Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Vielä on kesää jäljellä, ja kirjalukusuosituksiakin. Koska pitäisi tehdä töitä, olen yllättäen lukenut paljon kirjoja, jotka eivät liity mihinkään. Tai no ainahan ne liittyvät. Tässä lempparini yleiseen jakoon, koska ehkä sinunkin pitäisi saada aikaiseksi jotakin.

 

 

Aziz Ansari: Modern Romance. Kuten koko maailma jo tietää, tänä kesänä sydämeni meni murskaksi. Olen parannellut sitä tässä nyt, katsomalla  Netflixistä nerokkaan (lue: SÖPÖN!!!) koomikon, Aziz Ansarin, uudehkon tv-sarjan, Master of Nonen läpi muutamaan otteeseen. Olen myös googletellut kiitettävästi tätä nerokasta (lue: SÖPÖÄ!!!) koomikkoa ja saanut tietää, että hän on kirjoittanut yhdessä jonkun sosiologinplantun kanssa kirjan aiheesta RAKKAUS. Eipä tarvinnut kahdesti käskeä tarttumaan tähän kiinnostavaa deittailutilastoa ja stand up -komiikasta tuttua kieltä yhdistelevään opukseen. Erityisen kiitollinen olin pitkistä pätkistä, jotka käsittelivät deittailuun tullutta tekstari- ja messengerjumitusmeininkiä, johon olen lopen kyllästynyt. Mitä ikinä tapahtui kasvokkaisille tapaamisille kahviloissa?

No, siihen ei Azizinkaan nerous riitä vastaamaan, mutta lohtua tämä tuo. Kaikki me ollaan keskenkasvuisia ja rikki.

 

 

Han Kang: The Vegetarian. Uusi kirjailijatuttavuus ystävän hyllystä summamutikassa lainattuna. Merkillinen, niukka, kaikkien muiden paitsi itse asianomaisen kertoma tarina vaikeista perhesuhteista, naisen kapeista valinnanmahdollisuuksista ja mielisairaudesta.  Kai, jos oikein ymmärsin. En oikeastaan kiintynyt yhteenkään hahmoon, mutta tunsin ymmärtäväni heidän valintojaan pidättäytyä näyttämästä tunteita samaan aikaan kun kovan kuoren alta pilkisti, kuin luu, loputon rakkaus niitä kohtaan, joita ei ole elämäänsä valinnut. 

 

Jhumpa Lahiri: In Other Words. Matkakertomus kielelliseen, kulttuuriseen ja paikkaan sidottuun pakkomielteeseen. Lahirin ensimmäinen lapsuudenkieli on bengali, mutta hän oppi englannin muutettuaan lapsena Iso-Britanniaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin. Englanti on kieli, jolla hän on kirjoittanut huippusuositut ja palkitut teoksensa, ja voi pojat, miten hän sitä käyttääkään. Mutta jossakin vaiheessa perhekieli ja ammatillinen kieli eivät enää riittäneet, ja Lahiri päätti opetella italian kielen juurta jaksaen. Hän opetteli kielen sanakirjan avulla, yksi sana, käsite, kulttuurinen viittaus kerrallaan. Hän muutti koko perheensä Italiaan ja ripustautui rystyset valkoisina paikkaan, joka ei liittynyt mihinkään hänen identiteetissään, mutta joka tuntui siltä, että ilmankaan ei voisi olla olemassa.

Kirja on rakenteeltaan harvinaislaatuinen. Lahiri on kirjoittanut sen suhteellisen yksinkertaisella italialla, ja sen on kääntänyt ”takaisin” englantiin toinen ihminen, ammattikääntäjä. Joka toinen sivu on italiaa, joka toinen englantia, ja henkilökohtaisen tarinan lomassa on pari naivistista novellikokeilua. Lukeminen katkeaa jatkuvasti siihen, että lukija havahtuu lukevansa italiaa, jota minä en osaa sanaakaan. On mahdoton sanoa, onko kirja hyvin kirjoitettu, ja juuri se tekee siitä niin täydellisen. 

 

Athena Farrokhzad: White Blight (ruotsinkielinen alkuteos Vitsvit). Luen ihan liian vähän runoja. Ja sitten kun luen, ne ovat aina tätä käsittämätöntä äkkijarrutus ja suoraan tuulilasin läpi universumin ytimeen -osastoa, minkä vuoksi elän harhakuvitelmassa, että runous on jotakin elämää suurempaa eikä sitä siksi voi koko ajan kuluttaa. Mikä tavattoman murheellinen kierre. Joka tapauksessa, Farrokhzad kuvaa täydellisesti sitä, millaista on lähes kadota vanhempien, suvun, historioiden ja kahden eri maan puristuksiin, millaista on tuottaa pettymys käyttämällä vapautta muka-väärin ja olla kiittämätön vaikka sitten polvet ruvella kontillaan - ja silti vain jatkaa kirjoittamista. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Istuin tänään nepalilaisessa ravintolassa juomassa teetä ja kirjoittamassa kirjaani esseetä suomalaisen median röyhkeistä ja tarkoitushakuisista tavoista esittää mustia ja ruskeita ihmisiä silloin kun he ylipäätään vaivautuvat niitä esittämään. Pohdiskelin, mikä lukuisista esimerkeistä olisi paras viemään pointin perille: Alan Kurdi vai se, että isän serkun kummin kaimankin alkuperämaa on kerrottava jokaisessa jutussa, jossa esiintyy ei-valkoinen hahmo. Raiskaajien etnisyys sukupuolen sijaan. Iankaikkiset, nöyrät bussikuskit ja vuodenpakolaisnaiset.

 

Sitten tulin kotiin ja avasin Iltsikan, koska sitä me kaikki luemme, lähinnä otsikkotasolla. Nyt saa kyllä hakemalla hakea aikaa, jolloin olen ollut turhautuneempi.

 

Poliisi ampui teloitustyyliin miehen Louisianassa, kertoi otsikko kaksi päivää sitten. Ei sitä, että musta mies, viiden lapsen isä, aseeton, jonka valkoinen poliisi tappoi, ilman syytä. Ei nimeä.

 

Seuraavana päivänä vähän paremmin, mutta vieläkin ohisektoriin: Yhdysvalloissa poliisi ampui jälleen mustan miehen. Ei sitä, että valkoinen poliisi, mustan miehen, nelivuotiaan lapsen ja tyttöystävänsä silmien edessä, ilman syytä. Ei nimeä.

 

Eilen, Black Lives Matter -mielenosoituksen jälkimainingeissa musta mies, entinen sotilas - terroristi vai yksinäinen susi? Aika meille näyttää, mihin kategoriaan musta mies joutuu nykyisessä jaossa - tarkka-ampui kaksitoista poliisia. Otsikossa on hänen nimensä, jopa toisen nimen ensimmäinen kirjain.

 

Myös useasta poliisista on oma, erillinen juttunsa, jonka otsikossa on heidän nimensä. Jossa kerrottiin, kuinka yksi heistä oli juuri mennyt naimisiin.

 

En jumalauta linkitä.

 

Ymmärrän, että nämä uutiset ovat kaukana Suomesta, tai niin halutaan uskoa. Mutta kun heillä on nimet. Alton Sterlingillä ja Philando Castilella on nimet. Kaikilla niillä 136:lla pelkästään tänä vuonna poliisin murhaamalla mustalla ihmisellä on nimi. Kaikilla heistä on nimi, heistä joista muodostuu lähes neljännes kaikista poliisin tänä vuonna murhaamista ihmisistä (yli puolet poliisin murhaamista ihmisistä on ei-valkoisia). Tilastot eivät ole vielä päivittyneet, mutta näistä 136:sta mustasta ihmisestä 24 oli aseettomia – siis lähes viidennes.

 

Ai mitkä tilastot? No ei mitkään sellaiset, mihin Ilta-Sanomat olisi viitsinyt viitata. Jos minä löydän nämä suoraan googlella, miksi valkoiset journalistit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen asettamaan uutisia oikeaan kontekstiin? Miksi (sittemmin jo ilmeisesti muutetusta otsikossa) luki ”halusi tappaa valkoisia?” Miksi meillä ei ole mustia ja muita ei-valkoisia toimittajia, jotka haastaisivat tätä narratiivia? 

 

Ettei vain johtuisi siitä, ettei mustilla elämillä ole väliä?

 

Mutta on niillä. Ja heillä on nimet. Kirjoittakaa ne otsikoihin. Ja hävetkää.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Olisi niin paljon mitä kirjoittaa. Brexit. Pommi-iskut ympäri Lähi-itää. Perussuomalaisten romanimies. Case Jesse Williams vs. Justin Timberlake. Orlando. Feministinen puolue. Itis ja ramadan. Jhumpa Lahirin uusi kirja. Oma kirja.

 

Uskokaa pois, minua hävettää, etten pysty kuin tuijottamaan omaan napaani.

 

Koska kirjoittajiltakin särkyy joskus sydän. Ihan kokonaan. Niin pieniksi paloiksi, että hengittäminen tekee kipeää. Kirjoittajilta, bloggaajilta, aktivisteilta, vahvoilta ruskeilta tytöiltä särkyy sydän ihan niin kuin kaikilta muiltakin.

 

Joka päivä uskottelen itselleni, että jos vain aloitan, saan yhden lauseen paperille, niin se lähtee siitä, niin kuin aina. Jos vain saan yhden lauseen paperille, kirjoittamisen ilo tulee kyllä perässä, niin kuin aina.

 

Mutta ainoa mitä päädyn kirjoittamaan, ovat säälittävät, surulliset messenger-viestit, jossa pyydän armoa, lisää mahdollisuuksia, lisäaikaa, uutta sivua, tapaamista, puhelua, edes vielä yhden kerran.

 

Joka päivä uskottelen itselleni, että näin on parempi, näin on tarkoitettu. Jos vain saan yhden päivän taakseni, niin se lähtee siitä, niin kuin aina. Jos vain saan yhden nukutun yön, huomenna on parempi, niin kuin aina.

 

Mutta ainoa mikä tulee, on seuraava päivä katkonaisen yön jälkeen, ja samat keinot, joilla pitää itsensä kiireisenä: siivoaminen, urheileminen, lapsen asiat – äideiltä särkyy sydän ihan niin kuin kaikilta muiltakin – salarööki. Enää en edes itke. Fresh Prince of Bel Airin jaksot uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

 

Koska me sovimme, että katsomme sen Nas-dokumentin yhdessä sitten joskus, minä välttelen sitä. Jos en katso sitä, ehkä hän tulee takaisin. Ja sitten katson sen kostoksi ja pelkään, että olen sinetöinyt kohtaloni. Ja sitten katson vielä perään Fresh Dressedin, Hoop Dreamsin ja Allen Iverson -dokumentin. Koska fuck you. Katson ihan koko yön ja seuraavan päivän. Ja kadun.

 

Tämä ei ole kirjoittajan blokki. Tyhjän paperin kauhu. Tämä on jotain paljon pahempaa: särkynyt sydän. Niin ironista, että se tapahtuu juuri nyt, eron kolmivuotispäivänä.

 

Ainoa asia, minkä osaan sanoa hyvällä omalla tunnolla, on se, että nykyisin osaan sanoa pikkuriikkisen paremmin, mitä haluan. En osaa pyytää apua vieläkään, mutta osaan näyttää epätäydellisen puoleni. En häpeä fyysistä olemustani, vaikka olen ihan erilainen kuin ennen.

 

Haluan uuden mahdollisuuden parisuhteeseen. Haluan uuden mahdollisuuden perheeseen. Haluan tavallista arkista kumppanuutta. En lahjoja. En kalliita treffejä. En hienoja temppuja. En kasuaaleja, yöllisiä tapaamisia.  Haluan olla minä niin, että siinä on myös joku toinen. Eikä kuka tahansa joku toinen, vaan hän. Ei kukaan muu kuin hän.

 

Jos voisin, valjastaisin jokaisen blogilukijani kirjoittamaan hänelle kirjeen, missä lukisi: Koko tarvitsee, arvostaa, rakastaa, kunnioittaa, ymmärtää, haluaa sinua enemmän kuin ketään koskaan milloinkaan aiemmin. Älä tee tätä virhettä.

 

Mutta se, mikä ei ole muuttunut, on taipumus vaipua katkeruuteen: mitä sillä on väliä, mitä minä olen itsestäni oppinut, jos sitä ei kukaan ota vastaan. Ketä varten minä oikein kasvan ihmisenä, jos se ei peilaudu kehenkään. Ketä varten minä oikein olen tämä rikkinäinen, kulunut, väsynyt, tyhmä minä.

 

Joka ikisen rakkauden jälkeen olen miettinyt tätä: miksi siihen pätee niin eri säännöt kuin ystävyyteen. Miksi rakkautta etsiessä pitää esittää täydellistä ja viileää ja kestohauskaa. Kääntäisinkö minä kaverille selän, jos hän torjuisi minut siksi, että ottaa koville tuntea. Jättäisinkö vastaamatta jos hänellä olisi huono päivä. Mutta rakkaudessa niin kuuluu tehdä, koska aina silloin, kun paska osuu lasiin, se pitää päästää vapaaksi.

 

Olen pahoillani, mutta en vain usko tuota. Tai siis, en todellakaan ole pahoillani. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka on läsnä vain silloin, kun menee hyvin. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka keskittyy vain pinnalliseen. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka ei haasta minua olemaan parempi ihminen. Joka ei puhu, ei kerro, vaan olettaa ja menee mykkyrälle.

 

Viime viikolla juhlittiin pridea. Joka paikassa toitotettiin, että rakkaus on rakkautta. Juuri niin. Kukaan meistä ei valitse, kehen rakastuu, ketä haluaa rakastaa. Kukaan meistä ei koskaan rakasta itseään niin paljon, että olisi valmis pelkkään hyvään ja tasapaksuun. Aivan kuin ei ole oikeaa aikaa saada lapsia, ei ole oikeaa aikaa rakastua. Ei oikeaa määrää rahaa pankkitilillä. Ei oikeaa työtilannetta. Ei sellaista menneisyyttä, joka ei väistämättä vaikuttaisi tähän hetkeen. Ei sellaisia tulevaisuudenhaaveita, jotka eivät välttämättä vaikuttaisi tähän hetkeen. Rakkaus on maailman isoin kompromissi.

 

En toivo, että joku päivä nauran tälle postaukselle ja sen patetialle. Toivon, että nauran tälle hänen kanssaan. 

Share
Ladataan...

Pages