Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

1.     Kirjoittamattomuus on vähintään yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Teksti syntyy niiden hetkien, päivien, viikkojen ja kuukausien aikana, kun siihen ei koske, kun tiedostoa ei avaa, kun sitä suorastaan välttelee. Se syntyy siitä kierteestä, että ensin ajattelee, ettei minusta ole mihinkään, joten miksi edes yrittää, katsonpa Netflixiä, miten minä saatoin tuhlata taas yhden päivän, ei minusta ole mihinkään, joten miksi edes… Saat varmaankin kiinni.  Se syntyy myös silloin, kun sitä vähiten odottaa ja kun kynä on fyysisesti mahdollisimman kaukana aivoista – esimerkiksi suihkussa, unessa, lenkillä, seksin aikana.

 

2.     Edellä mainitun vuoksi, kannattaa hankkia tietokoneeseen systeemi, joka blokkaa internetin. Itse suosin Freedomia . Ai mitäkö olen tykännyt? No, avasin juuri instagram-tilin, että sillä lailla. Tietokoneen voi myös välillä jättää kotiin ja kirjoittaa käsin vaikkapa kirjastossa. Tai lenkkipolun varressa. Tai seksin aikana.

 

3.     Lue paljon. Lukiessa lyöt kaksi kärpästä yhdellä iskulla: saat välteltyä kirjoittamista ja varastettua ideoita muilta kirjoittajilta.

 

4.     Jos nyt kuitenkin satut kirjoittamaan jotakin paperille saakka, älä odota minkäänlaista johdonmukaisuutta ja logiikkaa. Tekstit syntyvät niin pienistä lauseenfragmenteista, ettei ole tosikaan. Minulla on tälläkin hetkellä neljä eri hyvin pienikokoista muistikirjaa, jonka jokaiselle aukeamalle mahtuu ainakin kolmeen eri esseeseen liittyviä muistiinpanoja. Kirjoittaminen on oikeastaan eriasteisten aivopierujen laittamista oikeaan järjestykseen, sekä kielenhuoltoa. Yleensä unessa tai seksin aikana tehdyt muistiinpanot jäävät lopullisesta tekstistä pois, koska niissä ei ole mitään järkeä. Myös suurin osa muista muistiinpanoista jää lopullisesta tekstistä pois, koska niissä ei ole mitään järkeä.

 

5.     Kannattaa panostaa työergonomiaan. Minä en ole panostanut, vaan kirjoitan hämärässä ja sängyssä. Siksi tällä hetkellä näyttää suorallakin tiellä siltä, että olen kiipeämässä vuorenrinnettä ylös, ja myös tuntuu.

 

6.     Kirjoittaminen ei ole terapiaa. Kuten Susanna Alakoski totesi viime syksynä kirjamessuilla, ”kirjoittaminen ei ole terapiaa, vaan kidutusta”. Samaa mieltä. Lopputuloksena syntyvä teksti saattaa olla terapiaa jollekin yksittäiselle lukijalle sitten joskus, mutta ei kirjoittajalle itselleen, eikä ainakaan kirjoitusvaiheessa. Kirjoittajalle kirjoittaminen on yksin kotona istumista, nenänkaivamista ja nolojen ajatusten ajattelemista silloin, kun kaikki muut ovat Flow-festivaaleilla. Minäpä kerron mikä on terapiaa: terapia. Siihen kannattaa panostaa, jos meinaa kirjoittaa kirjan. Sille pitäisi olla oma apurahakiintiönsä, ei, vaan taiteilijoilla pitäisi olla subjektiivinen oikeus siihen kuin lapsiperheillä lapsilisään.

 

7.     Joten, anna itsellesi lupa seota vähän. Ahdistuskohtauksia? Check. Holtitonta ahmimista? Check. Unettomuutta? Check. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Check. Rituaaleja, joita ilman koko päivä menee ohi? Check. Tämä kaikki on ihan okei. Epätoivo ja epätäydellisuus eivät sulje pois sitä, etteikö ihminen voisi silti olla riittävän hyvä, johdonmukainen ja oikeanlainen kirjoittaja. Päinvastoin, ne voivat olla merkkejä siitä, että suunta on oikea. On ihan okei tuntea itsensä hulluksi ilman suoria esikuvia.

 

8.     Mitä tahansa teetkin, älä rakastu kirjoittamisen aikana. Ensinnäkin, on aivan sairaan vaikea kirjoittaa sorrosta ja epäoikeudenmukaisuuksista, jos joku on siinä vieressä koko ajan superihanana. Toiseksi, kun yrittää kaiket päivät tavoittaa täydellisiä lauseita kuvatakseen maailmankaikkeuttaan, sortuu helposti ylianalysoimaan myös jokaista läppää, minkä toinen heittää ja olemaan aivan uskomattoman hankala. Ihmiset eivät ole kirjaimia: jos ihmisiä taivuttaa, ne katkeavat lopulta, se pitäisi muistaa. Kolmanneksi, sitten kun kaikki menee päin honkia, kuluu monta viikkoa arvokasta työaikaa hukkaan, kun kohdan 1 kierteeseen tulee vielä yksi lisätwisti: Minusta ole mihinkään, joten miksi edes yrittää, eikä kukaan edes rakasta minua koska olen niin paska muija, katsonpa Netflixiä, miten minä saatoin tuhlata taas yhden päivän, ei minusta ole mihinkään, joten miksi… ja niin edelleen.

 

9.     Sano rehdisti ei. Kun ihmiset saavat tietää, että olet kirjoittamassa kirjaa, dynamiikka muuttuu väistämättä. He eivät tunnu haluavan puhua kanssasi muusta, vaikka oikeasti olet ravannut koko apurahan edestä kodin ja lastentarhan väliä, pessyt pyykkiä, kokannut ja korjaillut paikkoja – ja kirjoittanut jossakin ihmeen välissä parisataa liuskaa. Äitini soittaa joka viikko ja kysyy, että ”joko se kirja on kohta valmis” tai ”onko se kirja jo kaupassa myynnissä”. Sinä haluaisit puhua kaikesta muusta, lapsesi kehityksestä ja kehittelemästäsi bataattireseptistä, mutta jostakin kumman syystä ihmiset kuvittelevat, että elämäsi on pelkkää arjen yläpuolista loistoa ja runosuonen sykettä (vaikka kyse on enemmän jatkuvasta kuiviinvuotamisen tunteesta), josta haluat välttämättä kertoa kaikille. On tärkeä oppia sanomaan, ettei halua puhua töistä vapaa-ajalla.

 

10.  Sano rehdisti kyllä. Jotta voisi olla puhumatta töistä vapaa-ajallaan, pitää ottaa vapaa-aikaa. Koko hereilläoloaikaansa ei kannata käyttää siihen, että odottaa inspiraation iskevän. Se ei iske, koska sellaista ei ole olemassa. On vain aika, jona kirjoittaa ja aika, jona ei kirjoita. Ne kannattaa pitää erillään sanomalla ensin kyllä vapaa-ajalle ja sitten ei töistä puhumiselle. Minä en noudata tätä sääntöä, ja siksi olen enimmäkseen ihmisraunio. Maailman siisteintä työtä tekevä ihmisraunio, mutta silti ihmisraunio.

 

Eli takaisin lähtöruutuun, kohtaan kirjoittamattomuus. Sillä nekirjat kirjoitetaan!

 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Disclaimer 1: Olen tiennyt näytelmäkirjailija-kirjailija Johannes Ekholmin omien töideni kautta kuusi vuotta, siitä saakka, kun hän oli vielä graafinen suunnittelija mainosalalla, ja pitänyt häntä tunnekylmänä, ilkeänä kusipäänä viime vuoteen saakka. Tämä johtuu siitä, että olimme väärässä paikassa, ajalle nyt kukaan ei mahda mitään.

Diclaimer 2: Kirjoitan tätä juoden samalla itsesekoitettua vihreää mehua. Jalassani minulla on Israelista ostetut varvassandaalit, koska Birkenstockit tuntuivat aamulla liian kirjaimellisilta. Päälläni minulla on miesten jenkkifudispaita, joka saa minut panikoimaan sitä, luulevatko kaikki, että minulla on mies, vaikka oikeasti olen loputtoman yksinäinen ja eksyksissä.

 

 

Joku kysyi minulta taannoin, mitä mieltä olen Karl Ove Knausgårdista. Vastasin, etten todellakaan ole lukenut enkä aio, koska koko elämäni on ollut yhtä loputonta valkoisten miesten itsekeskeistä kitinää elämän rankkuudesta – elämän, jossa saan hyvässä lykyssä olla hetkittäin statistina.

 

Minulla on tapana kirjoittaa ylös kaikki kirjat, jotka luen. Tänä vuonna olen näemmä lukenut kaksikymmentä kirjaa, joista miesten kirjoittamia on viisi, ja valkoisen miehen kirjoittamia yksi.

 

Nyt niitä on toinenkin, nimittäin tämä Johannes Ekholmin Rakkaus niinku. Se on kirja siitä, mitä tapahtuu, kun valkoinen cis-mies tajuaa kesken ihan legitiimin elämänkriisin hyötyvänsä toksisesta maskuliinisuudesta uskomattomin monin eri tavoin.

 

Joona on rasismikohun myötä työttömäksi jäänyt toimittaja, joka on saanut pyytämättä kustannussopimuksen kirjoittaakseen kirjan, josta on tarkoitus tulla ”sukupolven ääni” tai edes jotakin sinne päin. Julkaisupäivämäärä on jo tiedossa, mutta mitään ei ole paperilla, ei oikeastaan ideaakaan, koska kaikki on merkityksellistä ja kaikki on turhaa samanaikaisesti. Joona alkaa siis nauhoittaa keskusteluja läheistensä kanssa, sekä tallentaa chat-keskusteluja – kielloista huolimatta.

 

Joonan keskustelukumppanit, oma, omaan kirjailijanuraansa ja elämäänsä pettynyt ikääntyvä isä, exä Caritas, nettituttavuus Sad91rl ja niin edelleen, kipuilevat samojen asioiden kanssa: kapitalismin ja rakkauden, loputtomalta tuntuvien päivien mutta vääjäämättömästi päättyvän elämän – mutta puhuvat niistä sydäntäriipivästi toistensa ohi. Vuoronperään he heittävät ilmoille suuria eksistentiaalisia kysymyksiä, mutteivät pysty keskittymään sen vertaa, että  kuuntelisivat toistensa kokemuksia - sillain niinku oikeasti kuuntelisivat. Aikuisena oleminen pakenee kaikkia hahmoja, samaan aikaan kun sielu gentrifikoituu aivan kuin itsestään, koska ruumis nyt on sattumoisin juuri tässä, kuten Sad91rl chattaa:

 

”mä en usko exodus-ratkaisuihin, ei oo

mitään elämää ”off the grid”

koska ei oo mitään ulkopuolta

kapitalismista ei voi lähtee pois.

varmaan voi tehdä ihan hyvää olla veke, ja tsekata omat prioriteetit

jos siihen on mahdollisuus,

mut ehkä yks kerta riittää. Mitä sit?

mä uskon että on olemassa muitaki tapoja elää, tässä ja nyt.

mä uskon et kaikki merkitykselliseen elämään

tarvittava on jo mahdollista.”

 

Joona ja kaikki muutkin häilyvät jossakin ironian ja post-ironian välimaastossa, eli juuri siinä, missä me nyt kollektiivisesti olemme, jos uskaltaisimme sen itsellemme ja toisillemme myöntää. Mutta asioiden myöntäminen sellaisiksi kuin ne ovat, toisin sanoen rehellisyys, on noloa, mikä viittaa siihen, että ehkä etuliite post on vähän turhan toiveikas.

 

Kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden yllä leijuu valtava yksinäisyys ja voimattomuus, jota Ekholmin valitsema muoto käyttää pelkkiä litteroituja dialogeja ja chatteja alleviivaa hienosti.

 

Näennäisesti Rakkaus niinkussa on läsnä kaikki narsistisen ja pinnallisen ja ulossulkevan sukupolvikokemuksen ainekset, mutta Ekholm käsittelee häpeää niin aseistariisuvasti, että on pakko myöntää: valkoiset cis-miehetkin itkevät, ja minä samastun. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Scrollaa vähän ylös. Vielä vähän. Hyvä. Katselet Ruskeiden Tyttöjen uutta ilmettä, jonka toteutti lahjakas taidekentän tulokas Caroline Suinner. Nyt hän kertoo, miten lopputulokseen päästiin.

 

”Mä oon seurannut sun konseptia kauan, ja mulla on henkilökohtainen kokemus niistä asioista mistä sä kirjoitat, aika samanlainenkin kokemus. Yleensä mä teen töitä, joista mä en tiedä hirveästi mitään ja joita mä joudun ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Tää tuntui tutulta.

 

Musta oli hauska, kun sä sanoit, että toi betoni kuvaa niitä jähmeitä, muuttumattomalta tuntuvia rakenteita joissa me eletään, mutta siellä on hentoisia säröjä nähtävissä. Visuaalinen viesti oli tullut perille. Mä halusin, että sun juttu on niin painava, että se pysyy paikoillaan.

 

Sun profiilikuvaasi oli tärkeää saada piirrosmainen kuva, missä näkyy kynänjälki, joka viittaa kirjoittamiseen. Sun kirjoittaminen on kuitenkin isosti luovaa kirjoittamista, ei pelkkää faktojen luettelemista.

 

Bannerin fontin referenssit taas liittyivät Lena Dunhamin kirjankanteen, Sofia Coppolaan, Rodarte-vaatemerkkiin, asioihin joihin sä samastut paljon voimakkaammin kuin vaikka sanoihin ”aktivisti” ja ”antirasisti”. Sä et taistele rasismia vastaan, sä oot vain olemassa näin. Sun kulttuurinen identiteetti ja esteettiset lähtökohdat on myös näissä asioissa, instagramissa ja Teen Voguessa. Niitä tytöt kuluttaa. 

 

Fontti on hyvällä tavalla feminiininen ja positiivinen ja minimalistinen fontti. Päällä olevat jäljet kuitenkin muistuttaa, että meistä ei ikinä tule mitään Sofia Coppolaa, koska se ei ole mahdollista sen takia, keitä me ollaan, mistä me tullaan, keitä meidän isät on. Siinä tiellä on aina jotain, mikä ei lähde pois, ja se on ihanaa. Se ansaitseekin päästä otsikkoon.

 

Mä käytän somessa hästägiä #newgenerationfinland, koska uuden sukupolven nuoret muuttaa meininkiä, sääntöjä ei enää hirveästi ole. Ei tarvitse olla jostain tietystä taiteilijaperheestä tai koulusta, jotta voi menestyä, ei tarvitse työskennellä tietyille tyypeille tai kuulua tiettyyn posseen, tai olla joku äijä jostain. On paljon enemmän sitä, että jengi puskee itse.

 

Iso osa mun työstä tapahtuu somessa. Aika monella meidän sukupolven ihmisellä on nää some-jutut ja harrastukset ja nuoruuden lanit on alkaneet kantaa myös työn puolesta, ja se on tosi hienoa. Vanhemmat oli aikanaan huolissaan, että tuleeko meistä mitään, mutta kyllä me havaittiin joku signaali siinä. Nää on tällaisia kaveriporukkakollektiiveja, jotka kuitenkin hoidetaan tosi pro nykyään. Mehän tavattiin löyhästi ottaen Renaz Ebrahimin ja Roza Ahmadin omistaman talenttipankki Random Lifen kautta, jossa olen yhtenä tekijänä, ja ne tyypit taas on mun vanhoja tanssikavereita ja sulle töiden kautta tuttuja ihmisiä. Hommat hoidetaan kuitenkin ammattimaisesti, sekä tutut että tuntemattomat käy saman prosessin läpi. Silloin jää energiaa myös tehdä työt kunnolla ja tuntea työnsä merkitykselliseksi.

 

Mulla on oma Stained Creative -konsepti, joka on brändätty samalla idealla kuin mitä sä teit Ruskeiden Tyttöjen kanssa. Kyse ei ole mun omasta nimestä vaan siitä, mitä mä edustan. Mä teen monenlaisia juttuja sen alla. Mä opiskelin alun perin visualistiksi, ja tein ensin aika paljon kaupallisia tiloja, esimerkiksi näyteikkunoita. Mä yleensä maalasin itse seinät, ja se herätti ihmisten kiinnostuksen. Totesin, että graafinen puoli ja kuvataiteet kiinnostaa myös, ja opiskelin itse sen puolen töiden ohella.

 

Sukulaiset ja ystävät alkoivat tilata multa töitä. Ensin mä perustin facebook-sivun, ja siitä lähti tää mun oma yritys, josta on tullut vuoden sisään täysipäiväinen duuni. Nyt mä suunnittelen ensimmäistä näyttelyä Helsinkiin.

 

Mä teen kaikki jutut saman konseptin alla. Kaupallisetkin jutut toteutan aina sillä ajatuksella, että teen taideteoksen, jokaisessa mun työssä on joku idea, ja se idea ei ole tuotteen myyminen. Mä en tee mitään, mikä ei kiinnosta mua itseäni. Mä teen aina taidetta ja aina itselleni.

 

Mua inspiroi säät ja mielialat, kollektiivinen mother earth motion. Kun on valoisaa ja kirkasta, ihmiset on kirkkaampia ja syklit toimii paremmin. Perinteisemmistä tekijoistä mä ihailen paljon sellaisia taiteilijoita kuin Anders Zorn, Jens August Lindqvist, Peter Åström, Jean-Michel Basquiat, André de Jong ja Marisol Escobar. Mutta viime aikoina mä oon alkanut etsiä vähän vähemmän itsestäänselviä esikuvia, ja niitä ovat Tamara Natalie Madden, Mark Lovejoy ja Robert Baribeau.

 

 

Musta on kiva, kun sanot, että mun töistä tulee jollain selittämättömälla tavalla mieleen Rihanna tai Frank Ocean, rnb-musiikki. Mehän ei juuri tunneta, mutta sellainen mä oon, rnb- ja soultyttö. Me kuulutaan samaan sukupolveen, samaan kokemukseen, samaan viitekehykseen. Sen tunnistaa kyllä.”

Share

Pages