Hiljaisuuden muistit I: Silta-kollektiivi: Ääriviivoja/Outlines

Ruskeat Tytöt

I’ve had enough

I’m sick of seeing and touching
Both sides of things
Sick of being the damn bridge for everybody
--
I do more translating
Than the Gawdamn U.N.

-ote Donna Kate Rushinin runosta “This Bridge Called my Back” (1981)

 

Runo on kirjoitettu kaukana täältä ja kauan ennen syntymääni tähän maahan, mutta juuri mikään ei ole muuttunut. Viimeksi viime viikolla sain useita viestejä tuntemattomilta, valtaväestöön kuuluvilta henkilöiltä. Ne olivat kauniita, kannustavia kiitosviestejä siitä, että jaksan kertoa heille, miltä tämä kaikki minusta tuntuu. Sanaa sillanrakentaja käytettiin useassa viestissä. Minua hämmensi ja nauratti.

On hassua, että kantasuomalainen ei pysty kuvittelemaan, että minä en kirjoita tätä blogia ensisijaisesti heille. Että he eivät ole olemiseni ja tekemisen ja todellisuuteni keskiössä, että Suomessa on tiloja ja keskusteluja, ihan jatkuvasti, jotka ovat meidän kokonaan.

Sellaisia olemisen paikkoja, missä rodullistamaton joutuu sivustaseuraajaksi ja soveltajaksi.

Siksi olen erityisen innoissani ylläolevasta runosta nimensä ottaneen Silta-kollektiivin feministisestä elokuvafestivaalista ja live-talkshowsta nimeltä Ääriviivoja/Outlines.

Silta-kollektiivi on yhtä kuin aktivisti-toimittaja Maryan Abdulkarim ja pitkän linjan teatteriammattilainen Pauliina Feodoroff. Yhdessä he ovat käyneet lontoolaisessa feministisessä elokuva-arkisto Cinenovassa valitsemassa kymmenen elokuvaa – dokumentteja, animaatioita, fiktiota – joita katsellaan – osittain tai kokonaan – ja joista keskustellaan tulevana viikonloppuna.

Teemoina on kollektiivinen muisti, valta, kolonialismi, alkuperäiskansat, nyt-hetki ja musta feminismi. Ainakin näin etukäteen ajateltuna.

Siitä, mikä merkitys tällä tapahtumalla on, ei oikein voi sanoa mitään etukäteen. Jos se määriteltäisiin nyt, olisi riskinä se, että ylläpidettäisiin vanhoja rakenteita. Siksi kannattaa mennä paikalle ja katsoa mitä se tapahtuu. Itse odotan erityisesti A Place of Rage -elokuvaa, joka on ysäridokumentti afroamerikkalaisten naisten asemasta kansalaisoikeustaisteluissa.

”Tulkaa katsomaan saadaanko me se tila haltuun, tullaanko me ymmärretyksi, saadaanko me freimattua tämä oikein. Yleisöllä on oma roolinsa siinä, millaiseksi teokseksi tämä juttu muotoutuu esitysvaiheessa,” pohtii Abdulkarim.

Samaa mieltä on myös Ahmed Al-Nawas, jonka nykytaideorganisaatio Checkpoint Helsingille kuratoiman Hiljaisuuden muistit -teoskokonaisuuden osa Silta-kollektiivin Ääriviivoja on.

”Kukaan ei tiedä mitä tästä tulee, pääasia että olemassaolo oikeutetaan. Taidetta ei voi tehdä niin, että määränpää, tulokset ja vaikutukset ovat jo tiedossa. Sitä se nykyään usein on.”

Hiljaisuuden muisteissa on tarkoitus kysyä, miltä arkemme näyttäisi, jos osaa äänistä ei olisi tukahdutettu historian saatossa, tai jos ne pääsisivät ylipäätään, nyt, esille. Osana kokonaisuutta tullaan näkemään vielä loppuvuodesta afrikandiasporalaisen teoreetikko Araba Evelyn Johnston-Arthurin, helsinkiläisen kuvataiteilija Minna Henrikssonin ja teatteritekijä Elina Izarran vuoden 1962 Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssia käsittelevä teos.

Ensi keväänä eteläafrikkalainen Chimurenga-ryhmä tekee musiikillisen intervention ja rakentaa sivistyksen neutraaliutta ja muistia kyseenalaistavan kirjaston kirjaston sisään osana teostaan ”Pan African Space Station (PASS)”.

Mutta miksi juuri nyt? Vasta, vihdoin?

Al-Nawas nostaa esiin kolme yhteiskunnallista puhetapaa, joista projektin lähtökohta alkoi muodostua muutama vuosi sitten. Hänen mukaansa Suomeen tuli tuolloin tietynlainen poliittinen ilmapiiri, joka määritti sen, millaiset narratiivit ja muistot ovat sallittuja. Populistinen, rasismia normalisoivan puhe, jolla moni poliitikko alkoi päästä läpi mediassa sananvapauden nimissä, alkoi lisääntyä. Toinen puhetapa liittyi hyvinvointiin, joka on ollut iso aihe viimeisimmissä vaaleissamme. Se vain tarkoittaa hyvin eri asioita eri puolueille, welfare ja well-being ovat kaksi täysin eri asiaa, ja ne määrittävät sitä, mihin hyvinvointivaltio on menossa. Kolmas ulottuvuus olivat kulttuuripoliittiset muutokset, erityisesti Suomen brändöystyö, mutta myös leikkaukset taiteessa, säätiöittäminen ja yliopiston yhtiöittäminen.

”Halusin puuttua näihin asioihin. Olen aktiivinen jäsen tässä yhteiskunnassa ja nämä asiat vaikuttavat minuun ja läheisiini. Hiljaisuuden muistien kuratointi tapahtui siis hyvin luonnollisesti.”

Mutta siis, mikä ihmeen kuraattori ja kuratointi? Se tulee latinan sanasta curare, huolehtia, hoitaa, vaalia. Minulle se on tuttu sana päivätyöstäni kouluikäisten kanssa, mutta samalla idealla mennään myös taiteen puolella.

”Taide kietoutuu aina politiikkaan, aina teosten ripustamisesta lähtien. Kuraattori tittelinä on aika uusi, mutta praksis on ollut aina olemassa,” Al-Nawas kertoo.

”Euroopassa taide oli ennen vain aatelisten käytössä. Ranskan vallankumouksen myötä alettiin ajatella, että se kuului myös kansalle, joka ei porvariston mielestä kuitenkaan osannut käyttää sitä oikein. Tarvittiin siis joku ikään kuin katsomaan rahvaan perään salongeissa ja opettamaan sitä käyttäytymään taidenäyttelyissä. Kolonialismin kukoistuskautena taide taas oli yksi tapa näyttää emämaahan jääneille, millaista elämä uusilla alueilla oli sekä perustella sitä, valkoinen kuului korkeammalle kuin muut rodut. Myöhemmin, kansallisvaltion aikana taiteen kautta taas luotiin yhteistä identiteettiä. Kuraattori oli kaikessa tässä mukana.”

Mutta normit murtuvat ja siitä syntyy uusia tarpeita. Tuleeko kuratointi sillanrakentamisen tilalle, välittämään tietoa valtaväestölle ja pitämään heistä huolta, jotta meidän ei enää tarvitsisi käyttää siihen energiaa? Tuleeko kuraattori antamaan kontekstin ja pitämään konseptista huolta, jotta me saisimme elää elämäämme? Tuleeko kuraattori rajaamaan keskustelua valtavasta ja usein väkivaltaisesta puhe- ja informaatiotulvasta, määrittämään muun kuin rahallisen arvon taiteelle ja yhteiskunnallisille ilmiöille? Se jää nähtäväksi.

 

Teksti on osa Hiljaisuuden muistit -teoskokonaisuutta käsittelevää juttusarjaa, ja se on toteutettu yhteistyössä nykytaideorganisaatio Checkpoint Helsingin kanssa.

Share