fysioterapiaa. Tällöin hänellä tulee olla valittuna missä haluaisi tulla leikatuksi, leikkaukseen voi saada maksusetelin. Toisekseen hänen vaihtoehtonsa ovat maksusetelillä valittu itselle mieluisa yksityinen fysioterapeutti tai hän voi valita käyttää sote-keskuksen tarjoamaa.

Mielenkiintoista tulee olemaan palvelujen yhteensovittaminen esimerkkimme kaltaisessa tilanteessa, kun asiakas käyttää sote-keskuksen peruspalveluja (normaalit lääkärissä käynnit ja reseptien uusinnat), maakunnan tuottamia erikoissairaanhoidon palveluja (lonkkaleikkaus), ja asiakassetelillä ostettuja kuntoutuspalveluja (itse valittu fysioterapeutti).

Jos ajatellaan että leikkauksen ja kuntoutuksen jälkeen mummukkamme tarvitseekin apua sosiaalitoimelta. Kalliita lääkkeitä, rahat ovat vähissä muuttuneen tilanteen ja sairaalamaksujen takia. Nykyisen lain mukaan sosiaalitoimen ensimmäinen toimintatapa on antaa ohjeita ja neuvoja, sosiaalitoimen puolella kerrotaan miten tilanteessa pääsee eteenpäin. Tämä sääntö koskee myös yksityisiä sote-keskuksia. Sieltä saa lyhytaikaista tukea, esimerkiksi vakavissa sairastumisissa lyhytaikaista apua kotiin. Sen sijaan yksityisille eivät tule kuulumaan viranomaispäätökset. Niistä huolehtii maakunnan sosiaali- ja terveysvirasto.

Uskallanko lisätä tähän vielä että seniorimme tarvitsee myös hammashoitoa. Arvaattekin ehkä että se kuuluu valinnanvapauden alle ja jokaisen on valittava oma hammashoitolansa ihan itse.

Kertokaa viisaammat miten tämä 81-vuotias yksin asuva, kenties jo aistien vajavuudesta kärsivä ja huonosti liikkuva ihminen valitsee palvelunsa kun moni nuorempikin jo hikoilee valinnanvapauden viidakossa?

Sanotaan kyllä kauniisti että vanhukselle on saatavissa apua omasta sote-keskuksestaan niin kuin toki muillekin. Kaikilla sote-keskuksilla sanotaan olevan velvollisuus neuvoa, jos asiakas ikääntymisen vuoksi tarvitsee apua. Päätöksenteossa voi auttaa joko omainen tai edunvalvoja, kuten nykyäänkin. Entä jos sellaisia ei ole? Kukaan neuvontaa tai hoitotyötä ammatikseen tekevä ei voi kuitenkaan sanoa vanhukselle että otapas tästä tämän ja tämän yrityksen palvelut. Ei hoitaja tai palveluneuvoja voi suosia mitään tiettyä yritystä tai toimijaa. Ammatti vaatii ehdotonta puolueettomuutta kun kyse on keskenään kilpailevista yrityksistä.

Valinta on kuitenkin aina lopulta asiakkaan. Harva ikäihminen osaa tai pystyy itse selvittämään esimerkiksi millaiset jonot milläkin yrittäjällä tai missäkin firmassa on. Millainen on laatu tai vaikkapa potilasturvallisuuden taso missäkin firmassa. Melko tärkeitä juttuja vai mitä?

Kaiken kaikkiaan on vielä epäselvää miten ja missä näitä määreitä voi ylipäätään kukaan vertailla.  

Nyt jo moni ikäihminen painii tuskastuneena vaikkapa sen siivoojan valinnan kanssa. Mikä on sitten tulevaisuudessa heidän tilanteensa kun pitäisi osata valita useita muitakin toimijoita kuin siivous- tai kauppapalvelujen tuottaja.

Hoitajana huolestuttaa jatkossa myös se miten ihmeessä sovitetaan saumattomasti yhteen näin hurjan monen toimijan hoitoketjut. On jo tiedossa että valinnanvapausjärjestelmien edellyttämien tietojärjestelmämuutosten toteuttamiseen tarvittaisiin vähintään 3-5 vuotta. Miten tullaan ratkaisemaan se mihin ja miten vaikkapa yksityinen fysioterapeutti kirjaa asiakasraportit ja antamansa hoidon? Mitä potilastietojärjestelmää käyttää sairaala, mitä kotihoito, mitä hammaslääkäri tai yksityinen hoitokoti? Ja mistä ihmeestä esimerkiksi asiakasta siihen esimerkissä mainittuun lonkkaleikkaukseen valmisteleva kirurgi ja hoitajat saavat kaiken oleellisen tiedon asiakkaasta jotta leikkaus voidaan toteuttaa turvallisesti?

Nyt jo hyvin tiedetään että nykyisetkään potilas- tai asiakastietojärjestelmät eivät keskustele keskenään, saati että pienemmillä yksityisillä toimijoilla olisi mahdollista kalleimpia järjestelmiä edes hankkia käyttöönsä. Ei kai sentään voida olettaa että esimeriksi ikäihminen osaa kertoa jokaiselle uudelle hoitoonsa osallistuvalle taholle tai toimijalle koko oleellisen sairaushistoriansa luotettavasti?

 

Kirjoittaja on Hanna Jokinen 36-vuotias lähihoitaja ja SuPer-aktiivi

Share

Ladataan...
Run Babe Run

Taloussanomat uutisoi eilen uudesta hallituksen ehdottomasta mallista jolla ajatellaan aktivoitavan työnhakua. Esitysluonnoksen mukaan työttömiltä alettaisiin vaatia keskimäärin yhtä hakemusta viikossa eli noin 12 hakemusta kolmessa kuukaudessa.

Tällä hakemustahdilla olisi ainakin niitä hakemusten käsittelijöitä ja osin varmaan postiakin työllistävä vaikutus isostikin. Tietäisihän se noin 16,5 miljoonan hakemuksen kekoa joka vuosi. (Onneksi nykyään hakemuksia voi sentään tehdä sähköisestikin.)

Mietin kuinka paljon tällainen menettely myös epätasa-arvoistaa työnhakijoiden tilannetta. Muistelen lukeneeni eri lähteestä että edelleen säilyisi kuitenkin ammattitaitosuoja työnhaussa. (vuoden alussa on annettu linjaus että 3kk jälkeen vasta on otettava vastaan kokoaikatyötä vaikka palkka olisi pienempi kuin ansiosidonnainen päiväraha).

Eli syystä tai toisesta kouluttamatton henkilö joutuisi hakemaan ihan kaikkeen mahdolliseen suunnilleenkin sopivaan työhön heti työttömyyden alusta kun taas tutkinnon omaava voisi ainakin ensimmäiset kuukaudet toimia valikoivammin.

Hoitajana itseäni pelottaa kuinka paljon hoitoalalle (ja tietenkin myös muille aloille) ajautuu uuden mallin mukana täysin sinne sopimattomia ihmisiä. Hoiva-alalla on usein lyhyempiä ja pidempiä sijaisuuksia auki ja valitettavasti niihin tunnutaan ottavan aivan liian usein jopa kouluttamatonta henkilöstöä koska osaan paikoista ei meinaa millään riittää etenkään lyhyisiin sijaisuuksiin väkeä. Asiaa voidaan perustella ja kiertää sillä että keksitään näiden henkilöiden voivan tehdä ”avustavaa työtä” ja toimia esimerkiksi hoiva-avustajina. Kaunis ajatus sinällään mutta ihan liian usein totuus hoivatyön kentällä, etenkin yksityisellä puolelle, on melkoisen villi. Vaikka ihminen olisi palkattu kouluttamattomana tekemään vain sitä avustavaa työtä niin äkkiä se lipsuu siihen että siellä se hoiva-avustaja ihan samalla tapaa tekee varsinaista hoitotyötä kuin koulutettu alan ammattilainen.

Lääkehoidon ja muun vaativamman osaamisen työt, kokonaisvastuu ja koko paletin hallinta keskittyy yhä harvemmalle koulutetulle jotka kuormittuvat.

Hoitoala on muutenkin melkoisen oma maailmansa. Jos alan työpaikkoihin alkaa sadella hakemuksia yhä kiihtyvää tahtia ihmisiltä jotka sinne eivät sovi ollaan pian liemessä korviamme myöden. Aina on nimittäin ihan todellinen riski siihen että osa haluttomistakin hakijoista myös pääsee töihin. Miettikää nyt vaikka epärehellistä, päihdeongelmaista tai lääkkeitä väärin käyttävää ihmistä keskellä paikkaa jossa on mahdollisesti lääkkeitä varastettavaksi. Tai muistisairaan ihmisen kotona johon tämä hoidettava saattaa nostaa muistamattomuuttaan isojakin summia rahaa tai juurikin ne lääkkeet ovat kenen tahansa saapuvilla.

Sangen pelottava skenaario siis jos ihmisten on alettava tehtailla hakemuksia paikkoihin joihin eivät vähääkään edes haluaisi työllistyä tai jonka alan työ ei ihmiselle edes sovellu. Kuka hyötyy siitä että ihminen on itselleen täysin sopimattomassa työssä? Työmotivaatio on olematon, sairauslomalle jäämisen kynnys on alhainen ja ne tunnolliset työkaverit jotka alasta oikeasti tykkäävät kuormitetaan sitten näiden alalle sopimattomien ja haluamattomien töiden paikkaamisella. Niin no kyllä sillä toki saadaan ne tilastot kaunisteltua ja hallitus voi fist bumppailla keskenään kuinka saatiin työllisyys nousuun. 

 

 

Kirjoittaja on Hanna Jokinen,

36-vuotias Lähihoitaja ja SuPer-aktiivi.

Share

Pages