Ladataan...
Run Babe Run

Tuttu lause monelle meistä jotka sairastamme sairautta joka ei näy päällepäin. Liian usein esimerkiksi reumaa sairastava ihminen leimataan laiskaksi, luulosairaaksi tai draamakuninkaalliseksi joka vinkuu turhasta. Toisaalta hyvää tarkoittavat lähimmäiset joskus liiankin hyvin ”muka-tietävät” miltä tuntuu elää ikuisesti rinnalla kulkevan, kalvavan sairauden kanssa. ”Joo mä tiiän miltä susta tuntuu, mullakin oli viime vuonna selkä jumissa” tai ”joo mä ymmärrän sua ja sun suolistosairautta, kun mullakin mahaa turvottaa aina joskus”.

Ei, ette te tiedä. Selkä tai vaikkapa ranteet voivat toki kellä vaan meistä olla satunnaisesti todella kipeät syystä tai toisesta, mutta se ei silti ikinä kerro sitä miltä tuntuu sairastaa reumaa tai vaikkapa nivelpsoriaasia.

Reuma ja muut näkymättömät sairaudet ovat paljon muutakin, kun satunnaista jumitusta tai jomotusta. Ne ovat syvällä sisällä jäytävää kipua joka toisilla meistä ei sammu edes vahvimmilla kipulääkkeillä. Toisilla kipu saattaa pysyä toisinaan poissa mutta palaa sitten mitä erikoisimmista syistä. Kylmä ilma, syksyn kosteus ja koleus, toisille helteet… Syitä ja laukaisevia tekijöitä on monta. Joskus liikunta tekee hyvää, toisinaan tuttu tanssitunti tai lenkki saa seuraavana päivänä kaakertamaan kuin Mummo Ankka jonka räpylät ovat jäässä.

Ja se väsymys, se minkä takia liian usein kuulemme olevamme vain laiskoja tai saamattomia. Se väsymys on jotain ihan sanoinkuvaamatonta. Aivan omanlaistaan. Se on tunne kuin joku vetäisi säkin päähän josta ei läpi nää ja vuoraisi housunpuntit lyijyllä niin että käveleminen on kuin raahaisi koko kuntosalin painopakkaa nilkoissaan. Tuntuu kuin tarpoisi juoksuhiekassa, mieli mustana ja keho määrittelemättömästi jomottaen. Se väsymys ei mene ohi, vaikka nukkuisi vuorokauden putkeen. Toki se toisilla meistä menee ohi ajallaan, rauhallisesti ottamalla, mutta toisilla se on aivan krooninen vaiva. Eikä se ole ihmisen itsensä aiheuttamaa tai itselleen toivomaa. Se ei mene pois, sillä että käsketään ryhdistäytyä ja mennä lenkille. Tai ottamalla cee-, dee-, öö- ja äx- vitamiinia tai mitä lie litkuja ja pulvereita.

Reumasairauksiin voi liittyä jopa silmien ja näön ongelmia, samoin esim. jalkateriin voi kehittyä virheasentoja ja kipuja. Ei voida siis puhua että esimerkiksi selkärankareuma on vain selän sairaus. Itsellänikin on todettu nyt jo alle nelikymppisenä kaihi molemmissa silmissä. Kiitos sairauksien ja niihin käytettävien lääkkeiden.

Itselläni on kaksi näkymätöntä sairautta (spondyloratropatia ja crohnin tauti) ja kyllä ne elämään päivittäin jotenkin vaikuttavat, vaikka en niistä muille ihmisille jaksakaan kertoilla joka päivä tai edes joka viikko. Kyllä minuakin särkee jostain päin kehoa melkein joka päivä. Yleensä joka aamu ensimmäiset askeleet sängystä noustessa ovat tuskallisia. Milloin sattuu jalkoihin, milloin selkä on todella jäykkä, milloin särkee rinta-rankaa tai lonkkaa. Väsyneenä olen lukuisat kerrat itkenyt suihkussa pää kaakeleita vasten ihan vain siksi että harmittaa, äsryttää ja VÄSYTTÄÄ! Mutta näiden oireiden kanssa on vain elettävä. Missään nimessä en halua itseäni kohdeltavan potilaana tai minään erikoistapauksena silkkihansikkain. En halua olla myöskään mikään supersankari jota pitää palvoa kun selviän eläsmästäni kuitenkin melkoisen hyvin. Toivon vain vähän ymmärrystä hankalina hetkinä.

Uskon että moni meistä reumaa tai muuta näkymätöntä sairautta sairastavista haluaa elää mahdollisimman normaalia elämää. Toivomme vain, ettei meitä syytetä laiskoiksi tai vaikkapa huonoiksi ystäviksi jos emme jaksa aina osallistua kaikkeen. Joskus voi olla taustalla myös kovat kivut, jos joudumme perumaan vaikka leffareissun tai sovitun kävelylenkin. Harvemmin olemme muille vihaisia, vaikka saatamme vaikuttaa synkiltä tai ärhäköiltä. Kipu ja se säkkipimeä väsymys vaan ovat aika vitt… kettumaiset vieraat ja vahvimmankin meistä urhea pinta joskus rakoilee.

Jos näet että kroonista sairautta sairastava läheisesi voi huonommin, ota silloin vastuuta. Tarjoudu vaikka käymään kaupassa, tulemaan kahville tuoden tarjottavat mukana tai ole vaan läsnä, vaikka toinen ei parhaimmillaan olisikaan. Mutta älä hysterisoi, tuomitse, äläkä ainakaan hauku laiskaksi. Vaikka emme näytä sairaalta niin, hell yeah, kyllä me todellakin valitettavasti ihan oikeasti sairasta sakkia olemme!

Tänään 12.10. on kansainvälinen reumapäivä. Tämän vuoden teema on ”Don’t Delay, Connect Today” jolla kehoitetaan tutkituttamaan oireensa ajoissa, jotta tehokas hoito voidaan aloittaa ja näin välttää taudin kehittyminen huippuunsa.

Käytä hetki ja lukaise vaikka täältä mitä kaikkea reumaattiset sairaudet voivat olla.
https://www.reumaliitto.fi/fi/reuma-aapinen/reumataudit

Jos itse epäilet sairastavasi reumaattista sairautta, älä viivyttele vaan mene lääkäriin!

Kivutonta ja toivoa antavaa Reumapäivää kaikille!
https://www.facebook.com/worldarthritisday/

 

Kirjoittaja on Hanna Jokinen, kolkyt ja risat Lähihoitaja ja ammattiosasto-aktiivi.

Share

Ladataan...
Run Babe Run

 

Toki on selvää, että nykyisessä taloustilanteessa ja myös tulevaisuudessa suurten ikäluokkien vanhetessa olemme isojen taloudellisten kysymysten äärellä. Suomi on maailmalla kuuluisa hyvinvointivaltiona ja meillä on perinteisesti ollut hyvää hoitoa kaikkien ulottuvilla. Vanhainkodit ja asiakkaalle suunnilleen kohtuu hintaiset terveyskeskukset esimerkiksi ovat jotain josta monessa maassa voidaan vain uneksia.

Nyt kuitenkin säästöjä lähdetään hakemaan pelottavilla tavoilla ja tuntuu etteivät päättäjät itsekään oikein ymmärrä mitä ovat tekemässä.

On heitelty ilmoille, että jatkossa esimerkiksi vanhustenhoidossa voisi työskennellä kouluttamatonta tai vain pikakurssitettua henkilökuntaa, kunhan vuorossa on aina joku hoitoalan ammattilainen. Tajutaanko tässä ollenkaan, että se hoiva-avustaja ei oikeasti laillisesti voi yksin hoitaa yhdenkään vanhuksen perushoitoa? Puhumattakaan vaikkapa lääkehoidosta. Jos ajatellaan vaikka 26 paikkaista yksikköä jossa olisi vuorossa pahimmillaan 1-2 lähihoitaja ja 2-3 hoiva-avustajaa niin millä ihmeellä se toteutetaan laillisesti ja turvallisesti?
Yhdellä ihmisellä on vastuu melkein 30 ihmisen lääkkeistä ja kaikesta kokonaisvaltaisesta hoitotyöstä?

Hoiva-avustajan ei ole luvallista tehdä kuin avustavia töitä hoitotyössä. Puhutaan esim. vaikkapa pöydän kattamisesta ja seuran pitämisestä ikäihmisille. Ei voida olettaa, että pikakurssitettu, vailla asianmukaista koulutusta oleva ihminen tunnistaisi tyypilliset oireet vaikkapa sydämen vajaatoiminnan pahenemisesta tai jonkin lääkkeen sivuvaikutuksista, saati että osaisi niihin tarttua kuten kuuluu. Voihan sitä ajatella, että hän käy raportoimassa sille hoitoalan ammattilaiselle joka on vuorossa, mutta onko tällainen vastuun kasaaminen yhdelle tai kahdelle ihmiselle vuorossa eettisesti oikein tai turvallista. Ollaan luomassa korttitaloa, joka voi sortua koska vain. Mitäs kun influenssa- tai noro-kaudella tai muuten sairastuvat ne ainoat vuoroon suunnitellut hoitoalan ammattilaiset? Kuka silloin vastaa, kun vuorossa onkin pelkkiä kouluttamattomia?

Koulutuksessa tapahtuu myös muutoksia. Jatkossa hoitajaopiskelijoiden käytännön jaksoilla oppiminen korostuu entisestään. Tenttimenestys ei enää paina arvioinnissa vaan arvosanat ja osaaminen tulee käytännön harjoitteluista. Sinällään kaunis ajatus koska hoitoalalla on paljon asiaa jonka voi oppia vain tekemällä, mutta tässä piilee myös ihan hirveä riski. Jos esimerkiksi nuori (tai vanhempi) lähihoitaja-opiskelija ei ole panostanut syystä tai toisesta teoriatietoon, tulee kiireiselle osastolle työssäoppimisjaksolle, mitä hänelle jää niistä viikoista käteen? Millä muutamassa viikossa ohjaaja saa tarpeeksi näyttöjä ja suullista tuotosta opiskelijastaan ulos, jotta voi oikeasti arvioida mitä tämä tietää vaikkapa kansansairauksista, ravitsemuksen merkityksestä, lääkehoidon tavoitteista tai yleisimmistä ikäihmisillä käytössä olevista lääkkeistä sivuvaikutuksineen. Toki useimmat meistä oppivat yleisimmät ”temput” joita hoitaja tekee. Opitaan kyllä katetroimaan, mittaamaan verenpainetta, jakamaan lääkkeitä, tarjoamaan laktoositonta ruokaa ja vaihtamaan vaippa. Mutta jos teoriatieto puuttuu tai sitä ei osaa napata sivulauseista kokeneemman hoitajan puheista niin jää kyllä pelottavan pinnalliseksi osaaminen.

Lisäksi opiskelijat ovat eri arvoisessa asemassa senkin suhteen millaisen ohjaajan jaksoilleen saavat. Ohjaustyylejä on monia ja toiset ohjaajat osaavat esimerkiksi sanallisesti perustella tekemäänsä paremmin kuin toiset. Parhaimmillaan työssäoppiminen on jotain ihan huikean hienoa ja itsekin kannan yhä muistissa hyviä oppeja melkein kahden vuosikymmenen takaa harjoitteluista.

Nämä asiat kun yhdistetään, saadaan aikaan melkoinen aikapommi. Yhä enemmän kouluttamatonta henkilökuntaa vanhustenhuollon kentälle ja yhä enemmän opiskelijoita ohjattavana. Kuka niitä opiskelijoita ohjaa ja kuinka huolellisesti panostaen, jos sille ehkä ainoana vuorossa olevalle koulutetulle hoitajalle on kasattu jo valmiiksi kestämätön määrä vastuuta ja hommaa? Onko meillä jatkossa valmistumassa esimerkiksi lähihoitajia, jotka ovat ottaneet käytännön oppinsa pikakoulutetulta hoiva-avustajalta tai täysin kouluttamattomalta henkilöltä joka on palkattu tekemään vain avustavia tehtäviä. Kuka kantaa vastuun millä osaamisella jatkossa hoitajia valmistuu?

Varmasti siinä kohtaa, kun itse makaa vaikkapa sairaalassa tai katselee omaisensa hidasta kuolemaa, toivoo vuorossa olevan hoitajan oikeasti osaavan asiansa. Ei ehkä herätä kovasti luottamusta, jos vastassa on ”hoitaja” jolla ei ole edes hoitoalan tutkintoa. Tai tutkinnosta kiikun kaakun läpi päässyt, oppinsa milloin keneltäkin ottanut, jolla ei kuitenkaan lopulta ole vaadittavia tietoja siinä määrin kuin voisi toivoa. Tätäkö jatkossa läheisillemme ja itsellemme haluamme?

Tiedän että tässä kohtaa moni ajattelee ja muistuttaa säästöistä. Kuinka nyt on tärkeää ohjata rahaa yksityiselle sektorille, jotta saadaan vienti vetämään, lisää verotuloja ja massia pyörittää myös julkista puolta. Ymmärrän kyllä että esim. yrityksiltä kertyy valtavat määrät veroja, joilla maksetaan välillisesti myös julkisen puolen palkkoja ja palveluita. Muistutan tällä kirjoitusella kuitenkin mitä se tarkoittaa, kun nyt jo monin paikoin kriisiytyneestä hoitotyöstä leikataan vielä lisää.

Itse olen lähihoitajana tienannut maksimissaan, paljon yövuoroja tehdessäni, noin 2000e/kk käteen, satunnaisesti. Nyt kun teen pelkkää päivätyötä, käteen jää hieman alle 1500e/kk. Jollekin tuolle välille sijoittuu lähihoitajan palkkaus. Me emme voi ihan oikeasti enää antaa omista kukkaroistamme yhtään senttiä pois. Nytkin jo esimerkiksi perheellisillä hoitajilla on todella, todella tiukkaa ja rankkaa. Nyt kun puhutaan esimerkiksi liittokierroksista tai muista päätöksistä niin hoitajat eivät valitettavasti voi enää venyä, rahallisesti tai työoloissaan,  tai muuten meillä on käsissämme todellinen katastrofi. Nyt jo SuPerin selvityksen mukaan iso osa hoitajista on miettinyt vaihtavansa alaa koska tilanne monin paikoin on niin kestämätön. Selvityksen mukaan lähi- ja perushoitajista 93 prosenttia oli huolissaan hoidon laadusta ja aikapulan takia riittämättömästä kuntouttavasta työotteesta. Hoidettaville ei ole riittävästi aikaa eikä heidän yksilöllisiä tarpeitaan pystytä huomioimaan. Vastaajista 70 prosenttia joutuu tekemään vähintään viikoittain asioita, jotka ovat ristiriidassa heidän omien arvojensa kanssa.

Ja ystävällisenä muistutuksena sinne yksityisen sektorin suuntaan. Vaikka toki veronne, samoin kuin meidäkin veromme, ovat tärkeitä yhteiskunnan kannalta, ilman julkisen sektorin palveluita ei tulevaisuudessa ole osaajia tahkoamaan sitä rahaa. Suomessa kun esimerkiksi koulut ja hyvä perusopetus ovat osa julkisen puolen palveluita. Samoin me julkisella puolella olemme niitä, jotka osaltamme hoidamme lapset ja ikääntyvät vanhemmat, jotta työssä käyminen ylipäätään on mahdollista. Kannattaa siis miettiä halutaanko pilata nämä palvelut. Sivstyneen ihmisen ja yhteiskunnan mittari on se miten se kohtelee heikompiaan. 

 

Kirjoittaja on

Hanna Jokinen

36-vuotias SuPer-aktiivi,

lähihoitaja/ikäihmisten palveluneuvoja

Share

Ladataan...
Run Babe Run

Instagramissa, facebookissa ja muillakin sosiaalisenmedian laitumilla käyskennellessä ei voi välttyä positiivisen ajattelun ja jopa kliseisten motivaatio-meemien virralta. Ei siinä sinällään mitään pahaa ole, jos ihminen on onnellinen tai haluaa elämässään pyrkiä kohti onnea. En voi kuitenkaan olla miettimättä ollaanko tässäkin pyrkimyksessä kuitenkin menty hieman överiksi. Kun vaan näet kaikessa ne pelkät hyvät puolet voit muuttaa elämäsi tuosta noin vaan onnelliseksi ja kaikki on yhtä ruusunpunaista pilvenhattaraa? Jos se olisi näin yksinkertaista niin miksi maailmassa kaiken kaikkiaan voidaan entistä huonommin?

Kuva: Pixabay

Monesti kuulee sanottavan, että hyväntuulisten ihmisten seurassa viihtyy paremmin kuin mököttäjien, mutta onko tämä ajatus itseasiassa kääntynyt jo itseään vastan? Saako nykyajan jatkuva onnellisuus-hypetys ihmiset jo feikkaamaan positiivisuutta vaikka väkisin? Kun kaikkialta tursuu silmiin ja korviin positiivisuuden pakkomielle niin uskaltavatko ihmiset enää tuntea aidosti? Tuntuu että moni pukee teeskennellyn ja kliseisen happyhappyjoyjoy-maskin kasvoilleen, jotta voisi sijoittaa itsensä niiden helppojen ja mukavien ihmisten kastiin joiden seura on haluttua. Hehkuttaessamme pakotetun positiivisuuden mantraa ja uskotellessamme muille olevamme aina vain hyvien tunteiden ja ajatusten airueita, luomme omalta osaltamme myös noidankehää. Sitä kehää jossa joku muu kokee omat, ihan normaalit, ei-niin-valoisat tunteensa jotenkin vääriksi ja huonoiksi. Miksi en voi olla noin positiivinen kaikessa kuin tuo tuttava tai tuo somessa seuraamani henkilö.

 

Onhan toki onnellisuus sellainen asia johon kannattaa pyrkiä, mutta eihän onnellisuus tarkoita sitä, ettei koskaan tuntisi muuta kuin positiivisia tunteita. Positiivinen ajattelu, vallankaan pakko-positiivinen, ja onnellisuus eivät ole sama asia. Todellisten tunteidensa salaaminen ja turruttaminen alkaa ennen pitkää syödä ihmistä sisältä. Lopulta ei enää tunnista mikä tunne on oikea ja mitä itseasiassa elämältään haluaa. Uskon vahvasti, että hukatessaan yhteyden aitoihin tunteisiinsa ihminen lopulta hukkaa itsensä. Jokaisella tunteella, positiivisella ja negatiivisella, on oma tarkoituksensa. Ne kertovat arvokasta viestiä meille itsestämme ja tilanteestamme. Jos joku asia aiheuttaa meissä ahdistusta, surua, pelkoa tai vaikkapa kiukkua, kertoo se että asialle on ehkä tehtävä jotakin ja asioita selvitettävä. Itsensä ja ehkä muidenkin ihmisten kanssa. Jos taas jatkuvasti dumppaamme synkeämmät tunteemme piiloon ja esitämme onnellista, olemme kävelevä aikapommi joka voi revetä saumoistaan koska vaan. Loputtomasti kun kukaan ei voi hallita tai manipuloida todellisia tunteitaan.

 

Jokainen meistä on onnellinen joskus, jotkut luonnostaan usein, mutta valtaosa meistä oikeasti seilaa tunneskaalaa laidasta laitaan. Kannattaa relata ja olla oma itsensä hyvässä ja pahassa. Saattaa olla yllätys kuinka moni tykkääkin meistä sellaisena kuin aidosti olemme, joskus positiivisena ja joskus piikkinä lihassa. Relaaminen sekä aidosti ja rikkaasti tunteminen, saattaa myös tuoda sen onnellisuuden aidosti luoksemme jota niin hampaat irvessä pakko-positiivisuudella tavoittelimme. 

Seuraavan kerran kun auto sippaa keskelle risteystä neljän ruuhkassa kaatosateessa, voit myöntää että vituttaa. Ei ole pakko keksiä että auton tuuppaaminen tienlaitaan ja kotiin käveleminen olikin just sitä taukoliikuntaa jota kaipasit. Ja että sateen tuoksu teki niin ihanan freshin olon.

Jos kauan odotettu  illan vietto peruuntuu juuri ennen h-hetkeä ei ole pakko uskotella itselle ja muille että mieluummin joogaatkin yksin kotona. Voi ihan reilusti sanoa sen kuinka pettynyt ja ehkä vähän vihainenkin on.

Jos pitkä parisuhde päättyy kumppanin lähtiessä nuoremman matkaan, ei ole oikeasti pakko jauhaa että yhden oven sulkautuessa uusi aukeaa. Ei välttämättä aukea sillä hetkellä edes ikkuna tai kissanluukku. Voi itkeä räkä poskella ystävän olkapäätä vasten ja vannoa vihaavansa mokomaa uskotonta mulkvistia.

Share

Pages