Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Tältä näyttää ihminen, joka jätettiin ihan vähän aikaa sitten. Tältä näyttää ihminen, joka on itkenyt koko iltapäivän ja illan. Ihminen, joka jätettiin ilman yhtään hyvää syytä.

Me kolme- ja nelikymppiset, meillä on jo paljon lastia kannettavanamme. Meillä on ihanat, kauniit lapset merkkinä pahasti pieleen menneistä aiemmista rakkaustarinoista, monet valinnat tehtyinä ja monet polut jo pitkälle kuljettuina, usein yksin suuremmaksi osaksi kuin jonkun kanssa. Me olemme uomissamme. Arjessa on hyvä olla systeemi, rutiini, että jaksaa, yksin.

Mutta rakkaudessa sellaiselle ei ole mitään käyttöä. Rakkaus ei tunnista systeemiä. Rakkaus ei siksi tarvitse systeemiä. Rakkaus ja systeemi ovat kuin öljy ja vesi. Systeemi pitää rakentaa jos sellaisen haluaa, rakkaus joko on tai ei ole, halusi tai ei. 

Toisen puolesta en voi sanoa mitään, tietenkään, mutta minulle tämä oli lähempänä rakkautta kuin olen päässyt vuosiin. Jaettu arvomaailma, jaettu vanhemmuus. Ihminen, jonka elämä on ollut sellainen, että hän voi ymmärtää millainen minun elämäni on ollut ja on tässä maassa, ja ymmärtää senkin, ettei aina ymmärrä. Ihminen, jota vakoilin 14-vuotiaana, jonka kanssa vietin järjettömiä jatkoja 20-vuotiaana, chattasin politiikasta 31-vuotiaana ja jonka kanssa vihdoin olin hetken kasvokkain. Ihminen, jolle syistä, jotka Jumala minulle ehkä joku päivä paljastaa, kerroin asioita, joista eivät tiedä muut kuin asianosaiset; eivät edes päiväkirjani, tai paras ystäväni. Joita en koskaan kirjoittaisi tänne, en kirjoihini, en ihooni. Pitäisi varmaan tuntea kiitollisuutta. Olisi hyvä jos en tuntisi mitään. Tunnen vain hämmennystä ja fyysistä kipua alavatsassa, kurkussa ja ohimoilla.

Sattuu erityisesti siksi, että hän oli ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka ei kertonut miltä minusta tuntuu ja onko minun kokemukseni totta. Ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka kertoi minulle miltä hänestä tuntui. Ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka sai minut tuntemaan.

Itseni kauniiksi. Itseni älykkääksi. Itseni hauskaksi. Itseni kiinnostavaksi. Itseni siksi tavalliseksi vantaalaistytöksi, joka olen. Toista ihmistä kohtaan loputtomalta tuntuvaa uteliaisuutta. 

Kuka sinä olet? Mitä sinä ajattelet? Mistä sinä pidät? Sattuisiko minulla olemaan sitä täällä jossain? Täällä kyljessä, tai niskassa, tai polvitaipeessa, tai suussa.

En ole nauranut ja itkenyt näin paljon vuosiin. Koska kukaan ei ole saanut minua. En ole pystynyt näkemään tulevaisuutta näin kirkkaasti koskaan ennen. Koska sille ei ole ollut tarvetta. On ollut systeemi. Systeemi kannattelee seuraavaan päivään tai viikkoon tai kuukauteen, tai vuoden loppuun. Mutta systeemistä puuttuu nöyryys, kompromissinhalu, rohkeus. 

Arvaat varmaan, mistä niitä löytyy. Minä olin laittamassa meille huomenna shakshukaa ja raparperipiirakka Shavuot-juhlan kunniaksi. 

Meitä ihmisiä on kai kahdenlaisia, ainakin. Niitä, jotka kaikkia todennäköisyyksiä vastaan eivät suostu olemaan tuntematta, ja tunnistamatta hyvää silloin kun se kävelee vastaan. Jotka, silloinkin kun järki käskee kävellä pois koska ennenkin on käynyt pahasti, jatkavat suoraan eteenpäin kohti toista ihmistä. Jotka, silloinkin kun toinen asettelee karmean, peloistaan rakentamansa irvinaamion kasvoilleen, näkevät pelkkää kaunista. Pelkkiä mahdollisuuksia. Pelkkiä uusia alkuja. 

Ja niitä, jotka eivät uskalla tulla vastaan, vaikka heille lupaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Että pahin, mitä voi tapahtua, on rakkaus. Joille uusi alku on vain takautuma kaikkeen mitä on ollut. Joille kauneus on vain maski, vale, teeskentelyä. 

Minä olen hyvä sanojen kanssa. Minä olen hyvä rakentamaan systeemejä, joiden avulla saavutan tavoitteeni. Mutta rakkaus ei tarvitse systeemejä. Rakkaus on sekä tavoite että lopputulos. 

Ja kun rakkautta ei olekaan, ei ole myöskään sanoja, joilla voisi saada aikaiseksi tekoja. On vain tämä hetki, nollapiste, josta on taas lähdettävä eteenpäin. Yksin. 

Joudun nyt ottamaan tauon kirjoittamisesta, jotta voin istua rauhassa puhelimen äärellä ja odottaa merkkiä siitä, että olin väärässä, joko pääsemällä yli tai kuulemalla hänestä. Se on ainoa systeemi, joka minulla on jäljellä.

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Pidän Veikka Lahtisesta yhtä paljoin kuin kuka tahansa valveutunut, hyvää tarkoittava, vihervasemmistolainen, kaupunkilainen nuori aikuinen (eli oikeasti kohta keski-ikäinen). Pidän erityisesti myös siitä, että kun hän kirjoittaa samasta kuin minä, viesti menee perille ja valkoisuus katsoo peiliin sen sijaan, että alkaa inttää vastaan ja vähättelee minua. Hän on minun valkoinen mies -käyttöliittymäni, kuten on tapana sanoa. Siitä iso kiitos.

 

Mutta nyt meni metsään.

 

Lahtinen kirjoittaa uusimmassa blogipostauksessaan eläinten tehotuotannosta, siitä kuinka pystymme jo jotenkuten tuomitsemaan rasismin ja kauhistelemaankin sitä, mutta kuinka edelleen ohitamme kuolleita, älykkäitä olentoja sisältävät possufilepaketit kaupassa olankohautuksella – ja pahimmassa tapauksessa syömme ne.

 

Hän kirjoittaa mm.: ”Osaamme puuttua sortoon ainoastaan sen niissä muodoissa, jotka meille on opetettu. Ja kompuroimme siinäkin. Emme kysy ’mitä helvettiä?!’, kun näemme lihapaketteja kaupassa. Emme osaa kuulla korvissamme lastenlastemme kysymysten kaikua tulevaisuudesta: ’Miksi te sallitte sellaisten asioiden tapahtua? Miksi sinä et tehnyt mitään?’.

Tämän takia on hyvä joskus verrata 1930- ja 1940-lukujen natsismia muihin asioihin: noita asioita tapahtuu ympärillämme juuri nyt.”

Ei.

Ensinnäkin. Sika on yhdessä kulttuureissani ja aika monille muillekin rodullistetuille suomalaisille saastainen eläin, joten siihen vertaaminen on jo lähtökohtaisesti ontuvaa, loukkaavaa ja hyvin alentavaa.

Toiseksi. Se, että minun ihmisiäni lahdattiin miljoonittain, ei ollut mitään tehotuotantoa, vaan kansanmurha. Niin suuri eläinten ja luonnon ystävä kuin olenkin, pidän hyvin ongelmallisena, että ihmis- ja kansalaisoikeuskysymyksiä verrataan eläinoikeuskysymykseen. Se on vähättelevää. Rasismiin nimittäin liittyy historiallisesti olennaisesti eläimellistäminen (vrt. afrikkalaisten orjien myyminen karjana - astelma ei todellakaan ole sama toisin päin), ja tällaisessa diskurssissa on todella kalsa kaiku omaan korvaani.

Kolmanneksi. 30- ja 40-lukujen natsismia ei ole syytä verrata mihinkään muuhun kuin tälläkin hetkellä Euroopassa huimassa nousussa olevaan äärioikeistolaiseen liikehdintään, natsististen ja fasististen toimijoiden harjoittamaan katutason terrorismiin, islamofobiaan, anti-mustaan toimintaan, liikkuvien kansojen totaaliseen heitteillejättöön sekä vaikkapa europarlamentaarikkoon, joka esittää Suomen suurimmassa sanomalehdessä, että keskitysleirit voisivat olla hyvä ratkaisu suureen pakolaismäärään. Ihmisiin liittyviä vertailukohtia on varmasti muitakin, ei ole mitään syytä sekoittaa eläimiä tähän.

Pitää myös mainita, ettei Lahtinen ole yksin. Myös Antti Nylén on kirjoittanut, että ”sika on maailman n-sana” (lyhennys omani, Nylén käytti koko sanaa). Siksi oletankin, että tällainen sentimentti, jossa joko taustaideologiaa tai itse eläintä verrataan minuun ja kaltaisteni olemassaoloon, on olemassa oleva näkemys ja mielipide, ei yksittäinen kömmähdys. Näkemykset ja mielipiteet voi tarkistaa. Toivon, että mahdollisimman moni eläinten hyvinvoinnista kiinnostunut tekee niin.

Nyt menen aamupalalle. Syön hummusta, oliiveja ja kaurajukurttia.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Viime päivinä suomalaisessa somessa on levinnyt Alexandra Alexisin testimoniaali rasistisesta kohtelusta eliittiravintola Teatterissa, missä hän oli muutama päivä sitten kutsuvieraana ystäviensä kanssa.

 

Tilanteessa sinänsä ei ollut mitään ihmeellistä. Jokainen meistä tietää, että näitä tulee eteen. Joku alkaa huudella, kukaan ei puutu, henkilökunta päättyy heittämään sinut ulos kun menet pyytämään apua. Been there, done that, tosin tässä tapauksessa on huomattava myös erityinen anti-mustuus-asetelma, missä kommentointi liittyi voimakkaasti esimerkiksi Alexisin afrohiuksiin. 

 

Tulkintani mukaan, astetta erikoisemman keissistä teki se, että huutelija on rikas ja sitä kautta tärkeä ja valtaa omaava, minkä vuoksi hänen henkilöllisyyttään on suojeltu viime päivät tarkkaan. Näin ollen Alexis ei ole voinut selvittää asiaa suoraan hänen kanssaan tai toimia juridisen järjestelmämme puitteissa, ja on pitkän pohdinnan ja konsultaation tuloksena julkaissut tekijästä ottamansa kuvat pyytääkseen sosiaaliselta medialta apua henkilöllisyyden selvittämisessä, jotta asia saataisiin vietyä loppuun.

 

Oman lusikkansa soppaan on heittänyt tietysti itse ravintola Teatteri ja sen edustaja, joka on antanut sekä Teatterin fb-sivuilla että Helsingin sanomien jutussa että Hufvudstadsbladetin haastattelussa (maksumuurin takana) kaikissa hieman erilaiset lausunnot, joiden tarkoitus on kehystää kertomus joko niin, että kaksi tasapuolista ihmistä (naista)  joutui tappeluun, tai niin, että Alexis oli jollain tapaa sivullisena joidenkin muiden riidassa. Yhtä kaikki, vain Alexisin henkilöllisyys on tiedossa näissä jutuissa.

 

Nämä versiot eivät tietenkään ole totta, vaan ottamalla pään ulos pepusta voi nähdä valovuosien päästä, että tässä ollaan nyt suomalaisen, rasistisen kohtelun ja syrjinnän ytimessä. Tätä tapahtuu, joka päivä, kaikkialla, räkälöistä yläluokan salonkeihin.

 

On suuri poliittinen teko, että yksikään meistä viitsii edes nostaa takapuolta himasohvalta ja kantaa kolikkonsa näihin tiloihin. Joskus meidänkin menojalkoja kuitenkin vipattaa, ja jotkut rodullistetutkin, uskokaa tai älkää, haluavat käydä terdellä kun kesä tulee.

 

Koska koko tämä edellä esittelemäni diskurssi on vanha kuin taivas ja jokaiselle rodullistetulle tutumpi kuin omat taskut, haluaisin fokusoida erääseen toiseen seikkaan, jonka case Teatteri mielestäni nosti jälleen pintaan. Aivan kuten alkuvuonna virinnyt Othe(i)ron-tekstien (1 ja 2) jälkeinen keskustelu, myös tämän tapaus piirtää mielenkiintoisella tavalla esiin sen, missä raja kulkee rodullistettujen ja yllättävän monien meidän niin sanottujen liittolaistemme välillä, ja kuinka vaikea näiden liittolaisten on lopulta ymmärtää rasismin olemusta ensisijaisesti osana rodullistetun olemassaoloa eikä valkoisuuden tulkintana siitä. Me luemme kaunokirjallisuutta, me käymme yökerhoissa, mutta asetelma ei ole sama kaikille. 

 

Oli hämmentävää, kun valkoinen älymystö pohti ääneen sosiaalisessa mediassa ensinnäkin sitä, että miten tällaisesta kahden naisen välisestä riidasta oli saatu aikaan tällainen iso rasismihaloo, mutta ennen kaikkea Alexisin päätöstä jakaa naisen kuva. Tekoa pidettiin MV-lehden tai hommafoorumin toimia vastaavana ja/tai jonkinlaisena muuna somelynkkauksena. Ihmeteltiin emmekö Alexis ja "me muut" tiedä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. 

 

Ihmeteltiin, miksei Alexis ja ”me muut” järjestäneet esimerkiksi mielenosoitusta Teatterin eteen, ja miksi emme soittaneet poliisille tai lakimiehelle. 

 

Antakaas kun kerron miksi.

 

Siksi, että se, mikä on mahdollista valkoisuudelle ei aina ole mahdollista meille, vaikka valkoisuus kuinka haluaisi ajatella, että hyvinvointivaltiossa kaikilla on samat lähtökohdat. Kun ei ole.

 

Kuinka monta kertaa elämässä olen/olet mennyt baariin/kauppaan/mihin tahansa ja joutunut vastaavantyyppiseen tilanteeseen? Kuinka monta kertaa olen/olet saanut apua, tai ei-totaalista-kieltäytymistä uskomasta, että kyllä, tässä nyt meidän kaikkien silmien edessä tapahtuu sitä pahamaineista rasismia. Kuinka monta kertaa poliisi on tullut apuun, kun olen/olet pyytänyt? Mites ne vartijat? Entäs kanssaihmiset? Kuinka monta kertaa minulle/sinulle on sanottu, että rauhoitu, älä ota itseesi, koitetaan nyt vain nauttia tästä illasta, älä välitä, toi on vaan kännissä.

 

Niin.

 

Kun keinot ovat vähissä, tarkoitus pyhittää ne. Tämä on vanha viisaus, jonka jokainen rodullistettu tuntee. 

 

Rasismi on sitä, mitä me sanomme sen olevan, ja jos meillä ei ole muita keinoja taistella sitä vastaan, kuin postaamalla valtaapitävän valkoisen ihmisen kuva internetiin, me joudumme sen valitettavasti käyttämään, vaikka se sotisi valkoisten etuoikeudella kyllästettyjä periaatteita vastaan. On surullista, että ne ihmiset, jotka väittävät olevansa meidän puolellamme, käyttivät männä päivinä energiansa rasistin oikeuksista huolehtimiseen meidän auttamisemme sijaan.

 

Toinen asia on se, että me emme ole vieläkään järjestäytyneet millään tavalla. Äänitorvia on laskettavissa alle kahden käden sormilla. Toimintaa ei voi verrata samana päivänä naisasiatoimintaan tai vaikkapa seksuaalivähemmistöjen toimintaan. Me emme vieläkään usko, että meillä on oikeus organisoitua ja tehdä tälle asialle jotain kollektiivisesti. Me uskomme vieläkin, että vika on aina jokaisessa meissä yksitellen. Tämä ajatuskehä on saatava katki, tai muuten me käymme tätä keskustelua vielä vanhainkodissa.

 

Alexisin päätös julkaista kuvat on merkki sekä konkreettisesta että henkisestä vaihtoehdottomuudesta, missä me usein elämme tässä maassa. Me jatkamme matkaamme täällä miettien ennen joka ikistä illanviettoa, että mitä jos jotain tapahtuu, miten voisin sen välttää, miten pääsisin sisään ja miten tulisin elävänä ulos. Helvetti, jopa August-palkittu kirjailija Khemiri puhui tästä strategioinnista. Se on pirun stressaavaa puuhaa.

 

Tavoitin Alexisin tänään ja kysyin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Viimepäivät ovat olleet raskaat, ja hän on yrittänyt keskittyä töihin.

 

"Minulla on onneksi ollut tässä muutama päivä aikaa hengähtää hieman ja miettiä eri vaihtoehtoja. Rikosilmoituksen tekeminenkään ei ole täysin poissuljettua, mutta sitäkin tärkeämpää on herätellä ihmisiä ja saada aikaan rakentavaa keskustelua rasismista täällä Suomessa - sekä muutosta.”

 

 

Jos emme ota tilanteita omiin käsiimme (ja nyt en puhu väkivallasta), mitään ei tapahdu. Ja jos valkoisuus ei ymmärrä, miten rasismi käytännössä toimii ja mitkä sen seuraukset ovat, se ei voi meitä auttaa. Ruskeat Tytöt jää seuraamaan case Teatterin etenemistä. Sillä välin voit kertoa omat kokemuksesi rasismista asiakaspalvelutilanteissa käyttämällä hastagia #rasististapalvelua.

 

 

Share
Ladataan...

Pages