Bileitä & hevonpaskaa: Hoppichiksin tunnustukset

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

(Kaikki postauksen kuvat ovat parin viimeisen päivän ajalta some-fiideistäni.)

 

”Ai onks noi sun broidin vai poikaystävän?” saattaa eräskin suomiräppäri kysyä nähtyään ystäväni vinyylilevykokoelman.

”No, sano sit sun top kolme lempiräppäriä?” saattaa toinen testata, kun kerron, että pidän rap-musiikista.

”Tiedätsä muka kuka tuotti Illmaticin?”

”Tiesitsä, että sä oot vähän niinku Ashanti.”

Jokainen joka tuntee minut, tietää, etten ole yhtään niin kuin Ashanti, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Olen melko varma, että pojat eivät kysele toisiltaan samanlaisia kysymyksiä.

Nämä heitot eivät kerro pelkästään hiphopin nurkkakuntaisuudesta ja nörtteydestä. Ne kertovat myös siitä, että hiphop on seksismin, valkoisen kapitalismin, biologisen essentialismin ja eksotisaation kehystämää.

Kun puhutaan hiphopista, puhutaan mustista pojista ja miehistä. Kun puhutaan suomihiphopista, puhutaan valkoisista pojista ja miehistä.

Nyt minä puhun meistä, tytöistä, ruskeista tytöistä, hiphopissa. Minulla ei välttämättä ole tälle kertomukselle, joka myös kritiikkiä sisältää, vielä sopivaa kieltä, koska tästä ei ole aiemmin puhuttu.  Mutta minä puhun silti.

Minä puhun nyt siitä, että on paljon tyttöjä, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi 1990-luvun amerikkalaisen hiphopin vaikutuspiirissä, keskellä suomihiphopin nousukautta. Arvaan, että osa näistä kokemuksista on yhteisiä kaikille tytöille ihonväristä riippumatta, ja osa liittyy ruskeuteen. 

Meitä kun on aina ollut täällä, monissa eri rooleissa. Etenkin statistin rooleissa. Meidän aikanamme tyttö on voinut olla hiphopissa, Suomessa, kaunis tyttöystävä musiikkivideolla tai tosielämässä, joskus b-girl, häviävän harvoin räppäri tai dj, ja vasta ihan viime aikoina yksittäinen toimittaja tai tutkija.

Hiphop on kuitenkin muokannut ja muokkaa yhä meitä, tyttöyttä, ruskeaa tyttöyttä monin eri tavoin, vaikka siitä ei puhuttaisi halaistua sanaa ikinä missään.

Meillä on oikeus saada vastauksia oikeisiin, meille relevantteihin kysymyksiin.

”Miten minun pitäisi suhtautua musiikkiin, jossa minua kutsutaan lähes poikkeuksetta nartuksi tai horoksi?”

”Miksi kaikki (minunnäköiseni) naiset ovat musiikkivideoissa strippareita tai malleja?”

”Missä menee halpis-babymomman ja pyhimyksen asemaan nostetun, räppärin oman yh-äidin raja?”

”Miksi minä käytän kokonaisia työpäiviä tämän biisin kuuntelemiseen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen: I come looking for you with Haitians/I stay smoking on good Jamaican/I fuck bitches from different races/you get money they started hating’?”

“Miksi minä haluan näyttää Beyoncélta?”

**

Vastauksia ei tarvitse arvailla liikoja oman pään sisällä, sillä tätä asiaa on tutkittu mittavasti. Esimerkiksi atlantalaisen Georgian yliopiston apulaisprofessori Bettina L. Love avaa aihetta pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Hip Hop’s Li’l Sistas Speak – Negotiating Hip Hop Identities and Politics in the New South.

Love on kasvatustieteilijä, ja hänen tutkimuksensa ylipäätään keskittyy hiphopin käyttöön kasvatuksessa. Hänen mukaan sillä, että lasten omat tulkinnat todellisuudesta - vaikkapa se, mitä räppi jollekin tytölle tarkoittaa - ohitetaan kouluissa, on kauaskantoisia seuraamuksia.

Loven artikkeleista ja Youtuben lukuisista videoista käy ilmi (hakusanoilla science rap tulee lähes puolitoista miljoona osumaa), että rappia käytetään kyllä jo opetuskeinona. Riimit ja asioiden toistaminen ovat hyviä tapoja opettaa, opetella ja oppia asioita ulkoa. Loven mukaan näin toimittaessa ei oteta juuri millään tavalla huomioon sitä, miten nuoret itse merkityksellistävät rap-musiikkia.

Toisin sanoen, kontekstia eli asiayhteyttä ei osata tai haluta katsoa. Ja ilman kontekstia, kokonainen ihmisryhmä on helpompi leimata tietynlaiseksi.

On varmaan sanomattakin selvää, että jos puuttuu sekä halu ymmärtää että konteksti, puuttuu myös tyttösensiitivinen näkökulma – joka itse asiassa pitäisi tuoda rap-musiikin keskiöön.

Love haastatteli kirjassaaan esittelemäänsä tutkimustaan varten yksittäin ja ryhmässä kuutta teinityttöä. Haastatteluissa juteltiin eri elämän osa-alueista ja katsottiin musiikkivideoita sellaisilta artisteilta kuin 50 Cent, Lil Wayne, Soulja Boy ja Ying Yang Twins.

Kun Love pyysi tyttöjä haastateltavikseen, heidän ensireaktionsa oli: ”Miksi me?”

Heiltä(kään) ei ollut koskaan kysytty, mitä mieltä he ovat hiphopista. Ketään ei ollut aiemmin kiinnostanut, miten he merkityksellistävät kulttuuria, jossa ensisijaisesti kasvavat.

Heiltä ei ollut kysytty mitään, vaikka hiphop on yksi harvoista areenoista, missä musta tai ruskea nainen voi tulla näkyviin amerikkalaisessa ja sitä kautta myös meidän yhteiskunnassamme.

Loven tytöt olivat täysin samojen kysymysten äärellä kuin me nyt tässä.

Miten käsitellä ja ultimaattisesti purkaa  oikean ja vasemman, epätasa-arvon ja voimaantumisen ristiriitaa, joka rap-musiikissa ja rap-videoissa erityisesti tytön näkökulmasta vallitsee?

Voiko hiphop olla jotain muutakin kuin hypermaskuliinista, heteronormatiivista ja rasistisia rakenteita ylläpitävää?

Onko meillä tyttöinä mitään sananvaltaa siihen, miltä hiphop tulevaisuudessa kuulostaa ja näyttää?

(Äidin elämä ei ilmeisesti voi muuttua edesmenneen tuottajanero Jay Deen käsissä.)

 

Tähän väliin disclaimer: minä olen ainakin kahdella tapaa etuoikeutettu.

Ensinnäkin, silloin kun minä olin teini, suomalaisessa hiphop-skenessä oltiin innoissaan sellaisista alasuuntauksista kuin reppuräppi ja neosoul. Ensiksi mainittu oli kärjistäen mahdollisimman vähän tunnettua, kokeellista ja etnisesti monipuolista (kuitenkin pääasiassa miesten tekemää) taide-räppiä. Jälkimmäinen tiedostavaa, afrosentrismistä, islamista ja rastafari-uskonnosta ammentavaa musiikkia. Hienhajuista nörttikamaa molemmat, mutta niistä sain muitakin malleja olemiselleni, kuin mitä Loven tutkittavilla oli mahdollista saada käsiinsä. Siinä missä tuona aikana vallalla olivat ensimmäisen aallon rivot räpittäret Foxy Brown ja Lil Kim, vastapainona oli myös Lauryn Hill, Erykah Badu ja sellaiset aika tavallisen tytön näköiset, rohkeat ug-obskuriteetit kuin Apani B. Fly Emcee, T-Love, ja Helixxx C. Armageddon. Tiedän, nevahööd.

Minä olen liian nuori varsinaisesti muistamaan sellaisia kantaäitejä kuin vaikkapa Queen Latifah tai Roxanne Shanté, mutta minulla oli TLC:n kondomijuliste seinällä. Missy Elliot oli paksu, Black Star lauloi Brown Skin Ladysta ja minä käytin turbaania. Joku voisi argumentoida, että myös överiksi vedetty lökäpöksy- tai earth mother -tyyli ovat olleet omanlaisiaan seksuaalisen vallankäytön ja eksotisoimisen keinoja.

Toiseksi, minä olen saanut Pohjois-Amerikan tutkimuksen opinnoissani keskittyä vapaasti afroamerikkalaiseen kulttuuriin, työskennellä hiphop-keskusteluohjelman toimittajana ja Suomen ainoan hiphopiin painottuneen lehden toimituspäällikkönä. Minä olen saanut tehdä juttuja rap-musiikista melko lailla oman mieleni mukaan ja sitä kautta olin mukana luomassa narratiiveja siitä, mistä hiphopissa voisi olla kysymys.

(Tosin, minusta kirjoitettiin netissä esimerkiksi, että painotuoreen lehden vahva tuoksu johtui siitä, että toimitusjohtaja oli pannut minua lehtipinon päällä. Ja kirjoitin muistaakseni vain kahdesta naisräppäristä jutun seitsemän vuoden aikana. Radioon olen haastatellut vain yhtä suomalaista naisräppäriä ja yhtä naispuolista hiphop-tutkijaa. Hoppichiksi on sana, jolla minua kuvattiin työpaikkani yhdessä virallisessa julkilausumassa.)

**

Loven tutkimuksen tytöt elivät uuskonservatiivisella raamattuvyöhykkeellä paikassa, missä vielä sata viisikymmentä vuotta sitten he olisivat olleet orjia, ja missä rotuerottelu päättyi virallisesti vasta kuusikymmentä vuotta sitten muttei oikeasti ole hävinnyt mihinkään. Nämä tytöt elivät paikassa, missä suunnilleen kaikki muut paitsi opettajat ja tuutorit ovat valkoisia. Heidän kuluttamansa, lähestulkoon musta media näyttäytyi heille oikeudenmukaisena, koska se oli irrotettu kontekstista.

Tyttöjen puheessa nousi esiin erityisesti se, millaisina musta naiseus näyttäytyi heille rap-musiikin kautta, mikä on valkoisen naisen rooli (erityisesti musiikkivideoissa), ja miten musta tyttöys määrittyy kehonmuodon ja poikien suhtautumisen kautta.  

Eli ihan perusjuttuja, joita me kaikki mietimme. Ne ovat ne vastaukset, jotka ravistavat.

Tyttöjen mukaan musiikkivideoiden mustat naiset eivät käy kouluja, ovat villejä, tekevät höpöjä, pukeutuvat paljastavasti, koska he valitsevat niin. Valkoisia naisia ei videoissa juurikaan näy, koska heillä on parempaakin tekemistä ja he valitsevat mennä vaikkapa oikikseen. Tai sitten he ovat takarivissä, koska heillä ei ole samalla tavalla isoa takapuolta kuin mustilla naisilla.

Minä en voi sanoa ajatelleeni samaa katsoessani rap-videoita teininä. Kaikki media mitä kulutin, paitsi hiphop-media, oli (ja on) epäilyttävän epäsamaistuttavan valkoista. Minä tiesin Madame Bovaryn ja Cathy Earnshawn tai vaikka luokkakaverin äidin perusteella, että myös valkoiset naiset osaavat tehdä vääriä valintoja – tai että heillä ei ole aina valinnanvaraa.

Minulle ylipäätään naisena oleminen, oli kyse sitten mistä etnisyydestä hyvänsä, on aina näyttäytynyt yliseksuaalisena käytöksenä, alistumisena, toisaalta äitiytenä - ainakin mitä mediaan tulee. Minulle rap-videoiden naiskuva on ollut lupaava poikkeus ja pakotie, mahdollisuus kuulua johonkin joukkoon ja tehdä itseni näkyväksi. Kyllä, minäkin ajattelin, että videoinen naiset valitsivat olla siellä, mutten ajatellut että he olisivat olleet jotenkin huonoja. 

Minä olen aina vihannut kehoani. Minä olen ajatellut, että koska se ei ole valkoinen, se ei ole normaali. Rap-videot näyttivät aikanaan minulle maailman, missä minunlaiseni naiset minunlaisine kehoineen pääsivät eteen kaikkien haluttaviksi ja katsottaviksi. Minä sain nähdä muitakin tummareunaisia napoja. Tämä ei tietenkään ollut ristiriidassa sen faktan kanssa, että olen perinyt takapuoleni suomalaisilta sukulaisiltani, kun taas kaikki ruskeat sukulaiseni ovat hyvin pienikokoisia.

Rap- ja rnb-videot ovat paikkoja, mistä myös minä olen ottanut vihjeeni siitä, millainen minä voisin olla ulkoisesti. Näin tein ennen kuin tiesin, kuinka seksistisiä ja rasistisia ne ovat – ja myös sen jälkeen.

Nolointa ja tärkeintä, mitä ikinä olen rap-videota katsellessa ajatellut: nuo vaaleanruskeat, paksu- ja suoratukkaiset naiset näyttävät ihan minulta, ja se tuntuu ihanalta.

Se, mihin Loven tytöissä samaistun suoraviivaisemmin, on deittailu hiphop-realmissa. Sille on omistettu kokonainen alaluku. Tytöt kertovat, että pojat haluavat vain sellaisia tyttöjä, jotka näyttävät samalta kuin musiikkivideoiden naiset. Samaan aikaan kotona, koulussa ja kirkossa (kiintoisasti siellä missä myös pojat oletettavasti hengaavat) opetetaan, miten kunnon tyttö käyttäytyy. Käyttäytyy kuin siveästi, käyttäytyy kuin ne järkevät, valkoiset naiset, joita missään ei näy.

Minä olen aina seisonut vähän syrjässä, siksi etten ole mahtunut alussa esittelemiini rooleihin, myös luonteeni vuoksi ja toisaalta toimittajan roolissa, yhtenä pojista ja samaan aikaan vainoharhaisesti miettien, että siis näytänkö mä tosiaan J-Lolta ja mitä se merkitsee sen kannalta, että se yksi mulle rap-keikalla sanoi niin ja puristi pyllyä.

Olen yrittänyt miellyttää kaikkia poikia, opetella cd-levyn kansilehtisen jokaisen riimiparin, kreditin ja shoutoutin ulkoa. Olen yrittänyt värjätä hiukseni toffeenvärisiksi, suoristaa ne ja kuljeksia reisitaskuminihameessa, tuubitopissa ja korollisissa Timberland-saappaissa. Olen ollut ihan vitun pihalla. Ihan vitun vihainen. Ihan vitun surullinen. Ja silti ihan vitun hyvä siinä mitä olen.

Tätä kutsutaan on hegemoniaksi. Se on sitä, että syystä tai toisesta marginaalissa oleva henkilö hyväksyy oman alistamisensa.

(Ks. munakoisokommentti nousevan rnb-artisti Tinashen tärkeästä konsertista kertovan kuvan alla.)

 

Räppi ei ole Loven mukaan millään tavalla vapaata vallankäytöstä, eli suomeksi sanottuna Foucault’sta. Ihminen ei ole pysyvä, vakaa yksikkö, vaan me sekä luomme totuutta puhumalla erilaisista asioista että elämme tiloissa, joita muut ovat puheensa kautta luoneet. Tässä kommunikaatiossa syntyy yksi sosiaalisen elämän ilmiö: valta.

Esimerkki: meillä täällä Suomessa puhutaan, että maahanmuuttajat ovat huonoksi maallemme, vaikka tutkimukset osoittavat, että he ovat a) ihmisiä ja siksi jo sinällään tärkeitä; sekä b) muutenkin tarpeellisia ja hyödyllisiä vaikkapa taloudellemme. Tämän diskurssin johdosta aika moni joutuu kärsimään. Tämän diskurssin vuoksi on olemassa tämä blogi.

Samalla tavalla sillä, että tytöistä puhutaan ja heidät näytetään hiphopin asiayhteydessä vain yhdellä tavalla, tullaan luoduksi sellaista todellisuutta, missä tyttö voi olla vain yhdenlainen. Ollakseen osa hiphop-kulttuuria, ollakseen musta/ruskea, ollakseen haluttu. Vaikka tiedämme, että näin ei ole.

(Myös puhumattomuus, näkymättömäksi tekeminen ja ulos sulkeminen ovat puhetta.)

Loven tytöt selittivät rakkauttaan rap-musiikkiin ja haluttomuuttaan lopettaa naisia kummallisella tavalla kuvaavien kappaleiden kuluttamista sillä, että lyriikoita ei ole mikään pakko kuunnella, pelkkä tanssittava biitti riittää. Tuttua, vai mitä?

Toinen alan tutkija, Brownin yliopiston professori Tricia Rose on myös käsitellyt tätä aihetta luennossaan hiphopin tulevaisuudesta. Rose kertoo anekdootin pojistaan, jotka väittävät erään keskustelun yhteydessä, että sanoilla ei ole mitään väliä. Hyvä biitti on hyvä biitti. Jännä sample on jännä sample. Rose kysyy heiltä, eikö todella ole sellaista lyriikaa, joka saisi heidät luopumaan hiphopista? Pojat vastaavat mahtipontisesti, ettei ole, koska he ovat hiphop, hengittävät sitä, tulevat aina olemaan sen puolella.

Entä mitä jos joku Ku Klux Klanin jäsen julkaisisi ihan valtavan mehukkaan, tanssittavan bängerin, mutta sanoituksissa valitettavasti peräänkuulutettaisiin mustien alistamista ja yllytettäisiin valkoisia tekemään väkivaltaa heille? Pystyisivätkö pojat blokkaamaan sanat ja väittämään, että niillä ei ole väliä?

Eivät tietenkään.

Rosen mukaan me vedämme aina rajan johonkin. Meillä on siis raja vedettävänämme.

Tällä hetkellä hiphopissa me emme vedä rajaa naisten alistamisen kohdalle.

**

Hiphop on niin Loven tutkimuksen työille kuin minulle, meille, tapa kuulua vertaisten joukkoon. Se on samalla myös tapa erottua, tehdä itsestään edes jollain tapaa näkyvä, merkityksellinen. Se on tapa oppia kieltä, käyttää sitä omiin tarkoitusperiin, omassa salaisessa, mutta silti näkyvässä tilassa. Se on tapa tulla huomatuksi, hyvässä ja pahassa.

Enää ei kuitenkaan kuulemma tarvitse ajelehtia näissä ristiaallokoissa ja yrittää selitellä kaikkea kivaksi, ainakin jos Loveen on uskominen.

Love esittelee tutkimuksensa lopussa selviytymiskeinoiksi tytöille hiphopissa kaksi asiaa: medialukutaidon ja hiphop-feminismin käsitteen. Medialukutaito on tietysti sitä, että ottaa selvää asiayhteyksistä ja valtasuhteista, kiinnittää huomiota siihen mistä tieto tulee ja kuka sitä jakaa.  

Hiphop-feminismi puolestaan on afroamerikkalaisen, kolmannen aallon womanismin päälle rakentunutta feminismiä, joka ottaa huomioon sekä sen, että hiphop on hypermaskuliinista, heteronormatiivista ja ksenofobista, mutta myös – ja täysin samaan aikaan, edellisiä poissulkematta – naisille yksi merkittävä, nouseva toimijuuden areena ja voimaantumisen tila.

Hiphop-feminismi on sitä, että kyseenalaistaa myös silloin, etenkin silloin, kun on kaikkein kiusaantunein. 

Love jakaa kirjan loppupuolella oman, koskettavan kokemuksensa: tohtoriopintojensa aikaan, juuri kun hän oli alkanut tajuta, kuinka ällöttäviä suurin osa rap-sanoituksista on, hän meni juhlimaan yökerhoon. Sitten, niin kuin aina, dj soitti jonkun tuhansista naisen sukupuolielimiä käsittelevistä kappaleista.

Lovelle tuli tarve tehdä jotain, esittää vastalause, osoittaa mieltään, muttei oikein tiennyt miten sen tekisi täpötäydessä baarissa. Niinpä hän istui kappaleen ajaksi alas, odotti että se meni ohi, jatkoi fiksumman biisin kohdalla taas tanssimista. Se tuntui feikiltä ja vapauttavalta samaan aikaan.

 

 

Kiitos Maijalle tekstin kommentoimisesta ja etenkin hiphopin navigoimisesta kanssani viimeisen kuudentoista vuoden ajan: I never walk with blind sight/See through the darkness by a dim light/Imploy divine write, paint a picture off a foresight/Bear witness to the power unseen, like a fiend's dream.

Bileitä ja hevonpaskaa on juttusarja, joka käsittelee hiphopia.

Share