Ai niin!

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Tärkeintä lukemisessa on se, mitä tapahtuu sillä aikaa kun ei lue.

Sitä laittaa illalla kirjan pois, nukkuu, ja seuraavat viisi päivää ovat niin kiireisiä, ettei ehdi edes miettiä lukemista. Eikä halua lukea. Haluaa spekuloida whatsappissa ja miettiä, että tämä maa on niin perseestä, että enää ei viitsi katsoa edes maailman parasta tv-ohjelmaa, Pressiklubia.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin oli vastikään oppinut lukemaan ja luki kaiken: mainoskyltit, ruokapakkausten tuoteselosteet, Raamatun, Vantaan sanomat, pussilakanan pesulapun ja kaverin isin tatuoinnin. Äiti mitä tarkoittaa askorbiinihappo. Aba mitä tarkoittaa ש"ח.

Sitten kello tulee yksitoista sunnuntaina aamupäivällä ja tuo mukanaan luppoaikaa. Radiosta tulee pelkkää urheilua ja ulkona paistaa aurinko, joten sinne nyt ei ainakaan kannata lähteä.

Ensin sitä katselee vain. Nytkö se hetki on. Makaa oikealla kyljellä ja tuijottaa sängyn vieressä olevalla Aalto-jakkaralla olevaa pinkkaa. Mitä sitten jos en lue, mikä on pahinta mitä voisi tapahtua. Kuitenkin ojentaa vasemman kätensä, ja yrittää yhdellä kädellä hivuttaa pinkan keskeltä sen keskeneräisen kirjansa. Päällä olevat kaksi kirjaa, rullalla oleva ammattiliiton lehti ja kynä tippuvat lattialle. Sitä nousee keräämään ne takaisin. Kierähtää vasemmalle kyljelle, katse seinään päin, ettei keksisi lisää siivottavaa. Itsesuojeluvaisto toimii. Jos tämä on parasta mitä tiedän, kuinka vaikeaa on kaikki muu. Yllättävän helppoa.

Sitä katselee hetken kantta, yleensä aika mitäänsanomatonta. Kääntelee, lukee testimoniaalit ja lehtien kirja-arvioista poimitut hehkutukset ties kuinka monennen kerran. Mistä tämä edes kertoi. Miksi minä edes olen lukemassa tätä. Pitäisikö mennä facebookiin. Onko minulla nälkä. Kylmä. Kuuma. Pissahätä. Panettaako.

Sitä yrittää visuaalis-telepaattisesti palauttaa mieleensä siihen saakka tapahtuneen. Sen sijaan, että lukisi.

Muuten: parhaassa tapauksessa sitä on nukahtanut kirja kädessä edellisellä kerralla, ja sulkenut sen ilman hiirenkorvaa. Käyttääkö joku oikeasti kirjanmerkkejä, ja jos käyttää, niin käyttäkö aina eriä vai millä ne pysyvät oikein tallella. Ehkä minä olin jossain tässä, sitä päättelee sivujen väliin päässeen ilman jättämän jäljen perusteella. Suunnilleen kaksi kolmasosaa on jo takana. Ei mitään käryä, mihin tarina edes sijoittuu. Pohjois-Amerikan itärannikolle, ehkä.

Kirja, josta juuri nyt puhun, on Junot Díazin teos Vieraissakävijän opas rakkauteen. Se on hyvä, lukekaa tai olkaa lukematta, tai lukekaa ja tehkää pääasiassa jotain muuta. Minä luin sen siksi, että teen taustatyötä. Joskus kutsun lukemista tuolla nimellä, että saisin ylipäätään luettua mitään. Yleensä siis teen vähäisesti taustatyötä ihan koko elämää varten, mutta nyt teen sitä kyllä ihan oikeastikin, ammattimielessä. Uuden ammatin.

Kaikki alkoi essee-esseestä. Jakaessani postausta facebookissa, huutelin tyhjyyteen, että miksi Roxane Gayn Bad Feministiä ei ole suomennettu. Meni pari tuntia, ja asian tiimoilta oli sovittu tapaaminen Liken kanssa. Vuonna 2017 tulee ulos kirja meille ja meistä, ja minä saan olla mukana tekemässä sitä. Fubu, lol. Joskus kannattaa kirjoittaa. Sanoja, erikielisiä sanoja. Hirveää ja täydellistä. Haluaisin olla ajattelematta, en malta odottaa.

En ole koskaan suomentanut mitään kovin isoa ja julkista, joten lähestyn tätä varman päälle ja ainoalla osaamallani tavalla, niin kuin aina kirjoittamista: lukemalla ja hallitusti viivyttelemällä. Luen kaikki teokset, jotka Gay mainitsee kirjassaan, jotta varmasti tietäisin mistä puhutaan. Díaz on yksi niistä. Seksistinen, koskettava Díaz.

Sitä lukee muutaman rivin. Siis kuka tämä hahmo on. Miksi hän on ulkona kylmässä. Miksi nuo lapset juoksevat karkuun, vai siis leikkivätkö ne vain. Sitä selaa eteenpäin ja taaksepäin, kunnes silmään osuu jonkun sanan alku.

Mitäpä semmoiseen kysymykseen vastaisi. Äiti painoi päänsä, tarkasteli suonikkaita kämmens… 

Ai niin! Tältä minusta tuntuu tämä asia! Tätä mieltä minä olen näistä tyypeistä, joita ei ole edes olemassa! Heille minä olen toivonut kaikkea hyvää viisi päivää, hänen veljensä vuoksi minä olen repinyt paitani helman, näiden naisten jutun minä olen tajunnut ihan täysin.

Kaikki vyöryy takaisin: juoni, aikatasot, teema, ihmiselämät, kyvyttömyydet ja huumori. Tämä on muuten sivumennen sanoen yksi harvoista asiayhteyksistä, missä sallin verbin ”vyöryä” käytön. Jakkara häviää, häviävät sänky ja simpukankuoren väriset tyynyt, ja minä olen Dominikaanisessa tasavallassa, missä he itse eivät enää edes ole, eivät ole olleet koskaan, tai aikoihin. Otan ohimenevien mielikuvitustuttavieni traumat kantaakseni ja yritän muistaa kaiken.

Luen ja en lue samasta syystä: unohtaakseni.

Share