Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Sellaiset tilanteet ja asiat, jotka ulkopuolisen silmin voivat näyttää tyhjän toimittamiselta, ei-minkään tekemiseltä, voivat olla toiselle ihmiselle mielettömiä oivalluksen hetkiä. Epäformaali tapa oppia sattumanvaraisilta näyttävissä tilanteissa on tärkeä taito, joillekin meistä jopa keino selviytyä.

 

Vanha, tuttu argumentti: ihminen, joka istuu bussissa yksin nenä kiinni älypuhelimen näytössä, ei välttämättä vain skrollaa loputonta tyhjänpäiväisyyksien feediä omassa samanmielisten kuplassaan. Hän saattaa lukea uusimmasta tieteellisestä läpimurrosta tai kuulla uusinta musiikkisuuntausta tai kommunikoida toisella puolella maailmaa olevan läheisensä kanssa.

 

Myös ilman teknisiä laitteita voi oppia uutta: äidinkielenopettajani kertoi aikanaan lukiossa istuvansa aina työmatkoilla junassa sellaiseen paikkaan, missä hänen selkänsä taakse jää joko lörpöttelevä parivaljakko tai puhelimeensa huolella avautuva tyyppi. Opettajaani ei kiinnostanut keitä he olivat, hän halusi kuunnella mitä heillä oli sanottavanaan. Vuosien ajan hän kirjoitti kaikki kuulemansa keskustelut ylös ja sanoi työstävänsä niistä näytelmää. En tiedä tuliko siitä koskaan mitään, mutta on aika kutkuttavaa ajatella, millainen tietopankki erilaisista ihmiselämän toiselle kertomisen arvoisista hetkistä hänellä on muistikirjoissaan!

 

Tämän opin hän iskosti päähäni loppuelämäkseni: salakuuntelen itsekin ihmisiä röyhkeästi julkisissa tiloissa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Joskus teeskentelen lukevani päivän lehteä päivittelevien eläkeläisukkojen vieressä kahvilassa. Kun muut katsovat elokuvateatterissa valkokankaalle päin, minä tarkkailen, mitä katsomossa tapahtuu. Suosittelen, saatat nähdä aivan uskomattomia asioita, niin paljon elokuvien mielikuvitusmaailmaa mehukkaampia: kerran esimerkiksi näin yhden tyypin syömässä kokonaista grillikanaa ja kerran yhden toisen tyypin täyttämässä excel-taulukkoa miniläppärillä koko leffan ajan. Jos näistä tilanteista ei varsinaisesti opi mitään uutta, niin kyllähän ne laajentavat käsitystä ihmisistä ja saavat pohtimaan sitä, mitä kaikkea itsellä on vielä elämässä kokematta.

 

Monesti salakuuntelu jää vain ohikiitäväksi hetkeksi, jolla ei ole hymyn huulille nostattamista suurempaa merkitystä. Joskus kuitenkin sattumanvarainen tilanteiden seuraaminen salaa on ainoa tilaisuus saada tietoa, jota tarvitsee ja joka itselle kuuluu. Oppi on otettava sieltä, missä sitä on saatavilla, ja vaistoa on uskallettava seurata.

 

Esimerkki yksi: minä en osaa meikata kovin hyvin, enkä tiedä mistä saisin omalle iholleni sopivia tuotteita. Tuntuu raskaalta etsiä tietoa netistä, vierailla kielillä, se muistuttaa liikaa siitä, ettemme ole pieniä viimeaikaisia skarppauksia lukuunottamatta osa kauneusihanteita. Siksi olen lukuisia kertoja kuunnellut, kuinka anonyymiksi jääneet kuvankauniit ruskeat tytöt neuvovat toisilleen Vantaan busseissa, miten poskipäitä ja nenää tulisi korostaa ja mikä merkki on hintalaatusuhteeltaan paras juuri tämän sävyiselle iholle ja mistä päin internetiä sitä saa helpoimmin ja halvimmin Suomeen. Vielä samana iltana olen laittanut tilauksen vetämään ja tuntenut itseni merkitykselliseksi.

 

Koreografi Sonya Lindfors on puhunut useaan otteeseen niin sanotusta ajattelemisen mutkasta, jonka rodullistetut ihmiset joutuvat tekemään esimerkiksi suhteessa median representaatioihin. Emme voi soveltaa suoraan esimerkiksi meikki- tai hiusohjeita tai samastua valkoisiin kehoihin ja kasvoihin, vaan joudumme kulkemaan tiedon lähteelle mutkan kautta, samalla kysyen: miten minun pitäisi muuttua, jotta sopisin tähän juttuun – tai, millainen tämän jutun pitäisi olla, jotta voisin saada siitä oppia? On ilmiselvää, että kumpikin ajatuskulku on lannistava.

 

Minä olen tehnyt näitä Lindforsin kuvaamia mutkia ihan fyysisestikin.

 

Esimerkki kaksi: istun Pariisin metrossa matkalla erääseen konseptiurheiluliikkeeseen katselemaan kenkiä, jotka ihailemallani räppärillä on vastikään ollut jalassa musiikkivideollaan. Rapin maailma on tuttu maailmani, tiedän siitä ihan valtavasti, ja se on maailma joka minun on ollut sallittua ja helppoa ottaa haltuun. Vastapäätäni istuu keski-ikäinen mies lukemassa Zadie Smithin esseekokoelmaa Changing My Mind. Hämmästyn, miten en superfaniudestani huolimatta ole saanut tietoa kirjan ilmestymisestä kavereiltani tai somesta, keskeytän matkani lenkkarikaupoille, vaihdan pinkiltä metrolinjalta keltaiselle, jään pois Saint-Paulin pysäkillä, perun sopimani tapaamiset samalla kun kävelen Red Wheelbarrowin kirjakauppaan, ostan kirjan, palaan kotiin ja luen sen samalta istumalta, muistamatta syödä tai nukkua.

 

Yhdessä esseistään, nimeltään "Hepburn and Garbo", Smith puhuu rakkaudestaan vanhoihin elokuviin ja niissä yllättävän usein esiintyviin vahvoihin naishahmoihin. Hän mainitsee Katharine Hepburnin ja elokuvan Skandaalihäät. Katson sen heti seuraavana päivänä. Elokuva tekee syvän vaikutuksen, ja sen kautta minulle avautuu, 25-vuotiaana, ikkuna sellaisten elokuvien maailmaan, joista olen kyllä kuullut sisustuskauppojen posterivalikoimien kautta, mutta joita kukaan perheessäni ei koskaan katsellut, joita ei koulussa näytetty, joista kukaan ei maininnut, että saattaisin pitää. Seuraavaksi perun lisää tapaamisia ja katson Nuoren kapinnallisen, sitten Arvaa kuka tulee päivälliselle, sitten Rakastunut Pariisissa. En saa tarpeekseni. Uiskentelen päiväkausia itsekseni internetissä lukiessani juttuja eri näyttelijöistä, ohjaajista, kulissien takaisista urbaaneista legendoista ja katsellessani kuvia ja videoita entisajan filmitähdistä. Muutamia viikkoja myöhemmin olen löytänyt läjäpäin kirjoja, joissa käsitellään sekä elokuvien ihanuutta että tarkastellaan kriittisesti niiden sisältämiä tahallisia ja tahattomia viestejä. Tämä projekti ei ole päättynyt vieläkään, seitsemän vuotta myöhemmin.

 

Sen lisäksi, että opin paljon elokuvista, joka sinällään on mielenkiintoista ja tärkeää, opin ennen kaikkea, että voin ja saan pitää ja tietää muustakin kuin räppäreiden lenkkareista, saan pitää ja tietää ihan mistä tahansa asioista, yhtä aikaa. Tarvittiin vain sattumanvarainen hetki metrossa ja pieni muistutus itseäni muistuttavalta idolilta. Tätä tärkeää muistutusta ei voi aliarvioida.

 

Olen aina ollut tosi hyvä koulussa, sen olen kertonut aiemminkin. Se on asia, joka on varmasti pelastanut minut monelta nöyryyttävämmältä tilanteelta – se että omaksun helposti tietoa, vaikken ymmärtäisikään miten se liittyy minuun. Muistan kuitenkin koulumaailmasta sen, että kun minulle puhuttiin, tunsin usein, että jotakin jätetään sanomatta, että minun oletetaan haluavan ja tarvitsevan vain tietynlaista tietoa.

 

Koulussa ei ollut näköisiäni lapsia, saati aikuisia. Siellä ei opetettu minun historiaani. Perheeni aikuiset olivat duunareita, joten minutkin nähtiin liian usein sellaisena, arvosanoistani huolimatta. Televisiossa ja lehdissä oli melkein pelkästään valkoisia ihmisiä. Oli (ja on edelleen) lähes mahdoton saada tietoa siitä, kuka minä olen ja mikä minusta voi tulla. Että minusta voi tulla mitä vain. Minun oli siis kehitettävä muita taitoja ja tapoja saada oikeasti tarvitsemaani tietoa: opittava kuuntelemaan tilanteissa, jotka vaikuttivat ensisilmäyksellä siltä, ettei niissä tapahtunut mitään; opittava tarttumaan tilanteisiin, pieniin signaaleihin, ja muutettava suunnitelmaa lennossa; opittava luottamaan itseeni ja siihen, että minun tiedollani on väliä vaikkei sitä opetettaisi vielä missään.

 

Salakuunteleminen, vaiston varassa asioiden seuraaminen ja itseoppiminen on yksi tärkeimmistä tavoista oppia silloin, kun virallinen informaatio ei ole kaikilta osin suoraan sovellettavissamme. Se on tärkeä taito maailmassa, missä meillä on vieläkin todella vähän esikuvia, todella vähän omia Katharine Hepburneja. Kuka tietää, millaisia näytelmiä tämän oppimisen tavan tunnistamisesta vielä syntyy.

 

 

 

Valtakunnallinen opetusalan tapahtuma Oppimisen fiesta järjestetään 1.-2.11. 2016 Finlandia-talossa. Tapahtuma on maksuton, ja siellä järjestetään mm. turvallisen tilan periaatteille nojautuva työpaja rodullistetuille koulun kasvatustyöntekijöilleTämä kirjoitus on toteutettu blogiyhteistyönä Oppimisen fiestan kanssa. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Via Upworthy // Samastuin

 

 

Olen ajatellut viimeiset pari päivää kehoani. Kukapa ei. Tällä kertaa olen miettinyt sitä siksi, että kävin maanantaina keskustelun ihmisen kanssa, joka tunsi minut jo silloin kun sairastin aktiivisesti syömishäiriöitä. Sanon aktiivisesti siksi, että syömishäiriöiset ajatukset kulkevat kanssani edelleen joka päivä joka ikisessa syömistilanteessa, joka kerta kun olen alasti tai näen heijastukseni, mutta enää en toimi niiden mukaan, pakotan itseni toimimaan päinvastoin. Olen passiivisesti syömishäiriöinen, en anna sen enää tuhota kehoani ja ihmissuhteitani. Enkä mieltäni, vaikka se yrittää.

Passiivinen ei tarkoita, ettenkö edelleen luisuisi. Viimeksi eilen skippasin ruokaa ja koskettelin salaa luitani. Puolentusinaa vuotta, ja vieläkin on mentävä päivä kerrallaan. Viimeksi viime viikolla söin itseltäni tajun kankaalle, useamman kilon ruokaa ja monta litraa vettä kerralla, niin etten pystynyt liikkumaan kivulta. Mutta pystyin lopettamaan ajoissa. Ainakin toistaiseksi. Ajoissa lopettaminen tarkoittaa syömishäiriöiselle, ainakin minulle sitä, että toistaiseksi itsetuhoinen käytös ei jatku seuraavana päivänä. Tai ainakaan sitä seuraavana.

Tämä ihminen, jonka kanssa kävin keskustelua, sanoi minulle, ettei hän koskaan tiennyt, että olin aikanaan sairas, koska näytin todella hyvälle ja olin aina niin hauska ja huumorintajuinen ja läsnä tilanteissa. Sellainen kuin nytkin, mutta kymmeniä kiloja laihempi vain. Että voisin varmasti saavuttaa saman upean, sporttisen kropan nytkin ihan terveellisin keinoin. Jos vain haluaisin ja yrittäisin.

Hän (eikä hän todellakaan ole ainoa) ei millään ymmärtänyt kun sanoin, etten halua. Että se keho, vaikka näyttikin musiikkivideoiden keholta it girlien keholta instafeimityttöjen keholta ei ollut minun kehoni. En halua yrittää.

En vaikka se tarkoittaisi, etten lähtisi enää kello kaksi yöllä juoksulenkille. En vaikka uskaltaisin pitää ruokakaapissa muutakin kuin kasvislientä ja porkkanoita, joista jälkimmäiselle olen allerginen. En vaikka voisin mennä vain yhteen kauppaan ja ostaa kaikki haluamani ruoat kerralla ja katsoa myyjää silmiin ja olla heittämättä ruokia roskiin matkalla kotiin, koska ne eivät säti minua niin että muovikassi paukkuu. En vaikka Lapinlahti olisi vain kävelylenkin varrella oleva etappi. 

Minä olen lopen kyllästynyt kuulemaan kehuja siitä, että olen laihtunut, koska minä en ole koskaan laihtunut ilman, että se on tarkoittanut samalla sairauden pään nousemista. En koskaan, grammaakaan. Minä olen lopen kyllästynyt siihen, etten ole saanut juurikaan kredittiä siitä, että pystyn kaiken jälkeen toimimaan ehkä kolme neljäsosaa ajasta suhteellisen normaalisti ruoan äärellä. Minä olen lopen kyllästynyt siihen, että vaikka olen vain hitusen ylipainoinen jollakin skeidamittarilla, näissä keskusteluissa piilee aina huonosti piilotettu vihje siitä, etten ole tarpeeksi, että minun pitää vain löytää jokin terve tapa laihduttaa ja olla musavideotyttö. 

Mutta kun minulle ei ole tervettä tapaa laihduttaa. Minulla ei ole tarvetta etsiä tai löytää sitä, vaikka sellainen olisikin jossakin. Minulla on tarve tulla hyväksytyksi tällaisena. Minulla on tarve olla musavideotyttö it girl instafeimityttö tällaisenaan. Minulla on tarve olla tekemättä kuolemaa, oli se sitten aktiivista tai passiivista. Minulla on mielenterveysongelma, jonka kohtaaminen ja käsitteleminen on se, mikä ansaitsee kehut kehoni muutosten sijaan. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Kuvassa Rasismi rikoslakiin -aloitteen ja kampanjan vetäjät Jaakko Mustakallio, Saara Ilvessalo ja Bella Forsgren.

 

”Tämä kaikki on kytenyt pinnan alla jo pitkään. On todella harmi, että jotakin näin kamalaa piti tapahtua, ennen kuin ihmiset näkivät, että nyt pitää tehdä jotakin. Mutta nyt me sitten tehdään muutosta,” toteaa Vihreiden nuorten liittohallituksen jäsen Bella Forsgrén viitaten Jimi Joonas Karttusen murhaan sekä Huominen ilman pelkoa - Järjestäytynyt rasismi rikoslakiin -kampanjan sen myötä viime päivinä saamaan huomioon.

 

Jo yli 30 000 ihmistä on allekirjoittanut vetoomuksen (ks. ylempi linkki), jossa esitetään kaksiosainen lakimuutos. Ensinnäkin tavoitteena on kieltää järjestäytynyt rasismi – ei pelkästään rekisteröityneet yhdistykset vaan löyhätkin organisaatiot – yhdistyslaissa, ja toiseksi kriminalisoida tällaiseen toimintaan osallistuminen rikoslaissa. Laki on tarkoitus saada läpi allekirjoituttamalla aloite sadalla kansanedustajalla lokakuun aikana. Kampanjan edistymistä voi seurata myös sen facebook-sivulta.

 

Mutta mihin me oikein tarvitsemme taas uutta rasismin kieltävää lakia? Eikö niitä ole jo vaikka kuinka paljon?

 

On ihan totta, että Suomen laki on pitkä kuin nälkävuosi. Pelkästään rikoslaissa on kuusitoista pykälää, joissa määritellään erilaisia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Samaisessa laissa kielletään myös järjestäytyneen rikollisjärjestön toimintaan osallistuminen. Rasistinen motiivi on ollut jo vuosia rangaistuksen koventamisperuste .

 

Mitä rasismiin ja syrjintään ylipäätään tulee, säädetään siitä ainakin neljässätoista eri laissa, aina perustuslaista lähtien. Suomi on myös allekirjoittanut lukuisia kansainvälisiä ihmisoikeus- ja muita sopimuksia, joiden mukaan minkäänlainen rasismi ja syrjintä, saati näiden järjestäytynyt, poliittinen edistäminen eivät ole oikeusvaltioon ja demokratiaan kuuluvia asioita.

 

Tällaisen määrän lakeja pitäisi turvata Suomeen totaalinen rauha, harmonia ja tasa-arvo. Näin ei kuitenkaan ole. Natsijärjestö Suomen Vastarintaliike on järjestänyt toistamiseen väkivaltaisia mielenilmauksia ja muita kahakoita eri puolilla Suomea. Näistä tunnetuimmat ovat Jyväskylän kirjastopuukotus vuonna 2013, viime kesänä tapahtuneet Jyväskylän mellakka ja Kouvolan kirkkopäivien kahakka ja nyt viimeisimpänä pari viikkoa sitten Helsingissä tapahtunut pahoinpitely, joka johti Karttusen kuolemaan.

 

Helsingin käräjäoikeus vangitsi eilen SVL-aktiivi Jesse Torniaisen todennäköisin syin törkeästä kuolemantuottamuksesta ja pahoinpitelystä. Poliisi on luvannut julkisesti, että se tutkii myös Suomen Vastarintaliikettä ja sen toimintaa. Aiempien tapausten valossa on kuitenkin syytä epäillä, että tutkinta leviäisi yksilötasolta kovinkaan korkealle organisaatioon.

 

Suomen Vastarintaliikkeen ja muidenkin rasististen, fasististen, kansallissosialististen organisaatioiden laillisuutta ja lainsäädännön riittävyyttä nimittäin on arvioitu viime vuosina vain kerran, ja tuolloin lopputulema oli, että ne saivat jatkaa toimintaansa ja lainsäädäntö tällaisenaan on riittävä.

 

Aina kun tapahtuu jotakin vakavaa, aletaan suunnitella, kehittää, tutkia ja selvittää. Mutta kansan muisti on valitettavan lyhyt, ja pahimman tuohtumuksen jälkeen unohdimme parissa vuodessa, että selvitys jäi tasolle ’no onhan meillä jo nämä vanhat lait ja rasismikin on mainittu hallitusohjelmassa’.

 

Vihreiden nuorten puheenjohtaja Saara Ilvessalon mielestä tämä on erittäin huono viesti valtionhallinnolta:

 

”On ihan totta, että nykylaki sallii rasismia edistävien organisaatioiden toimintaan puuttumisen ja niiden kieltämisen. Samoin niihin osallistuminen voidaan katsoa rikosoikeudellisesti rangaistavaksi. Ongelma on se, että lait toimivat vain teoriassa, eivät käytännössä. Tapauksia ei ole Suomessa juuri lainkaan. Lakimuotoilut on piilotettu toisten lakien taakse, sanaa rasismi ei sanota suoraan rikoslaissa.”

 

Nykyinen rikoslain pykälä järjestäytyneen rikollisjärjestön toimintaan osallistumisesta on tähän mennessä koskenut näkyvimmin moottoripyörärikollisjengejä, joissa niissäkin on ollut haasteena todistustaakka siitä, kuka on kuulunut mihinkin ryhmään ja millä intensiteetillä.

 

Terrorismilaki määrittelee teot, jotka ovat ”omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa jollekin valtiolle---”. Käytännössä ne on säädetty eri lähtökohdista ja eri tarkoituksiin, eikä niitä sovelleta esimerkiksi Suomen Vastarintaliikkeen kaltaisten toimijoiden tekoihin, vaikka kansallissosialismin keskeinen tavoite on kumota oikeusvaltion periaatteet.

 

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) onkin kritisoinut Suomea lähivuosina siitä, että vaikka meillä on rasismia ilmiöksi asti, niin tapauksia on vähän ja niistäkin annetaan hyvin vähän langettavia tuomioita. Se itsessään kertoo, että nykylainsäädännöllä ei pystytä puuttumaan riittävästi.

 

Rasismi rikoslakiin -kampanjan esittämä lakialoite siis tarkentaisi olemassa olevia lakeja ja antaisi poliisille ja muille viranomaisille vahvan selkänojan ja selkeän kohdan, mihin tarttua tapauksissa, joissa rasismi on organisaation motiivi.

 

Lakialoite jätetään kansanedustajien allekirjoitettavaksi tänään iltapäivällä ja samalla julkaistaan lista kansanedustajien kärkiryhmästä, joissa on edustajia kaikista puolueista, jopa puheenjohtajatasolta.

 

”Tämä on ensimmäinen kerta, kun Suomessa lähdetään muuttamaan lakia tällä menetelmällä eikä esimerkiksi kansalaisaloitteella,” sanoo Jaakko Mustakallio, toinen Vihreiden nuorten puheenjohtajista ja kampanjan vetäjistä.

 

Ilvessalo jatkaa: ”Olemme poliittisia toimijoita, ja siksi ajattelimme, että tämä on paras tapa vaikuttaa. Kansalaisaloite vastaa yhden kansanedustajan tekemää lakialoitetta, tässä on mahdollista saada heti sata kansanedustajaa mukaan, jolloin vaikutuspinta on suurempi.”

 

Myös Vihreiden kansanedustaja Ozan Yanar suhtautuu aloitteeseen toiveikkaasti:

 

”Meillä on Suomessa iso yhteiskunnallinen ongelma, ja kansanedustajien tehtävä on torjua se säätämällä lakia. Näen, että tahtoa kyllä on tällä hetkellä kollegoideni kesken, ja säilyttämällä hyvä keskusteluyhteys kaikkien puolueiden kanssa laki saadaan vietyä läpi.”

 

Silti tuntuu hassulta, että tämä asia ei ole prioriteetti numero yksi maassamme tällä hetkellä. Mikseivät kaikki kaksisataa kansanedustajaa haluaisi muuttaa lakia välittömästi, ilman kampanjoita? Mikä on Suomelle tärkeämpää kuin natsiaatteen poistaminen?

 

”Kun olimme muotoilemassa lakia ja haimme tukea oikeustieteen professoreilta, eräs heistä laittoi kiitosviestiä ja sanoi, että tämä on paljon tärkeämpää kuin Suomen oletettu kilpailukyky, velkasuhde tai kuuden minuutin työpäivän pidennys. Totta kai työllisyyden lisääminen on tärkeää, mutte sen keskustelun ei pitäisi sulkea tätä pois. On järkyttävää, kuinka suhteettoman vähän tästä asiasta keskustellaan.”

 

Intoa on ja osaamista, toivoa, asennetta  ja kansan allekirjoitukset. Mutta mitä tämä laki muuttaisi konkreettisesti rodullistettujen suomalaisten elämässä? Heidän, jotka kokevat olevansa rasismirikoksien suhteen näkymättömissä lain edessä? Entä miten tahtotila soveltaa lakeja käytännössä muuttuisi tämän lain myötä?

 

”Henkeen ja terveyteen kohdistuvat asiat ovat korkeita oikeushyviä, mutta siitä ei ole puhuttu mitään, että tämänhetkinen tilanne on rodullistetuille ihmisille henkiseen väkivaltaan verrattava olosuhde,” Ilvessalo huomauttaa.

 

Mustakallion mielestä lakimuutos olisi yksi keino valtionhallinnolle lähettää ihmisille viesti, että nämä asiat, jotka tapahtuvat, eivät ole ok. Tällaisiin ryhmiin kuuluminen ei ole ok.

 

”Se on selkeä arvoviesti ihan perusjampoille tuonne. Jos me saadaan tämä kampanja maaliin ja tulee yksiselitteiseksi, että järjestäytynyt rasismi on kielletty ja sitä aletaan kitkeä, meidän ei enää tarvitse keskustella siitä, vaan voimme alkaa keskustella muistakin rakenteista ja arkitasolla tapahtuvasta syrjinnästä. Nyt energia menee ääri-ilmiöiden taklaamiseen ja niiden pelkäämiseen,” hän toteaa.

Share

Pages