Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Kaksi vuotta ja seitsemäntoista päivää. Niin kauan Ruskeat Tytöt on ollut täällä Lilyssä, 

osana maailman parasta ja rohkeinta nettiyhteisöä.

 

Nyt on tullut aika jatkaa eteenpäin ja avata uusi Ruskeat Tytöt,

Suomen ensimmäinen media ruskeilta ihmisiltä ruskeille ihmisille.

Se on tarkoitettu kaikille kulttuurista, taiteesta, kauneudesta, muodista ja yhteiskunnasta kiinnostuneille.

Toivottavasti pidätte siitä ja muistatte aina välillä poiketa täältä katsomaan, mitä meille kuuluu.

 

Sanat eivät riitä kuvailemaan, miten merkitykselliset ja vallankumoukselliset viimeiset kaksi vuotta 

ovat olleet niin minulle henkilökohtaisesti kuin suomalaisille ruskeille tytöille ylipäätään.

 

En tiedä miten kiittää riittävän pontevasti Lilyä, Trendiä ja A-lehtiä ylipäätään kaikesta siitä,

mitä olen kauttanne saanut:

kodin äänelleni, lukemattomia uusia ystäviä, mahdollisuuden päästä mukaan tekemään muutosta.

Kaiken.

 

Kiitos vankkumattomasta tuesta ja avusta, näkyvyydestä

ja näkymättömien asioiden näkyväksi tekemisestä yhdessä kanssani.

 

Rakkaudella,

Koko Hubara

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Sellaiset tilanteet ja asiat, jotka ulkopuolisen silmin voivat näyttää tyhjän toimittamiselta, ei-minkään tekemiseltä, voivat olla toiselle ihmiselle mielettömiä oivalluksen hetkiä. Epäformaali tapa oppia sattumanvaraisilta näyttävissä tilanteissa on tärkeä taito, joillekin meistä jopa keino selviytyä.

 

Vanha, tuttu argumentti: ihminen, joka istuu bussissa yksin nenä kiinni älypuhelimen näytössä, ei välttämättä vain skrollaa loputonta tyhjänpäiväisyyksien feediä omassa samanmielisten kuplassaan. Hän saattaa lukea uusimmasta tieteellisestä läpimurrosta tai kuulla uusinta musiikkisuuntausta tai kommunikoida toisella puolella maailmaa olevan läheisensä kanssa.

 

Myös ilman teknisiä laitteita voi oppia uutta: äidinkielenopettajani kertoi aikanaan lukiossa istuvansa aina työmatkoilla junassa sellaiseen paikkaan, missä hänen selkänsä taakse jää joko lörpöttelevä parivaljakko tai puhelimeensa huolella avautuva tyyppi. Opettajaani ei kiinnostanut keitä he olivat, hän halusi kuunnella mitä heillä oli sanottavanaan. Vuosien ajan hän kirjoitti kaikki kuulemansa keskustelut ylös ja sanoi työstävänsä niistä näytelmää. En tiedä tuliko siitä koskaan mitään, mutta on aika kutkuttavaa ajatella, millainen tietopankki erilaisista ihmiselämän toiselle kertomisen arvoisista hetkistä hänellä on muistikirjoissaan!

 

Tämän opin hän iskosti päähäni loppuelämäkseni: salakuuntelen itsekin ihmisiä röyhkeästi julkisissa tiloissa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Joskus teeskentelen lukevani päivän lehteä päivittelevien eläkeläisukkojen vieressä kahvilassa. Kun muut katsovat elokuvateatterissa valkokankaalle päin, minä tarkkailen, mitä katsomossa tapahtuu. Suosittelen, saatat nähdä aivan uskomattomia asioita, niin paljon elokuvien mielikuvitusmaailmaa mehukkaampia: kerran esimerkiksi näin yhden tyypin syömässä kokonaista grillikanaa ja kerran yhden toisen tyypin täyttämässä excel-taulukkoa miniläppärillä koko leffan ajan. Jos näistä tilanteista ei varsinaisesti opi mitään uutta, niin kyllähän ne laajentavat käsitystä ihmisistä ja saavat pohtimaan sitä, mitä kaikkea itsellä on vielä elämässä kokematta.

 

Monesti salakuuntelu jää vain ohikiitäväksi hetkeksi, jolla ei ole hymyn huulille nostattamista suurempaa merkitystä. Joskus kuitenkin sattumanvarainen tilanteiden seuraaminen salaa on ainoa tilaisuus saada tietoa, jota tarvitsee ja joka itselle kuuluu. Oppi on otettava sieltä, missä sitä on saatavilla, ja vaistoa on uskallettava seurata.

 

Esimerkki yksi: minä en osaa meikata kovin hyvin, enkä tiedä mistä saisin omalle iholleni sopivia tuotteita. Tuntuu raskaalta etsiä tietoa netistä, vierailla kielillä, se muistuttaa liikaa siitä, ettemme ole pieniä viimeaikaisia skarppauksia lukuunottamatta osa kauneusihanteita. Siksi olen lukuisia kertoja kuunnellut, kuinka anonyymiksi jääneet kuvankauniit ruskeat tytöt neuvovat toisilleen Vantaan busseissa, miten poskipäitä ja nenää tulisi korostaa ja mikä merkki on hintalaatusuhteeltaan paras juuri tämän sävyiselle iholle ja mistä päin internetiä sitä saa helpoimmin ja halvimmin Suomeen. Vielä samana iltana olen laittanut tilauksen vetämään ja tuntenut itseni merkitykselliseksi.

 

Koreografi Sonya Lindfors on puhunut useaan otteeseen niin sanotusta ajattelemisen mutkasta, jonka rodullistetut ihmiset joutuvat tekemään esimerkiksi suhteessa median representaatioihin. Emme voi soveltaa suoraan esimerkiksi meikki- tai hiusohjeita tai samastua valkoisiin kehoihin ja kasvoihin, vaan joudumme kulkemaan tiedon lähteelle mutkan kautta, samalla kysyen: miten minun pitäisi muuttua, jotta sopisin tähän juttuun – tai, millainen tämän jutun pitäisi olla, jotta voisin saada siitä oppia? On ilmiselvää, että kumpikin ajatuskulku on lannistava.

 

Minä olen tehnyt näitä Lindforsin kuvaamia mutkia ihan fyysisestikin.

 

Esimerkki kaksi: istun Pariisin metrossa matkalla erääseen konseptiurheiluliikkeeseen katselemaan kenkiä, jotka ihailemallani räppärillä on vastikään ollut jalassa musiikkivideollaan. Rapin maailma on tuttu maailmani, tiedän siitä ihan valtavasti, ja se on maailma joka minun on ollut sallittua ja helppoa ottaa haltuun. Vastapäätäni istuu keski-ikäinen mies lukemassa Zadie Smithin esseekokoelmaa Changing My Mind. Hämmästyn, miten en superfaniudestani huolimatta ole saanut tietoa kirjan ilmestymisestä kavereiltani tai somesta, keskeytän matkani lenkkarikaupoille, vaihdan pinkiltä metrolinjalta keltaiselle, jään pois Saint-Paulin pysäkillä, perun sopimani tapaamiset samalla kun kävelen Red Wheelbarrowin kirjakauppaan, ostan kirjan, palaan kotiin ja luen sen samalta istumalta, muistamatta syödä tai nukkua.

 

Yhdessä esseistään, nimeltään "Hepburn and Garbo", Smith puhuu rakkaudestaan vanhoihin elokuviin ja niissä yllättävän usein esiintyviin vahvoihin naishahmoihin. Hän mainitsee Katharine Hepburnin ja elokuvan Skandaalihäät. Katson sen heti seuraavana päivänä. Elokuva tekee syvän vaikutuksen, ja sen kautta minulle avautuu, 25-vuotiaana, ikkuna sellaisten elokuvien maailmaan, joista olen kyllä kuullut sisustuskauppojen posterivalikoimien kautta, mutta joita kukaan perheessäni ei koskaan katsellut, joita ei koulussa näytetty, joista kukaan ei maininnut, että saattaisin pitää. Seuraavaksi perun lisää tapaamisia ja katson Nuoren kapinnallisen, sitten Arvaa kuka tulee päivälliselle, sitten Rakastunut Pariisissa. En saa tarpeekseni. Uiskentelen päiväkausia itsekseni internetissä lukiessani juttuja eri näyttelijöistä, ohjaajista, kulissien takaisista urbaaneista legendoista ja katsellessani kuvia ja videoita entisajan filmitähdistä. Muutamia viikkoja myöhemmin olen löytänyt läjäpäin kirjoja, joissa käsitellään sekä elokuvien ihanuutta että tarkastellaan kriittisesti niiden sisältämiä tahallisia ja tahattomia viestejä. Tämä projekti ei ole päättynyt vieläkään, seitsemän vuotta myöhemmin.

 

Sen lisäksi, että opin paljon elokuvista, joka sinällään on mielenkiintoista ja tärkeää, opin ennen kaikkea, että voin ja saan pitää ja tietää muustakin kuin räppäreiden lenkkareista, saan pitää ja tietää ihan mistä tahansa asioista, yhtä aikaa. Tarvittiin vain sattumanvarainen hetki metrossa ja pieni muistutus itseäni muistuttavalta idolilta. Tätä tärkeää muistutusta ei voi aliarvioida.

 

Olen aina ollut tosi hyvä koulussa, sen olen kertonut aiemminkin. Se on asia, joka on varmasti pelastanut minut monelta nöyryyttävämmältä tilanteelta – se että omaksun helposti tietoa, vaikken ymmärtäisikään miten se liittyy minuun. Muistan kuitenkin koulumaailmasta sen, että kun minulle puhuttiin, tunsin usein, että jotakin jätetään sanomatta, että minun oletetaan haluavan ja tarvitsevan vain tietynlaista tietoa.

 

Koulussa ei ollut näköisiäni lapsia, saati aikuisia. Siellä ei opetettu minun historiaani. Perheeni aikuiset olivat duunareita, joten minutkin nähtiin liian usein sellaisena, arvosanoistani huolimatta. Televisiossa ja lehdissä oli melkein pelkästään valkoisia ihmisiä. Oli (ja on edelleen) lähes mahdoton saada tietoa siitä, kuka minä olen ja mikä minusta voi tulla. Että minusta voi tulla mitä vain. Minun oli siis kehitettävä muita taitoja ja tapoja saada oikeasti tarvitsemaani tietoa: opittava kuuntelemaan tilanteissa, jotka vaikuttivat ensisilmäyksellä siltä, ettei niissä tapahtunut mitään; opittava tarttumaan tilanteisiin, pieniin signaaleihin, ja muutettava suunnitelmaa lennossa; opittava luottamaan itseeni ja siihen, että minun tiedollani on väliä vaikkei sitä opetettaisi vielä missään.

 

Salakuunteleminen, vaiston varassa asioiden seuraaminen ja itseoppiminen on yksi tärkeimmistä tavoista oppia silloin, kun virallinen informaatio ei ole kaikilta osin suoraan sovellettavissamme. Se on tärkeä taito maailmassa, missä meillä on vieläkin todella vähän esikuvia, todella vähän omia Katharine Hepburneja. Kuka tietää, millaisia näytelmiä tämän oppimisen tavan tunnistamisesta vielä syntyy.

 

 

 

Valtakunnallinen opetusalan tapahtuma Oppimisen fiesta järjestetään 1.-2.11. 2016 Finlandia-talossa. Tapahtuma on maksuton, ja siellä järjestetään mm. turvallisen tilan periaatteille nojautuva työpaja rodullistetuille koulun kasvatustyöntekijöilleTämä kirjoitus on toteutettu blogiyhteistyönä Oppimisen fiestan kanssa. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Via Upworthy // Samastuin

 

 

Olen ajatellut viimeiset pari päivää kehoani. Kukapa ei. Tällä kertaa olen miettinyt sitä siksi, että kävin maanantaina keskustelun ihmisen kanssa, joka tunsi minut jo silloin kun sairastin aktiivisesti syömishäiriöitä. Sanon aktiivisesti siksi, että syömishäiriöiset ajatukset kulkevat kanssani edelleen joka päivä joka ikisessa syömistilanteessa, joka kerta kun olen alasti tai näen heijastukseni, mutta enää en toimi niiden mukaan, pakotan itseni toimimaan päinvastoin. Olen passiivisesti syömishäiriöinen, en anna sen enää tuhota kehoani ja ihmissuhteitani. Enkä mieltäni, vaikka se yrittää.

Passiivinen ei tarkoita, ettenkö edelleen luisuisi. Viimeksi eilen skippasin ruokaa ja koskettelin salaa luitani. Puolentusinaa vuotta, ja vieläkin on mentävä päivä kerrallaan. Viimeksi viime viikolla söin itseltäni tajun kankaalle, useamman kilon ruokaa ja monta litraa vettä kerralla, niin etten pystynyt liikkumaan kivulta. Mutta pystyin lopettamaan ajoissa. Ainakin toistaiseksi. Ajoissa lopettaminen tarkoittaa syömishäiriöiselle, ainakin minulle sitä, että toistaiseksi itsetuhoinen käytös ei jatku seuraavana päivänä. Tai ainakaan sitä seuraavana.

Tämä ihminen, jonka kanssa kävin keskustelua, sanoi minulle, ettei hän koskaan tiennyt, että olin aikanaan sairas, koska näytin todella hyvälle ja olin aina niin hauska ja huumorintajuinen ja läsnä tilanteissa. Sellainen kuin nytkin, mutta kymmeniä kiloja laihempi vain. Että voisin varmasti saavuttaa saman upean, sporttisen kropan nytkin ihan terveellisin keinoin. Jos vain haluaisin ja yrittäisin.

Hän (eikä hän todellakaan ole ainoa) ei millään ymmärtänyt kun sanoin, etten halua. Että se keho, vaikka näyttikin musiikkivideoiden keholta it girlien keholta instafeimityttöjen keholta ei ollut minun kehoni. En halua yrittää.

En vaikka se tarkoittaisi, etten lähtisi enää kello kaksi yöllä juoksulenkille. En vaikka uskaltaisin pitää ruokakaapissa muutakin kuin kasvislientä ja porkkanoita, joista jälkimmäiselle olen allerginen. En vaikka voisin mennä vain yhteen kauppaan ja ostaa kaikki haluamani ruoat kerralla ja katsoa myyjää silmiin ja olla heittämättä ruokia roskiin matkalla kotiin, koska ne eivät säti minua niin että muovikassi paukkuu. En vaikka Lapinlahti olisi vain kävelylenkin varrella oleva etappi. 

Minä olen lopen kyllästynyt kuulemaan kehuja siitä, että olen laihtunut, koska minä en ole koskaan laihtunut ilman, että se on tarkoittanut samalla sairauden pään nousemista. En koskaan, grammaakaan. Minä olen lopen kyllästynyt siihen, etten ole saanut juurikaan kredittiä siitä, että pystyn kaiken jälkeen toimimaan ehkä kolme neljäsosaa ajasta suhteellisen normaalisti ruoan äärellä. Minä olen lopen kyllästynyt siihen, että vaikka olen vain hitusen ylipainoinen jollakin skeidamittarilla, näissä keskusteluissa piilee aina huonosti piilotettu vihje siitä, etten ole tarpeeksi, että minun pitää vain löytää jokin terve tapa laihduttaa ja olla musavideotyttö. 

Mutta kun minulle ei ole tervettä tapaa laihduttaa. Minulla ei ole tarvetta etsiä tai löytää sitä, vaikka sellainen olisikin jossakin. Minulla on tarve tulla hyväksytyksi tällaisena. Minulla on tarve olla musavideotyttö it girl instafeimityttö tällaisenaan. Minulla on tarve olla tekemättä kuolemaa, oli se sitten aktiivista tai passiivista. Minulla on mielenterveysongelma, jonka kohtaaminen ja käsitteleminen on se, mikä ansaitsee kehut kehoni muutosten sijaan. 

Share

Pages