Kävelyllä: Ahmed Al-Nawas, taidekuraattori

Ruskeat Tytöt

(Kuva: Kaapo Kamu)

 

Tavallinen ja täydellinen lauantaibrunssin jälkeinen hetki. Lautasia haarukan lailla raapivia kananmunankuoria, laseja, joiden pohjista appelsiininliha pitää kiinni kynsin, hampain. Ähky, ensi viikosta. Partneri, lapsi, ystäviä, naurua. Viereisessä pöydässä istuu nainen, joka on unohtanut leikata villatakistaan hintalapun irti. Lapsellinen kuiskutusdebatti siitä, kuka meistä kehtaa huomauttaa. Joku antaa lopulta periksi. Ulkona aurinko paistaa kirkkaammin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Ei kannata odotella ratikkaa. Voi kävellä ja kertoa asioita.

Suvannontie

”Isäni johtaman hotellin huoneesta löytyi piilosta roskakassillinen mesopotamialaisia esineitä. Joku diplomaatti yritti salakuljettaa ne ulos maasta. Hän jäi kiinni, ja me veimme esineet kotiin ja palautimme ne myöhemmin museoon. Silloin päätin, että halua opiskella arkeologiaa. Halusin tietää mitä tekstit ja leimat tarkoittivat.

En kuitenkaan päässyt sisään Helsingin yliopistoon lukemaan assyrologiaa pääsykokeessa tekemieni kielioppivirheiden takia.”

Keuruuntie

”Minut laitettiin neljätoistavuotiaana sellaiseen luokkaan, missä oli eri ikäisiä, erilaisista koulutaustoista ja koulujärjestelmistä tulevia lapsia. Jotkut olivat käyneet tällaista meille tuttua järjestelmää, toiset suullista koulua, eivätkä osanneet kirjoittaa. Minä olin saanut hyvin klassisen, luonnontieteisiin pohjautuvan koulutuksen.

Meitä kohdeltiin kuin pieni maljakoita, joihin tieto pitää kaataa. Meille opetettiin päiväkodin laulujen kautta koulunkäyntiä ja suomen kieltä. Minulle sanottiin uudestaan ja uudestaan, että pääsen siirtymään sille luokalle mille kuulunkin heti, kun hallitsen kielen riittävän hyvin. Mutta he eivät ikinä määritelleet, että mikä on se taso ja mitä se vaatii.

Se vain jatkui ja jatkui.

He laittoivat minut seitsemännelle, vaikka minun olisi pitänyt olla jo yhdeksännellä luokalla. Sitten he lupasivat, että seuraavana vuonna pääsen kymppiluokalle, mutta jouduinkin taas kahdeksannelle.”

Vallilantie

”Se oli tyypillistä ja väkivaltaista. Moni ei jaksanut jatkaa ja meni ammattikouluun, koska kukaan ei luottanut heihin edes vähän. Koko ajan jarruteltiin.

Menin aikuislukioon ja valehtelin, että olen käynyt yläasteen omassa kotimaassani, mutta että sodan takia minulla ei ole papereita mukanani. Pääsin sisään ja hetken päästä vaihdoin tavalliseen lukioon. Pärjäsin täydellisesti.

Kotouttaminen on suurin traumani. Mulla on vieläkin se olo, etten ole tarpeeksi kielitaitoinen, enkä voi koskaan sitä saavuttaa, koska tasoa ei ole määritetty missään. Etten ole koskaan valmis elämään.”

Teollisuuskatu

”Perheeni suurin toive on aina ollut, että pääsen yliopistoon. Se oli motivaationi poiketa siitä, mitä minulle tarjottiin. Se ja tyttöystävät. Kun katselin heitä ajattelin, että jos tuokin voi, niin voin minäkin.  

Koska en päässyt yliopistoon, opiskelin vähän aikaa matkailua ammattikoulussa, jotta olisi jotain mitä tehdä töiden ohella. Pyrin Englantiin opiskelemaan politiikkaa, ja pääsinkin London School of Economicsiin. En kuitenkaan voinut lähteä, koska minulla ei ollut Suomen kansalaisuutta. En voinut saada opintotukea ulkomaille.  Jouduin odottamaan vielä pari vuotta lisää.

Sattumusten summana pääsin kuitenkin Englantiin, University of Lincolniin opiskelemaan matkailun tutkimusta. Siellä oli paljon meitä suomalaisia poikkitieteellisessä yhteisössä. Opinnoissa yhdistyivät oikeustiede, ympäristöasiat, sosiologia, talousasiat, ja siellä panostettiin paljon akateemisen tutkimuksen menetelmiin. Se oli hyvä kokemus ja pohja, sen kautta pääsin tutustumaan moniin eri tieteenalojen keskusteluihin. 

Opintojen myötä pääsin Meksikoon vaihtoon, ja opiskelin kansainvälistä taloutta. Tein lopputyöni Third Cinema ja Cinema Novo -elokuvakoulukunnista ja Latinalaisen Amerikan representoimisesta elokuvissa.”

Hämeentie

”Lapsena harrastin teatteria, olen yrittänyt kirjoittaa runoja arabiaksi. Kun tulimme Suomeen, vietin paljon aikaa kirjastossa. Tiedäthän. Kirjasto on hyvinvointivaltion symboli, mutta sinne on kuratoitu vain tiettyjen kansojen tarina. Joka tapauksessa se oli turvapaikka. Kuuntelin musiikkia vuosikymmenien takaa ja ajattelin, että näissähän puhutaan siitä, mitä minä koen juuri nyt.

Musiikin kautta löysin erilaiset vapautusliikkeet ja kokeilin myös räppäämistä. Se oli sellainen vaihe, että halusin olla turvassa ja hengata muista arabimaista tulleiden poikien kanssa. He poistivat minulta pelon yksinäisyydestä ja siitä, että ei kuuluisi mihinkään. Mutta jossain vaiheessa se ei enää riittänyt. Halusin kierrellä erilaisissa piireissä. 

Mutta sekä taiteessa että Suomessa, minut nähdään aina ulkopuolisena, ei subjektina. Siksikin ryhdyin kuraattoriksi. Maailmani alkoivat yhdistyä hiljalleen, ei teorian, vaan ihmisten kautta.”

Vilhonvuorenkatu

”Samoihin aikoihin, kun palasin opinnoistani Suomeen, tutustuin taiteilija Adel Abidiniin, joka pyysi minua näyttelemään videoinstallaatioonsa.

Adilin kautta pääsin sisään suoraan siihen maailmaan: näyttelin, roudasin, tuotin, sain sanoa mielipiteeni, assaroida ja kuratoida. Hengailin Kuvataideakatemiassa niin paljon, että minua luultiin opiskelijaksi. Kaikki se oli ystävyyttä ja asiantuntijuutta.

Adilin kautta tapasin kirjailija Hassan Blasimin, jonka kautta pääsin kiinni kirjallisuuteen. Umayya Abu Hannan kautta pääsin taas puolestani kiinni museomaailmaan.

Sain kuulla, että Aalto-yliopistossa oli kuratoinnin maisteriohjelma. Minulla ei ollut formaalia taidekoulutusta, mutta päätin silti hakea. Pääsin sisään.”

Sörnäisten rantatie

”Kuraattorin praksis on ollut aina, mutta titteli ja positio työelämässä ovat aika uusia. Kuraattori esimerkiksi luo arvoa keskellä informaatiotulvaa, mutta minulle kuratointi on vähän eri asia. Se on yhteisöjen luomista. Taide määritteenä on abstraktia, vain kenttä millä liikutaan. Sillä ei ole suuntaa. Mutta meillä on taiteessa tiettyjä rakenteita, jotka syrjivät toisia olemassaoloja ja toisia ei. En nyt sentään kuratoi ihmisiä, se olisi liian ylhäältä päin tulevaa, mutta voin kuratoida mahdollisuuksia tehdä asioita eri tavalla kuin aiemmin. Voin kuratoida konkreettisia, turvallisia tiloja.

Nykyhetken ongelma on, osittain uusliberalismin vuoksi, että kaikki pitää suunnitella valmiiksi, kaikkien päämäärien ja vaikutusten pitää olla tiedossa ennen kuin toiminta tapahtuu. Ennalta määrätty pitää yllä rakenteita.

Minä teen näitä asioita siksi, että olen osa tätä yhteiskuntaa, sen aktiivinen jäsen.”

 

Pysähdymme hyvästelemään. Seinässä lukee ”make sense not war”. Sen takana on lasten sirkuskoulu, sinne Ahmed menee seuraavaksi lapsensa kanssa. Elämä jatkuu.

Share