Bileitä ja hevonpaskaa: Suomalaisen hiphop-tutkimuksen pioneerit ovat naisia

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Kun hiphopia ajatellaan, sitä ajatellaan useimmiten vain musiikkigenrenä, tai ehkä tanssina, ehkä laajimmillaankin jonkinlaisena sosiaalisen aktivismin muotona. Mutta se on paljon muutakin.

Hiphop-tutkimus (engl. Hiphop Studies) on monitieteinen tutkimusala, joka pyrkii tarkastelemaan millaisesta monisyisestä ilmiöstä, jossa edellä mainitut ja monet muut asiat nivoutuvat toisiinsa yhtä monin tavoin kuin on tekijöitä ja tulkitsijoitakin, on kyse.

Se saa alkunsa vuonna 1991, jolloin historiallisesti musta Howardin yliopisto alkaa tarjota hiphop-kurssia osana opintotarjotintaan. Ensimmäisenä merkittävänä oppiteoksena pidetään nykyään Brownin yliopiston professorina toimivan Tricia Rosen vuonna 1994 julkaisemaa Black Noisea.

Alkaa vilkas keskustelu siitä, mikä on hiphopin ontologia ja sen merkitys amerikkalaiselle yhteiskunnalle. Keskustelu leviää muualle maailmaan, ja siellä täällä alkaa syntyä löyhiä, poikkitieteellisiä yhteisöjä, jotka yrittävät ymmärtää, miten hiphop muokkaa kulloistakin yhteiskuntaa ja toisin päin.

Suomiräppi saa alkunsa parissa aallossa 80- ja 90-lukujen aikana. Kaksikymmentä vuotta Black Noisen jälkeen valmistuu ensimmäinen suomalainen hiphop-aiheinen väitöskirja kielentutkimuksen kielen alalta.

Sen tekijä Elina Westinen ja musiikkitieteessä väitöskirjaa valmisteleva Inka Rantakallio kertovat nyt ainakin sen, miksi hiphopia pitää tutkia Suomessa, ja miten autenttisuuden diskurssia rakennetaan genren sisällä.

 

Mennään suoraan asiaan. Miten ihmisestä oikein tulee hiphop-tutkija?

I: Kun mä olin pieni, mä kuuntelin sitä mitä radiosta ja taivaskanavilta sattui tulemaan. Mun siskolla oli c-kasetilla Salt’n’Pepan Let’s Talk About Sex, mutta mä tajusin vasta vuosituhannen vaihteessa, että räppi on erillinen genre pop-musiikissa.

Mun ei pitänyt lähteä tekemään räppitutkimusta missään vaiheessa. Mulla oli jo graduaihe olemassa pääaineessani uskontotieteessä. Se liittyi rasistisiin asenteisiin Euroopassa. Olin etsimässä kirjallisuutta sitä varten ja törmäsin sattumalta kirjaan nimeltä Muslim Networks from Hajj to Hiphop. Luin sieltä Stanfordin yliopiston professori Samy H. Alimin tekstin ja olin tosi vaikuttunut, joten aiheeksi valikoitui muslimiräppi.

Gradun jälkeen mun ei pitänyt lähteä tekemään väitöstä, mutta mua vähän painostettiin siihen suuntaan, koska mulla oli kuulemma kiinnostavia näkemyksiä. Ulkomaisten tutkijoiden kanssa puhuessa huomasin, että suomiräppiä ja uskontoa ei ole tutkittu yhdessä. Samoihin aikoihin ilmestyi Julma Henrin Henri-levy, ja mä olin sattumalta juuri lukenut uushenkistä kirjallisuutta, mistä hän räppäsi. Silloin mulla naksahti, että nyt tässä on jotain ainutlaatuista, mihin mä haluan tarttua.

E: Mä oon tykännyt räpistä yläasteen ja lukion taitteesta lähtien. Aluksi se oli jenkkiräppiä, jota kuuntelin silloisen poikaystävän ja tämän pikkuveljen kanssa. Aika nopeasti kuvioihin tuli suomiräp, Fintelligens, eli kaikki alkoi faniudesta.

Kun aloin tutkia asiaa, oli hienoa huomata, että kirjallisuutta on paljon, ja hiphop on tieteellisesti ihan validi aihe.

Mä tein kandityön siitä, miten miesräppärit räppäävät naisista, ja miten naisräppärit räppäävät miehistä. Graduvaiheessa mä huomasin, että voisin tutkia räp-lyriikoita, englannin kieltä ja kielten sekoittumista liittyen tutkimusprojektiin, jossa keskityttiin englannin kielen rooliin ja merkityksiin Suomessa. Väitöskirjan piti jatkua gradusta, mutta aihe kehittyikin matkalla koskemaan autenttisuuden rakentumista lyriikoissa ja haastatteluissa.

Te molemmat käytätte tätä autenttisuuden käsitettä tutkimustenne keskiössä. Mitä se on ja miksi ihmeessä te tutkitte sitä? Onko tämä nyt suomalaisen hiphop-tutkimuksen anti maailmalle?

E: Se ei ole pelkästään suomalaiskiinnostus. Autenttisuus lähtee musiikista ja kulttuurista itsestään. Lyriikoissa on alusta lähtien tosi stereotyyppisesti korostettu, että pitää olla aito ja pitää räpätä omista kokemuksista. Maailmalla on keskitytty paljon autenttisuuteen siksi, että jos kuvitellaan, että hiphop on lähtenyt Jenkeistä ja tietyistä paikoista ja tiettyjen ihmisten toimesta, niin miten mitkään muut artistit ympäri maailmaa, tai muut skenet voisivat olla aitoja.

Siinä on tällainen globaalin ja lokaalin dialektiikka taustalla, että jos mallit tulevat Jenkeistä, niin miten meillä voi olla yhtään mitään aitoa, ja mitä se aito kussakin kontekstissa on.

I: Mua taas rupesi kiinnostamaan keinotekoinen vastakkainasettelu mainstreamin ja undergroundin välillä. Etenkin Suomessa underground-artisteiksi määriteltävien näkökulmasta. Halusin saada tietää, miten he rakentavat tätä aitous-diskurssia. Alustavissa haastatteluissa onkin tullut tosi mielenkiintoisella tavalla esiin se, että artistit tietävät, että jaottelu on keinotekoista, ja he samaan aikaan sekä etäännyttävät itseään siitä että rakentavat sitä.

Mä oon ollut viime aikoina kiinnostunut haamukirjoittamisesta räpissä. Mihin se teidän mielestä asettuu tässä autenttisuus-keskustelussa? Onko se aitoa vai epäaitoa, vai määritteleekö artisti-kirjoittaja-kombo sen?

E: Muistan, että Pyhimys puhui joskus esimerkiksi Pikku G -ilmiöstä, että tämä ei ilmeisesti kirjoittanut mitään itse. Autenttisuuden yksi perusvaatimus on se, että puhuu itse omista kokemuksistaan. Se tarkoittaa rivien välissä myös kirjoittamista.

I: Näkisin että tuo liittyy hiphopin juuriin, että kuka on ollut paras riimittelijä kun on bätlätty kadulla ennen kuin musiikkiteollisuudessa on ollut tällaista myyntigenreä. Mutta ei haamukirjoittamisen yleistyminen Suomessa ihmetyttäisi mua, koska nykyään on isot rahat pelissä.

Niin, ei sitä ainakaan mitenkään avoimesti kerrota, ”paljastumiset” on olleet jopa pieniä skandaleeja, ainakin tähän saakka. Mutta on ihan päivänselvää, että sitä tapahtuu, ja jossain suljettujen ovien takana, mihin meillä ei välttämättä ole pääsyä, on ehkä olemassa säännöt sille, minkälainen haamukirjoittaminen on aitoa ja minkälainen ei.

Suomessa perustettiin hiphop-tutkimusverkosto syksyllä 2014, ja me tavattiin alun perin sen yhteydessä järjestetyssä konferenssissa. Siellä oli paikalla hiphop-tutkijoita eri puolilta maailmaa ja vähän hiphop-porukkaa Suomestakin. 

Sä Inka esittelit sun analyysia Eurocrackin videosta Kräkkäkränkkä (ks. jutun alussa) siellä, ja muistan, että räpintekijöiden oli tosi vaikea saada kiinni siitä, että miksi ja miten sä olit tehnyt sitä tutkimusta. Että sä et vaan lue artistien ajatuksia, vaan analysoit näkemääsi jonkun tietyn kehyksen kautta.

Voitteko te kertoa, että miksi pitää tutkia räppiä ja mikä suhde sillä on hiphop-musiikkiin ja kulttuuriin?

I: Kaikki mitä mä kirjoitan on mun tulkintaa, mutta mä en vedä sitä hatusta. Mä teen lähilukua ja lähianalyysia, että kun tämä asia esiintyy tässä kontekstissa, niin siitä voidaan tehdä tällainen tulkinta, ja nyt mä perustelen sen näillä ja näillä asioilla. Sen mun tulkinnan saa ja se pitääkin kyseenalaistaa, ja sitä voi tarkastella kriittisesti. Mutta se mitä räppärit omassa päässään on halunneet tuoda esiin ei ikinä tule näkymään meille muille ihmisille juuri niin. Meillä on meidän omat kokemusmaailmat ja tulkintakehykset.

Me tutkijat yritetään kanavoida sitä, että miltä joku asia näyttää ja millaisia diskursseja joku esitys luo siksi, että siinä on tiettyjä asioita. Mutta tietenkään ajatus ei ole se, että tutkija tietäisi paremmin kuin räppärit, mitä biisillä tai videolla tarkoitetaan.

Niin, kyllähän se kaikki aina asettuu johonkin kulttuuriseen kontekstiin. Että ei ne asiat, mitä sinne videoon on haalittu tule mistään tyhjästä, se rekvisiitta.

I: Joo kyllä, mun haastattelemat artistit on väittäneet, että ne ei ole miettineet ollenkaan, mitä videolle tulee, ja tätä mä oon pyrkinyt haastamaan. Musta on tutkijana todella mielenkiintoista se, että miksi pyritään antamaan kuva, että taustalla ei ole luovaa prosessia tai että asiaa ei ole muka mietitty.

E: Tästä käydään paljon keskustelua. Monet tutkijat ajattelee, että artisteilta pitää kysyä asioista, mutta sitten on sitäkin muistutusta, että ihminen ei ole katalogi käyttäytymisestään. En mäkään osaa selittää kaikkia tekemisteni ja valintojeni syitä tarkalleen. Ihmiset eivät välttämättä ajattele tietoisesti kaikkia valintojaan. Eli voi haastatella, ja sillä saa jotain selville, mutta ei kaikkea.

I: Ja kun mä analysoin, mulla on yleensä se näkökulma, että mä haen niitä uskonnollisia juttuja, vaikka tietysti siellä on paljon muutakin.

E: Ja se taas riippuu just siitä omasta tieteenalasta ja asetelmasta. Eikä se tarkoita, että joku muu asia ei olisi tärkeä. Mutta aina pitää olla hyvät perustelut.

I: Tää hiphop-tutkimus Suomessa on niin uusi juttu, että me kaikki haetaan nyt sitä, että mikä sen merkitys on. Että se ei ole journalismia - kun räpistä yleensä tehdään vaan levyarvioita - eikä se ole itse sitä musaa. Me tutkijatkin haetaan sitä, että mihin me kuulutaan.

Hiphop Suomessa ei välttämättä enää ole kovin nuori, mutta se on suhteellisen pieni, ainakin mitä tulee näihin ydinporukoihin. Hiphop-journalismi täällä on tosi suppeaa, ja nyt meillä ei ole enää edes sitä yhtä omaa julkaisua. Nää piirit on niin pienet, että on tosi vaikea saada minkäänlaista isompaa keskustelua aikaiseksi, tai kriittisiä ääniä läpi. Se kuuluu hiphopiin, että kaverit tekee keskenään juttuja ja on erilaisia clickejä. Mutta sitten jos niistä syntyneistä asioista halutaan keskustella, niin se ei enää välttämättä mene niillä samoilla toi on mun frendi -pelisäännöillä.

Miten me saataisiin tää seuraavalle tasolle, että hei tää hiphop on tosi kiinnostava asia, tähän on erilaisia näkökulmia, joita eri ihmiset eri positioista voi tuoda? Mitä tälle voi tehdä?

I: Yksi asia mitä voisi purkaa, on se ajatus, että kaikki on kaikkia vastaan. Että heti jos joku artisti sanoo, että en pitänyt tuon toisen artistin uudesta levystä, siitä tulee kauhea skandaali. Tiedän, että räpille on aika olennaista haastaminen, bätlääminen, mutta siinä on taustalla jotain sellaista varovaisuutta, jonka voisi purkaa. Somessa sitä purkamista jo jonkin verran tapahtuu.

E: Ehkä räppärit ja muut ei tiedä missä ja miten voisi alkaa keskustella. Ne ei synny tyhjästä ne tilat, tarvitaan tapahtumia. Joillain artisteilla on blogeja, mutta se saattaa osittain olla aika rajoittunutta ja yksisuuntaista. Näitä keskustelutilaisuuksia on kyllä, mutta aika harvakseltaan, ja niissä samoja ihmisiä.

Niin, Paleface on yksi harvoista, joka systemaattisesti osoittaa haluavansa käydä keskustelua hiphopista laajempana ilmiönä. Toki ne aiheet liittyvät ehkä enemmän historiaan ja ulkomaille. Tuntuu myös, että ne keskustelut jäävät yksipuoliksi myös, että ei tule sitä vastakaikua.

Mitkä on tällä hetkellä sellaisia hiphop-tutkimuksen suuntauksia mitkä on tärkeitä, mitä tutkitaan, mitä pitäisi tutkia ja mistä pitäisi keskustella?

I: On vaikka mitä. Hiphopin vanheneminen, hiphop ja toimintakyky ja huumori hiphopissa ainakin on ajankohtaisia ja tutkimusta kaipaavia. Naisräppärit on sellainen, että aika on otollinen tutkimukselle, koska Suomessa on enemmän artisteja.

E: Mä oon viime aikoina alkanut tutkia maahanmuuttajataustaisia räppäreitä Suomi-kontekstissa. Muiden maiden tutkimuksessa tätä on tutkittu jo pidemmän aikaa, sen takia että nämä ihmiset ovat olleet siellä skeneissä alusta asti, samalla tavalla kuin muutkin paikalliset.

Mä oon ollut nyt parissakin akateemisen tahon järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jotka käsittelivät vähän eri näkökulmista rasismin tutkimusta, rasismia tai rasismin ja median suhdetta. Niissä oli paljon yliopisto- ja tutkimusväkeä paikalla, ja siellä heräsi mielenkiintoista keskustelua siitä, miten meidän tiede ja tieto on rakentuneet esimerkiksi kolonialismin varassa. Että tietyt näkemykset on vaiennettu ja tieto on valkoisuuden normin mukaista. Että se perustuu käsityksiin ihmisyydestä, jotka on luotu aikana, jolloin on riistetty joiltain toisilta ihmisiltä tietoa ja resursseja ja esitetty se meidän omana.

Kun te tutkitte tällaisen eurooppalaisen tiedonmuodostuksen varassa ja valkoisina, kantasuomalaisina hiphopia ja vaikkapa nyt sitten islamia, niin miten te kirjoitatte sen auki?

E: Aina pitää kirjoittaa auki oma rooli tutkimuksessa. Väitöksessä yritin reflektoida omaa positiotani. Etenkin jos tekee etnografista tutkimusta ja on fyysisesti läsnä siellä kentällä, tai vaikka sitten internetissäkin, oma rooli ja sen mahdolliset vaikutukset tuloksiin on tehtävä selväksi.

Totta kai se, että olen nainen, valkoinen, tietynikäinen, tietyssä sosiaaliluokassa, akateeminen – kaikki vaikuttaa siihen, minkälainen se kommunikointi mulla on haastateltavan suomiräp-artistin kanssa.

Vaikka me jaettaisiin myös paljon asioita, kuten asuinmaa ja ikäluokka, on myös paljon sellaista, mitä me ei jaeta. On vaikea analysoida sitä, että miten mikäkin asia lopulta vaikuttaa, mutta se on tärkeä tuoda esille ja pohtia. Se vaikuttaa mahdollisesti siihen, millaisia kysymyksiä osaan tehdä, miten tulkitsen vastauksia, miten ymmärrän sanoja, millaisiin diskursseihin laajemmin liitän tutkimuksen.

Vaikkapa antropologia ja sosiologia on kolonialistisia tieteitä, vaikkakin hyviä ja ihania ja tärkeitä ja kiinnostavia, mutta niissä vain on se pohjavire. Sitten sä tutkit tällaista sorretusta asemasta noussutta kulttuurimuotoa. Miten se vaikuttaa? Pitääkö Suomessakin tarkastella tätä, juuri siksi kun tämä on niin erilailla muodostunut skene?

E: Toi on todella haastava kysymys. Suurin osa kirjallisuudesta on yhä tosi länsikeskeisestä ja tieto on rakentunut paljolti noin niin kuin kuvasitkin. Mutta toisaalta yhä enemmän tutkijat kirjoittavat omista perspektiiveistään ja haastavat tätä, esimerkiksi nyt nousee ns. theories from the south. Siellä yritetään ottaa omaksi tietoa ja tarkastella asioita omilla käsitteillä. Sellaista alkaa olla jo, että on lähdetty purkamaan niitä termejä ja kolonisaatiota tiedossa.

I: Allekirjoitan tämän. Graduun kirjoitin auki, että olen valkoinen, keskiluokkainen nainen Skandinaviasta, joka kirjoittaa afroamerikkalaisista muslimimiehistä Jenkeissä. Aina voidaan kiistellä, että onko mulla auktoriteettia tähän. Mä yritin järkeillä sen niin, että oma asiantuntemus tulee tutkimusmaailmasta koskien islamin- ja hiphopintutkimusta.

Yksi tärkeä tapa, millä tätä tiedonrakentumista voidaan purkaa yläluokkaisista valkoisista lähtökohdista on se, että otetaan enemmän vuoropuhelua tutkimuksen kohteiden kanssa ja otetaan sitä palautetta vastaan. Se on tärkeää, että käy konferensseissa esittelemässä papereita, mutta on muutakin. Mulle kävi niin, että kun mä julkaisin artikkelin gradusta, niin se päätyi afroamerikkalaisen muslimiräppäriopettajan käsiin, joka käyttää sitä nyt opetuksessaan.  

Tällainen palaute ja vuoropuhelu osoittaa sen, että ollaan ihan oikeassa suunnassa. Mutta tiedontuottamisessa on aina valta mukana, ja oli tutkija-tutkimuskohde-asetelma mikä tahansa, niin se on aina valta-asetelma.

E: Se on tosi tärkeää, että antaa niitä takaisin niitä tuloksia sinne yhteisöön ja niille ihmisille, keitä on tutkinut. Ja käy sitä keskustelua ja vaikka ihan läpi niitä tuloksia yhdessä.

Mä en ajattele siis todellakaan, että ei voi tutkia jotain asiaa, jos ei ole kokemuksellista tietoa. Mä oon vaan miettinyt viime aikoina Suomen kontekstista käsin, että se mikä täällä on ongelmallista on se, että täällä on olemassa jonkinlainen rakenne, joka estää vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä päätymästä akatemiaan. Että suomalaiset, rodullistetut ihmiset eivät päädy akatemiaan, he ohjautuvat ihan muihin ammatteihin. Eikä se ole yksittäisten tutkijoiden harteilla missään nimessä, ettekä tekään voi tehdä sille mitään, mutta se on hyvin kiinnostavaa.

E: Joo, kyllä mielellään näkisin akatemian monimuotoistuvan. Mutta vaikutusmahdollisuudet meillä yksittäisillä tutkijoilla on siihen loppujen lopuksi pienet, ja se rakenne alkaa kauan ennen yliopiston pääsykokeita.

Suomalainen hiphop-tutkimus on kuitenkin siitä mielenkiintoista, että meillä on täällä vain muutamia tutkijoita, ja heistäkin valtaosa naisia?

E: Dragana Cvetanović tutkii pääasiassa balkanräppiä, ja meillä on suhteellisen uusi hiphop-tutkimusverkosto, mihin kuuluu myös Antti-Ville Kärjä, joka on musiikintutkija.

Inka: Siihen kuuluu myös Venla Sykäri, joka tutkii freestyle-räppiä, ja sitten meillä on eteläafrikkalaisen räpin asiantuntija Ibrahim Abraham.

E: Toki aiheesta on aina tehty graduja tosi monilla eri tieteenaloilla. Ja sitten on esimerkiksi Antti Kivijärvi, joka ei sinänsä tutki hiphopia, vaan hän on väitellyt maahanmuuttajataustaisista nuorista miehistä ja heidän vapaa-ajan käytänteistä. Siinä on hiphop läsnä. Mutta ydintutkimuksessa naisia taitaa olla enemmän.

I: En osaa kyllä sanoa, miksi se on mennyt näin.

Mulla tuli kuitenkin nyt mieleen se, kun mä kirjoitin ”tyttöjutun”, te molemmat kommentoitte sitä mulle. Kertokaa vielä, että mitä fiiliksiä se herätti teissä:

I: Multa kysyttiin vielä viime vuosikymmenellä, että miten sä voit kuunnella räppiä kun siellä huoritellaan naisia, että eiks sua kiinnosta naisten polkeminen.

Bettina L. Love ja Roxane Gay on molemmat kirjoittaneet siitä vaikeudesta, että aika monissa biiseissä puhutaan aika kauheita asioita naisista, että miten oikeuttaa sen itselleen tai selittää sen. Miten te teette sen?

I: Mä välillä perustelen sitä itselleni, että mä oon vaan tutkija, että tää on etnografisesti mielenkiintoinen kuva ajasta. Mutta misogynia ei määritä hiphopia, enkä mä halua että se määrittää hiphopia. Se on osa hiphopia, koska se on yksi osa meidän koko maailmaa ja yhteiskuntaa – se ei tule siitä genrestä itsestään. Mutta jos mä kuuntelen jotain A$AP Rockyn naista esineellistävää biisiä, niin mä saatan tehdä samalla jotain muuta, ettei mun tarvitsisi miettiä asiaa. Kyllä mulle saattaa jäädä vähän tyhjä olo.

E: Kyllä se Suomessakin särähti korvaan ja ahdisti jo aikaa sitten, kun räppärit puhui lutkista ja huorista. Sitten sitä keskittyy monesti musiikilliseen antiin, biittiin. Viime aikoina kun on tutkinut räppiä, se on alkanut häiritä vähän enemmän. Se on tosi kompleksia, sitä pitää neuvotella jatkuvasti. Mulla ei ole vielä ratkaisua siihen.

Se on just niin ristiriitaista: mulla ei olisi oikein mitään, jos mulla ei olisi ollut räppiä. Se oli ainoa ulospääsy, että tässä maailmassa on edes etäisesti minua muistuttavia naisia näissä musiikkivideoissa, että noi on kauniita. Mä en pitänyt sitä misogynistisena, en mä ajatellut että niille tehdään mitään pahaa. Mä ajattelin, että niitä ihaillaan.

En mä ajatellut, että mä haluan musavideoon, mutta mä ajattelin, että musta voisi tulla jotain. Kun mä aloin kuunnella ja lukea enemmän, mä tajusin, että tää on isompi oikea juttu, jota mä ymmärrän. Että mun älyssä ei ole vikaa, eikä identiteetissä. Kun se on niin merkityksellistä oman olemassaolon kannalta, niin joskus se tuntuu pieneltä, että ahaa ne olikin strippareita.

E: Räpillä on ollut mulle kanssa niin suuri merkitys elämässä, että se liittyy jokaiseen elämänvaiheeseen, siihen liittyy niin paljon muistoja ja ihmisiä. Mutta tätä naisnäkökulmaa olisi tosi tärkeä tutkia myös Suomen kontekstissa.

 

Helsingissä järjestetään 19.11. yleisölle avoin Hiphop and (in)equality -paneelikeskustelu osana kansainvälistä Hiphop studies – North and South –konferenssia. Ruskeat Tytöt on mukana keskustelemassa.

 

Lue myös aiemmat Bileitä ja hevonpaskaa -sarjan jutut:

Hoppichiksin tunnustukset
Dialogi E. Thelon kanssa

Share