Ladataan...
Run Babe Run

Olen seurannut pitkään keskustelua, joka koskee yksilön painoa, kehon mallia ja kehopositiivisuutta. Ihan aluksi on pakko todeta, että komppaan täysillä ajatusta siitä, että jokainen keho on muotoonsa ja kokoonsa katsomatta ihan yhtä arvokas. Siinä mielessä kehopositiivinen ajattelu on oikein positiivinen käänne ihmisten ajattelussa ja kauneusihanteissa. Mutta ei liene maailmassa aihetta, josta ei silti voisi kiistellä ja jonka sisällä jotkut ihmiset eivät fanaattisesti ajaisi vain omaa näkemystään, piittaamatta muista.  Painoon ja kehonkoostumukseen liittyvä maailma suorastaan pursuu näitä yhden totuuden ihmeitä.

 

Olen surullisena lukenut kehopositiiviseksi sanottuja keskusteluja, joissa ihmiset esimerkiksi haukkuvat lääkäreitä siitä, kun on otettu puheeksi, että painoa olisi hyväksi pudottaa. Tai jos lääkäri on kirjannut papereihin vaikkapa ”38-vuotias, obeesi nainen.” Totta kai on väärin, jos lääkäri, hoitaja tai ihan kuka tahansa ihminen haukkuu, loukkaa tai mollaa ihmistä tämän ulkoisten seikkojensa takia, mutta onko painosta puhuminen oikeasti loukkaus? Onko oikeasti vain vittuilua, jos lääkäri ei suosita kuluneen polvinivelen korjaamiseen leikkausta suorilta käsin, ilman että potilas tekee mitään esimerkiksi kymmenien kilojen ylipainolle. Olen omassa työssäni kuntoutusosastolla nähnyt vuosien varrella valitettavasti useita esimerkkejä siitä, että potilas haluaa tekonivel-leikkaukseen, mutta ei ennen eikä jälkeen operaation millään tavalla motivoidu kuntoutumiseen. Ei piittaa ruokavaliosta (haavojen ja luiden paranemista ja mahdollisesti myös painonhallintaa tukeva syöminen) tai lihaskunnon kasvattamisesta. On surullista nähdä, miten uusituista nivelistä huolimatta ihminen ei ikinä kuntoudu edes kävelemään enää, ihan vaan koska ei halua noudattaa kuntoutus-suunnitelmaa.

Olen itse kuntouttanut polveni massiivisen eturistiside-siirre operaation jälkeen ja se tiesi kaiken kaikkiaan puolta vuotta kovaa duunia. Joka sattui, oli hidasta ja nostatti kyynelten lisäksi melkoisen määrän hikeäkin pintaan. Leikkauksen hinta oli (luojan kiitos vakuutuksen piikkiin) useita tuhansia euroja. Mielestäni jos yhteiskunta kustantaa ihmiselle uuden nivelen tai muun ison toimenpiteen, tulee ihmisen itsensä tehdä oma osuutensa ja sitoutua kuntouttamaan itsensä ennen ja jälkeen operaation. Siinä valossa ymmärrän lääkärin kannan siihen, ettei leikkaus ole ensimmäinen vaihtoehto, jos näyttää siltä ettei ihminen ole motivoitunut tekemään omaa osaansa.

Ennen kuin kukaan vetää palkokasvia poikineen nenäänsä, poikittain, muistutan että tiedän kyllä, että risalla polvella esimerkiksi ei juosta jumpalla ja humpalla. Moni vetoaakin, ettei voi esimerkiksi pudottaa painoa koska ei voi liikkua. Tämä on osin valetta, koska suurin osa painoon vaikuttavista valinnoista tehdään kaupassa ja keittiössä. Viimeistään ruokapöydässä. Liikunnan osuus itseasiassa on todella pieni, jos peilataan vain sen suoraa vaikutusta painon pudottamiseen. Toki liikunnalla ja lihaskunnon kohentamisella on muita lähes elintärkeitä vaikutuksia, esimerkiksi ihmisen kykyyn kävellä, mutta painon hallinta onnistuu vaikka ei liikkuisi jostakin syystä ollenkaan.

Moni tässä kohtaa sanoo, ettei lihavuus ole oma valinta ja että on sairauksia ja lääkkeitä jotka nostavat painoa. Kyllä, tämäkin on mahdollista mutta uskallan väittää, että aika harva sairaus tai lääke nostaa dramaattisesti painoa ilman että ruokavaliossa on jotain pielessä. Jos ihminen ihan oikeasti syö kulutuksensa nähden sopivasti, paljon kasviksia ja sopivasti hyvää proteiinia, ei herkuttele joka päivä jne, vaaditaan kyllä melkoinen sairaus, että silti lihoo esim. 30 kiloa. Tämänkin tiedän ihan omasta kokemuksesta. Olen ollut esimerkiksi puolen vuoden rajulla kortisoni kuurilla, jonka aikana lihoin. Mutta ei se lääke minua lihottanut vaan syömisen himot joita lääke sai minussa aikaan ja joihin mätin usein myös sipsiä, karkkia ja yleensä ottaen liian isoja annoksia myös ihan perus-ruokaa.

Totta kai erikseen on syömishäiriöt ja psyyken ongelmiin liittyvä liiallinen tai vääränlainen syöminen jotka voivat aiheuttaa sivutuotteena lihomista. Mutta niihinkin on saatavilla apua. Tiedän, ettei ihan helposti Suomessa saa aikaa psykalle, mutta jos oikeasti puhutaan suuresta määrästä ylipainoa, on vastuullisen lääkärin homma myös järjestää apua henkisenkin puolen hoitoon.

Tuntuu myös  valitettavan usein olevan valloillaan keskustelu, jossa isoille kehoille (täysin oikeutetusti toki) vaaditaan arvostusta, mutta samalla halveerataan esimerkiksi niitä ihmisiä jotka viihtyvät pienemmässä painossa tai haluavat muokata lihasta salilla. Liian usein kuulee tuhahtelua kuinka lihaksikas nainen ”näyttää kamalalta” tai ”näyttää ihan mieheltä”. Onko tämä sitä kehopositiivista ajattelua ja kaikkien kehonmallien arvostusta? Eli lihavia kehoja pitää arvostaa, mutta esimerkiksi fitness-kroppaa ei saa tavoitella ja sitä ei tarvitse arvostaa? Omasta mielestäni todelliseen kehopositiiviseen ajatteluun on vielä paljon matkaa (molemmissa ääripäissä), jotta se saadaan ihan aidosti ulottumaan siihen, että JOKAINEN keho on arvokas.

Myös se piirre paino-keskustelussa hämmentää, että laihduttaminen on nykyään isolle joukolle ihan kirosana. Nettikeskustelussa hyökätään rajusti laihduttamista vastaan. Laihduttamisesta on tullut synonyymi kitudieteille, kieltolistoille ja muille liian rajatuille ruokavalioille ja tätä käytetään aseena keskustelussa. Jos sanot pudottavasi painoasi, olet osan mielestä auttamatta ”vääristyneen kauneusihanteen uhri” ja ”median tuputtaman lihavuuden vastustus- propagandan aivoton seuraaja”. Tuntuu, ettei laihduttaminen sanaa saa edes sanoa, koska niin ei vaan saa tehdä. Painoa pitäisi ikään kuin pudottaa jotenkin vahingossa ja salaa. En ymmärrä miksi et voisi olla kehopositiivinen ja silti haluta olla hieman pienempi tai vahvempi. Ei saisi olla mikään synti tai rikos haluta olla mieluummin normaalissa painossa tai vaikka vain 10 kiloa ylipainoinen kuin olla 40 kiloa ylipainoinen. Silti, kokoon katsomatta ja matkalla pienempään painoon voi silti rakastaa itseään ja kehoaan. Itseasiassa se on mielestäni ainoa mahdollinen tie pysyvään painonhallintaan, itsensä hyväksyminen ja rakastaminen tässä ja nyt.

En itsekään kannata jatkuvaa hypettämistä kiloista, kaloreista, liikunnanmääristä ja muusta oman navan ja painon ympärillä pyörimisestä. Jos haluataan opetella normaalia syömistä, liikkumista ja elämää niin ei se mielestäni vaadi jokapäiväisiä tai -viikkoisia oman perseen tai vyötärönympäryksen mittojen tarkastelua ja kuvaamista someen. Jos se kerran on ihan tavallista elämää, niin en ymmärrä miksi siitä numeroa täytyy tehdä ihan päivittäin. Toki on kiva seurata tuttujen hyvää duunia salilla tai keittiössä, silloin tällöin. Mutta jos se on ainoa asia, josta on puhuttavaa, mielestäni puhutaan jo jonkinlaisesta fiksaatiosta. Emmehän me jatkuvasti toitota nukkumistamme, suolen toimintaa, panemisen määrää, hormonikiertoamme tai henkilökohtaisen hygienian hoitoammekaan esimerkiksi siellä somessa. Miksi siis syöminen tai jumppaaminen olisi eri asia. Toki itse näen tässäkin poikkeuksena sen, jos paino- ja liikunta-asiat ovat ammatti tai tuleva ammatti niin sillon toki niiden käsittely somessa on ihan eri asia. (Ja tähän väliin huomautus, että jos nyt jaat sen treenikuvan keraan viikossa niin se ei ole vielä kovin plajon, mutta jos kaikki some postauksesi liittyvät jollain tavalla laihduttamiseen, kaloreihin tai vyötärönympärykseen, niin sillon kannattaa miettiä missä mennään.)

Muutenkin se jatkuva omaan kroppaansa niin maan perkeleesti ”suhtautuminen” ärsyttää itseäni ihan suunnattomasti. Voisiko sen kehon vaan joskus antaa olla? Ruokkia sitä hyvin ja liikkua siten kun itselle sopii. Ajatella mieluummin mitä kaikkea se keho meille mahdollistaa, kuin mitä kaikkia virheitä siihen voi sisältyä. Se kuljettaa meitä seikkailusta toiseen, sen avulla me halaamme rakkaitamme, lojumme joskus laiskana riippumatossa tai rannalla, nautimme skumppaa ystävien kanssa, ihailemme kauniita auringonlaskuja, saunomme, sekstaamme, tanssimme ja laulamme, nauramme ja itkemme.

 

 

Ladataan...
Run Babe Run

Omalla kohdallani tulevaisuuden haaveet ja tavoitteet ovat korkealla, enkä päästä niitä tavoitellessani itseäni helpolla. Olen valmistautunut kuluvaan vuoteen hyvin tietoisena siitä, että työtä on paljon ja vuodesta kunnialla selvitäkseni saan pistää itseni likoon täysillä.

Osa tavoitteistani koskee politikkaa ja muuta yhteiskunnallista vaikuttamista, maailman parantamista päivä ja tavoite kerrallaan. Usein olen törmännyt lauseeseen, että tavoitteideni takia minun olisi syytä kiireesti opetella kovettamaan nahkani. Toki ymmärrän, että sillä kommentilla halutaan osoittaa suurta välittämistä ja huolta siitä, etten saisi kovia kolhuja, niistä lannistuen. Tiedän, että niissä sanoissa piilee paljon rakkautta ja hyvän toivomista minulle.

Tämä nahan kovettaminen tuntuu olevan nykyään lähes sääntö, eikä suinkaan mikään poikkeus. Työelämässä pitää kovettaa nahkansa, ettei kiristyvä tahti ja monin paikoin hurjat säästötoimet pääse ihon alle. Kun kovettaa ja kylmettää itsensä, jaksaa painaa? Sillon ei haittaa vaikka ei jaksaisikaan oikeasti. Tai mitä väliä muilla ihmisillä, kunhan itse käyttää kovia kyynärpäitä niin etenee. 

Terveyden, unelmakropan ja täydellisyyden tavoittelussa tarvitaan rautaista selkärankaa, kieltäytymistä ja norsun nahkaa. Olen huono ihminen, kun söin enemmän kuin 157grammaa kuivaa kanaa ja ylikypsää parsaa. En ollut tarpeeksi vahva, kunnianhimoinen ja kovanahkainen. Eikö joskus vähempikin riittäisi, eikö joskus saisi olla vaan ihminen?

Moni sinkku toteuttaa samaa mantraa myös seuraelämässä, kun jäädyttää sydämensä ja kovettaa pintansa ei niin satu jos ei (taaskaan) onnistu. Voi suhtautua ihmisiin hetkellisinä viihdykkeinä ja yhden yön iloina, koska eihän kova nahkaisella tällainen jätä jälkiä? On suorastaan hienoa sanoa, että elämä on yhtä filmaamista ja mikään ei tunnu miltään. On suorastaan hienoa olla sisäisesti kuollut.

Esimerkkejä löytyy varmasti jokaisen omasta ajatusmaailmasta paljon lisää. Mutta kaiken kaikkiaan nykyään tuntuu olevan jotenkin hienoa sanoa olevansa tunteeton ja kova. Herkkyys ja tunteet halutaan padota lippaaseen, jonka avaimen sijainnin vuosien kuluessa lopulta unohtaa kokonaan. Kunnes ollaan niin solmussa, ettei enää lisää kovettumalla ja itseään sulkemalla pääsekään elämältä turvaan. Mitäs sitten?

Jos nyt sitten haluaisi lähteä kovettamaan itseään, miten sen voisi tehdä? Pitäisikö alkaa päässään käymään läpi tilanteita jossa voi tulla paskaa niskaan. Kokea sen tuoma mahdollinen kovakin kipu jo kauhukuvina päänsä sisällä? Vai pitäisikö laskea rimaansa ja kertoa itselleen, etten kuitenkaan onnistu ja pettymykseen tämäkin kaikki päättyy. Sitten voisi olla aidon hämmentynyt, kun jotain saavuttaakin.

Pitäisikö tappaa jokainen inhimillinen tunne ja tapella tunteitaan vastaan, jotta voisi olla kylmä ja (muka) vahva. Älä itke aikuinen nainen? Kovettuuko nahka sillä, jos ei enää tunne mitään vaan käyttää kaikessa vain kylmää logiikkaan?

Pitäisikö työntää kaikki ihmiset käden mitan päähän ja olla tavoittamaton, jotta kukaan ei pääsisi niin lähelle että voisi loukata.

Itse koen, ettei kukaan voi kovettaa nahkaansa etukäteen. Eikä pidäkään. Toki pitää tietää mikä ero on julkisella ja yksityisellä minällä ja miten nämä kaksi toimivat suhteessa muihin ihmisiin. Ihminen voi olla asiallinen ja napakka toimija vaikka kuntapolitiikassa, eikä siellä sovi alkaa parkua epäonnistuneita vaikuttamis-yrityksiä. Asiat asioina. Mutta en koe, ettei kotioloissa tai ystävien kesken saisi sanoa kuinka paljon vituttaa. Tai vaikka vähän itkeäkin, jos jokin asia niin koville ottaa.

Koen itse, ettei esimerkiksi kansanedustaja-ehdokas ole kovinkaan kiinnostava, jos tässä kaikki on laskelmoitua, ulkoa opeteltua, kylmää järkeä ja kovuutta. Se mikä ihmisiä innostaa ja sytyttää on, että ihminen puhuu intohimolla ja uskoo asiaansa, toki asiansa osaten. Ei kai ketään sytytä kova ja kylmä fakta-automaatti josta ei irtoa yhtään ihmisyyttä? 

Eikö ihmisen ulosanti ja inhimillisyyden määrä kerro myös aina jotain siitä kuinka häikäilemätön hän on. Kylmä ihminen joka ei välitä muista, eikä halua edes nähdä muita näkökulmia tai tuntea tekojensa seurauksia voi myös päättäjänä ajaa helpommin läpi asioita joilla on karmeitakin seurauksia. Kun tarpeeksi etäännyttää itsensä, ei tarvitse nähdä mitä muille aiheuttaa. Jos tämä on kovanahkaisuutta, olen paljon mieluummin pehmo.

Tottakai joskus tulee tilanteita, joissa ei saa omaa kantaansa läpi, mutta se ei tarkoita ettei pitäisi tai voisi yrittää.  Tärkeä osa sitä yrittämistä on kuunnella muita, kuunnella niitä ihmisiä joita päätökset koskevat. Joskus se tekee kipeää, mutta niin sne pitääkin.

Ladataan...
Run Babe Run

Muistatte ehkä taannoin kun postasin ensimmäistä kertaa yhteistyöstä Color4Caren kanssa. Oli kiva huomata, että uusi työtakki huomattiin ja moni kertoikin kuulleensa Color4Caresta mm facebookin kautta. Sain vielä uudenkin mahdollisuuden kaupalliseen yhteistyöhön ja tällä kertaa sain testiin hoitajalle erittäin passelin kellon.

Hoitotyössä hygienia-syistä ei rannekello ole kovinkaan hyvä ratkaisu. Ja muutenkin ranteessa pidettävä kello saattaisi raapia tai painaa potilasta, esim. pyörätuoliin avustettaessa. Myös jatkuva käsien peseminen rannekellon kanssa olisi hankalaa, etenkin jos kello ei ole vedenkestävä.

Valikoimaa Color4Carella kelloissa on vaikka kuinka paljon, hoitajan kello -valikoimasta löytyy sekä neulalla kiinnitettäviä, että esim. tämä oma valintani, jonka silikoninen lenksu on helppo pujottaa kii lähes mihin vaan. Ja kurkatkaa noita kuoseja ja värejä!!!  

Tekis mieli hommata ainakin tuo leopardi-kuvioitu ja joku noista ihanista polkadot-kuosista! Ihanat fifties- &rockabilly- fibat niissä.

Oma valintani oli valkoinen Hoitajan kello Loop Tämä kello löytyy muuten kymmenessä erilaisessa, herkullisessa värissä. Niin tummissa kuin vaaleissa sävyissä.

Ajattelin, että tällainen kiepauttamalla kiinnitettävä kello säästää myös työvaatteita kun ei tarvitse pistellä reikiä paitaan. Ja tosi käteväksi se myös osoittautui! Kokeilin itse ihan arjessa kelloa myös ja tosi helposti sen saa kiepautettua vaikkapa huivin ympärille. Ei ole liian painava joten en kokenut haittaavana ollenkaan. 

 

Uskon, että hoitajan kello on hyvä ratkaisu myös monelle muulle alalle, esim keittiötyöhön tai vaikkapa tehtaassa jonkin koneen ääressä tehtäviin hommiin, jossa käsien korut tai kello voisivat aiheuttaa tarttumisvaaran. Itse veikaan, että kello tulee kulkemaan kii työ-avaimissa jotka säilytän taskussa. Kaulassa en pidä avainnauhoja, vaikka niissä olisi turvalukot. Olen vähän neuroottinen sen suhteen, että joku saattaisi käydä nauhaan kii ja aiheuttaa sillä vaaratilanteen mulle. 

Selailin Color4Caren verkkokauppaa muutenkin ja työvälineet - sivuilta löytyy vaikka mitä muutakin ihanaa. Esimerkiksi sille leopardi-kellolle löytyisi kaveriksi matchaavat sakset! Tai polkadot-kellolle samalla kuosilla kynätasku. Ei muuta kun shoppailemaan!

Kiitos Color4Carelle taas oikein sujuvasta yhteistyötä. Tämä firman palvelu on oikein mukavaa. Suosittelen lämmöllä! Kannattaa ottaa facebookissa seurantaan ja saat tiedon uusista tuotteista kätevästi.  Jos olet itsekin hommasi osaava bloggaaja niin yhteistyö-tarjouksiakin löytyy heidän facebook-sivuiltaan!

 

Lopuksi vielä kellon tiedot

Materiaali: Alumiini-sinkki ja ruostumaton teräs sekä silikoni
Väri: Hopea
Paino: 18 grammaa
Sekuntiviisari: Kyllä
Koko: Kellotaulu noin 18 mm, kokonaispituus sis. silikonivarren noin 14,5 cm

Pages