Ladataan...
Runomitta

Tähän päivään on kuulunut kolme asiaa: haikean harmaa taivas, Samuli Putro ja Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu. Kaikkia kolme yhdistää sama asia: melankolia.

Melankolia on kuin harteille laskettu huopa. Sen sisään kääriytyneenä on lupa vain olla. Kerrankin saa hengittää syvään ja tuijottaa seinää. Tapetissa ei tapahdu mitään. Kello rak-sut-taa. 

Olen kuunnellut monta kertaa  Samuli Putron Mitäpä jos -biisin ja miettinyt sen lyriikoita. http://www.youtube.com/watch?v=hVHXQaDKrb8

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan? Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan?

En halua pelätä turhaan, vaan lopettaa murehtimisen. Jos rinnan alla on ahdistus, laitan nippusiteen sen ympärille ja heitän kellarin pimeimpään nurkkaan. Olkoon siellä, kunnes ei ole mielen päällä mitään painavaa.

Tiina Lehikoisen runoissa on samanlainen tunnelma kuin Putron musiikissa. Lehikoinen kirjoittaa aforismeja ja miniatyyrirunoja, pieniä kohtauksia. Runot vievät saarelle, Jakomäkeen, hiljaisten miesten laaksoon ja tutkimusmatkalle August Ehrensvärdin jalanjäljissä. Vaikka teos koostuu kuudesta erillisestä osasta, on kaikille runoille yhteistä oleminen. Olemisen taito on tärkeä. Ajatukset alkavat virrata vapaammin ja hengitys helpottuu, kun vain on paikallaan ja keskittyy hetkeen.

Kun katsot peiliin, muistat saaren. Muistat mustan metsän.

Siitä on lähdettävä, lapsuudesta

Lähdin kuromaan omia lapsuusmuistojani. Yritin muistaa, miltä metsä tuntui lapsena: suurelta lohduttavalta syliltä. Se hidastutti, rauhoitti, vei verkkaisesti eteenpäin.

Naakat kehystävät taivaan latvaan. Kaksi vierasta ainesta yhdessä silmänräpäyksessä, tai kenties silmä on 

Kysyt puilta itseäsi, eivät ne kaipaa. Hidas sorkanjälki sammaleella, pisaroi, metsä ei rauhoitu kieleen.

Taivaalle kääntyneet juurakot, meitä repivät tähdet

Pitää katsoa tarkasti ympärilleen. Ei puu ole pelkkä puu, se on kuusi tai mänty. Ei ole vain pimeä tai valoisa, on hämärä siinä välissä.

Vaeltavat kesyttämättömät vedet, satoja vuosia vanha ranta, kevättä, kesää, syksyä. Talvea. Ja kevättä, vettä horisontin täydeltä.

Tai:

Tippuvaa lehteä, helmikuuta, jäätä, jäälauttoja. Ruusua. Riippukeinua. Ja esikkoa, poskea, johon kirjoittaa pitkää hentoa riimua

Joskus kannattaa olla hetki paikallaan ja antaa melankolian aaltojen huuhtoa. Se on tässäoloa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Runomitta

Nyt on pakko poiketa runoteemasta ja kääntää katse hetkeksi teksteistä televisioon. Ylen dokumenttiprojekti Luokkakokous vie mukanaan peruskoulun pulpettiin. Kati Juuruksen dokumentissa pohditaan, mihin elämä on vienyt ysiluokan jälkeen ja ovatko ihmiset muuttuneet matkan varrella. Kuka oli silloin kiusattu ja kuka luokan kovis? 

Vaikka dokumenttiprojektin haastateltavat ovat keski-ikäisiä, on heillä samanlaisia muistoja yläasteelta kuin itsellänikin. Murrosikä on sumuista aikaa: kaatuilua ja kurottelua sinne tänne. Pojat ahdistelivat tyttöjä. Joku oli pinko, toinen lauta. Yksi tyttö on luokan kaunein. 

Yksi kysymys on mielessäni koko dokumentin katsomisen ajan: mitä sanoisin teini-ikäiselle itselleni, jos voisin jotain sanoa?

Kaivelin vanhoja tekstejäni ja löysin pätkän, jonka olin kirjoittanut 14-vuotiaana.

Oon ihan TAVALLINEN.
Mut en halua olla tavallinen!
Mä haluan olla jotain muuta.
Epätäydellinen.
Täydellinen.
Kiltti.
Paha.
Lapsi.
Aikuinen.
Ja se, joka saa käpertyä syliin.
Tulispa joku, joka halais, silittäis päätä ja antais turvan.

Nyt elämä maistuu mielestäni niin hyvältä, punakanelilta ja valkokuulalta. Ehkä se oli silloin happamampaa, ehkä muistan väärin. Tänään tuntuu joka tapauksessa hyvältä muistella.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Runomitta

Silmiin sattuu. Liikaa keltaista. Liikaa ihmisiä. Epämääräinen donitsin tuoksu on ainoa lohtu. Galna Dagar, Hullut Päivät - voi hirvitys. Isoissa kaupugeissa tohistaan taas. 

En ole koskaan ymmäränyt Hullujen Päivien tarkoitusta. Kallista tavaraa myydään hiukan halvemmalla, kuin mitä se normaalisti on, mutta yhtä kaikki - kalliilla. Ostettava on, on, on! Saippuaa, ruokaa, vaatteita, saippuaa, hammasharjoja, monitoreja, puhelimia, lennot etelään. Liiallisessa tavaramäärässä on jotain, mikä saa minut voimaan pahoin.

Tämänpäiväiseen inhotuskohtaukseen hain hapua L. Onervan runoudesta.

 

Kokoelmateos Etsin suurta tulta (Otava) sisältää Onervan runoja vuosilta 1905-1952. Runot ovat mielestäni tavaramassojen vastakohta. Ne ovat säilyneet vuosikymmenten ajan, toisin kuin krääsä, joka sullotaan muovipusseihin, kulutetaan ja heitetään pois. 

Ajatuksia ei voi heittää pois. Ehkä aika on ajanut hiukan L. Onervan tyylistä ohi, mutta siitä huolimatta hänen kirjoituksensa vetoavat myös nykypäivän lukijaan. Kuten esimerkiksi tämä Uskontunnustus:

Minä uskon
vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden
kolmiyhteiseen jumaluuteen,
kaikkien kansojen valveutumiseen
ja maailman yhdysvaltoihin,
suoraan sanaan,
riimittömään runouteen,
arkipäiväisen työn korkeaan pyhitykseen
ja työntekijäin pyhään yhteiseen seurakuntaan;
ihmissuvun
helvetilliseen pahuuteen
ja taivaalliseen hyvyyteen
ja sen iankakkiseen ylösnousemukseen.
Minä uskon ihmisen poikaan ja tyttäreen
uuteen polveen,
uuteen aikaan,
siihen, mitä vielä ei ole,
ja siihen, mitä ei kenties koskaan tule:
yksilöiden itsevapautukseen
vapahdustyöhön...

L. Onerva oli oman aikansa rohkea edelläkävijä ja yksilön vapauksien puolestapuhuja. Uskontunnustus on vuodelta 1933. Pidän runon uskonnollisesta symboliikasta ja kohtalonomaisesta tyylistä. Vielä 80 vuotta myöhemmin L. Onervan ajatus vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta on edelleen ajankohtainen.   Niin myös "ihmiskunnan helvetillinen pahuus" kuin "taivaallinen hyvyyskin". Maailma on muuttunut, mutta ihmiset ovat loppujen lopuksin ihmeellisen samanlaisia. 

 

 

Kiitos, L. Onerva. Minä uskon myös. 

Share

Pages