Miten nahka kovetetaan?

Run Babe Run

Omalla kohdallani tulevaisuuden haaveet ja tavoitteet ovat korkealla, enkä päästä niitä tavoitellessani itseäni helpolla. Olen valmistautunut kuluvaan vuoteen hyvin tietoisena siitä, että työtä on paljon ja vuodesta kunnialla selvitäkseni saan pistää itseni likoon täysillä.

Osa tavoitteistani koskee politikkaa ja muuta yhteiskunnallista vaikuttamista, maailman parantamista päivä ja tavoite kerrallaan. Usein olen törmännyt lauseeseen, että tavoitteideni takia minun olisi syytä kiireesti opetella kovettamaan nahkani. Toki ymmärrän, että sillä kommentilla halutaan osoittaa suurta välittämistä ja huolta siitä, etten saisi kovia kolhuja, niistä lannistuen. Tiedän, että niissä sanoissa piilee paljon rakkautta ja hyvän toivomista minulle.

Tämä nahan kovettaminen tuntuu olevan nykyään lähes sääntö, eikä suinkaan mikään poikkeus. Työelämässä pitää kovettaa nahkansa, ettei kiristyvä tahti ja monin paikoin hurjat säästötoimet pääse ihon alle. Kun kovettaa ja kylmettää itsensä, jaksaa painaa? Sillon ei haittaa vaikka ei jaksaisikaan oikeasti. Tai mitä väliä muilla ihmisillä, kunhan itse käyttää kovia kyynärpäitä niin etenee. 

Terveyden, unelmakropan ja täydellisyyden tavoittelussa tarvitaan rautaista selkärankaa, kieltäytymistä ja norsun nahkaa. Olen huono ihminen, kun söin enemmän kuin 157grammaa kuivaa kanaa ja ylikypsää parsaa. En ollut tarpeeksi vahva, kunnianhimoinen ja kovanahkainen. Eikö joskus vähempikin riittäisi, eikö joskus saisi olla vaan ihminen?

Moni sinkku toteuttaa samaa mantraa myös seuraelämässä, kun jäädyttää sydämensä ja kovettaa pintansa ei niin satu jos ei (taaskaan) onnistu. Voi suhtautua ihmisiin hetkellisinä viihdykkeinä ja yhden yön iloina, koska eihän kova nahkaisella tällainen jätä jälkiä? On suorastaan hienoa sanoa, että elämä on yhtä filmaamista ja mikään ei tunnu miltään. On suorastaan hienoa olla sisäisesti kuollut.

Esimerkkejä löytyy varmasti jokaisen omasta ajatusmaailmasta paljon lisää. Mutta kaiken kaikkiaan nykyään tuntuu olevan jotenkin hienoa sanoa olevansa tunteeton ja kova. Herkkyys ja tunteet halutaan padota lippaaseen, jonka avaimen sijainnin vuosien kuluessa lopulta unohtaa kokonaan. Kunnes ollaan niin solmussa, ettei enää lisää kovettumalla ja itseään sulkemalla pääsekään elämältä turvaan. Mitäs sitten?

Jos nyt sitten haluaisi lähteä kovettamaan itseään, miten sen voisi tehdä? Pitäisikö alkaa päässään käymään läpi tilanteita jossa voi tulla paskaa niskaan. Kokea sen tuoma mahdollinen kovakin kipu jo kauhukuvina päänsä sisällä? Vai pitäisikö laskea rimaansa ja kertoa itselleen, etten kuitenkaan onnistu ja pettymykseen tämäkin kaikki päättyy. Sitten voisi olla aidon hämmentynyt, kun jotain saavuttaakin.

Pitäisikö tappaa jokainen inhimillinen tunne ja tapella tunteitaan vastaan, jotta voisi olla kylmä ja (muka) vahva. Älä itke aikuinen nainen? Kovettuuko nahka sillä, jos ei enää tunne mitään vaan käyttää kaikessa vain kylmää logiikkaan?

Pitäisikö työntää kaikki ihmiset käden mitan päähän ja olla tavoittamaton, jotta kukaan ei pääsisi niin lähelle että voisi loukata.

Itse koen, ettei kukaan voi kovettaa nahkaansa etukäteen. Eikä pidäkään. Toki pitää tietää mikä ero on julkisella ja yksityisellä minällä ja miten nämä kaksi toimivat suhteessa muihin ihmisiin. Ihminen voi olla asiallinen ja napakka toimija vaikka kuntapolitiikassa, eikä siellä sovi alkaa parkua epäonnistuneita vaikuttamis-yrityksiä. Asiat asioina. Mutta en koe, ettei kotioloissa tai ystävien kesken saisi sanoa kuinka paljon vituttaa. Tai vaikka vähän itkeäkin, jos jokin asia niin koville ottaa.

Koen itse, ettei esimerkiksi kansanedustaja-ehdokas ole kovinkaan kiinnostava, jos tässä kaikki on laskelmoitua, ulkoa opeteltua, kylmää järkeä ja kovuutta. Se mikä ihmisiä innostaa ja sytyttää on, että ihminen puhuu intohimolla ja uskoo asiaansa, toki asiansa osaten. Ei kai ketään sytytä kova ja kylmä fakta-automaatti josta ei irtoa yhtään ihmisyyttä? 

Eikö ihmisen ulosanti ja inhimillisyyden määrä kerro myös aina jotain siitä kuinka häikäilemätön hän on. Kylmä ihminen joka ei välitä muista, eikä halua edes nähdä muita näkökulmia tai tuntea tekojensa seurauksia voi myös päättäjänä ajaa helpommin läpi asioita joilla on karmeitakin seurauksia. Kun tarpeeksi etäännyttää itsensä, ei tarvitse nähdä mitä muille aiheuttaa. Jos tämä on kovanahkaisuutta, olen paljon mieluummin pehmo.

Tottakai joskus tulee tilanteita, joissa ei saa omaa kantaansa läpi, mutta se ei tarkoita ettei pitäisi tai voisi yrittää.  Tärkeä osa sitä yrittämistä on kuunnella muita, kuunnella niitä ihmisiä joita päätökset koskevat. Joskus se tekee kipeää, mutta niin sne pitääkin.