Kävelyllä: Ervin Latimer, vaatesuunnittelija

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Maanantainen alkuiltapäivä Stockmannin kellon alla. Näyteikkunan takana, kauhuleffamusiikin säestämänä, hiippailee oravia ja pupuja. Yksi äitiyslomalainen, kaksi japanilaisturistia hengityssuojaimineen, pari näpsäkkää ultrakevyttoppatakkia, vähän etäämpänä kolme seppää ja Citykäytävän suulla vilkuttava pitkä, nauravainen mustatakkinen mies.

”Mihis me tästä mentäis?”

Aleksanterinkatu

”’Pffft.’

Mä oikeasti pöristelin ääneen, kun opettaja sanoi liiketoimintasuunnitelma-kurssilla, että tehkää tämä kunnolla, koska ennen kuin tutkinto on valmis, osa teistä on perustanut yrityksen. Mä en nähnyt sitä silloin vielä, mutta vuoden sisään merkki oli pystyssä.

Idea tuli siitä, että mä olin tehnyt parhaalle kaverilleni joululahjaksi laukun. Toinen kaveri näki sen ja pyysi samanlaisen, sitten jo kolmaskin. Kohta mä olinkin jo We Got Beefin joulumyyjäisissä, ja kaikki meni saman tien.  Mä teen asiat kunnolla, mitä tahansa mä teen. Tänä jouluna mut löytää Ornamolta.

Ekologisuus on tärkeää vaatealan kontekstissa se koskettaa meitä kaikkia väkisin, haluttiin me tai ei. Kaikki mun tuotteet on tehty kierrätetystä nahasta ja leikkuujätedenimistä.”

Mannerheimintie

”Mutta ei se ollut mikään itsestäänselvyys.”

Kalevankatu

"Kun mä menin ammattikorkeakouluun opiskelemaan, mä menin sillä taka-ajatuksella, että musta ei tule mikään kävelevä stereotypia. Mä tiesin kyllä, mitä ihmiset ajattelee jos sanoo, että on homo ja vaatesuunnittelija, että on joku reality-fashionista tai Iholla-sarjan hahmo helvetistä. Musta piti tulla myyntiedustaja jollekin muotimerkille.

Armeijan jälkeen mä sain ekan vaatekauppaduunin, ja se tuntui omalta, koska mä oon supliikki tyyppi. Mulla ei ollut yhdessäkään paikassa tuttuja töissä, eikä yksikään työ ole tullut mun eteen työpaikkailmoituksen kautta. Mä oon aina vain kävellyt sisään ja pyytänyt saada tavata myymäläpäällikön.

Mä oon ajatellut, että se on hyvä tapa näyttää, millainen mä oon.

Musta tuntuu luonnolliselta olla ihmisten edessä. Mä hain myös teatterikorkeakouluun joskus, ja pääsin vikaan vaiheeseen ekalla kerralla. Mä olin ajatellut että mun valttikortti on se, että mä en ole valkoinen, mutta sinä vuonna siellä oli pari todella taitavaa mustaa tyyppiä, naista ja miestä ja vaikka mitä.

Mä olin ihan että what, nyt tää ei mee putkeen! Mutta oikeasti se tuntui tosi mukavalta, että meitä oli niin monta.

Mä etenin nopeasti farkkuvastaavaksi ja visualistiksi, myöhemmin myös apulaismyymäläpäälliköksi, mutta lopulta mä valitsin jatkaa opintoja. Sitten mä huomasin odottavani suunnittelukursseja.

Tärkeintä mun tuotteissa on toiminnallisuus. Yhtään ylimääräistä milliä tai vetoketjua ei ole. Laukkujen mittoina on arkiset asiat kuten lompakko, padi, 15-tuumainen tietokone, pakastepizza sekä A4- ja A3-kokoiset paperiarkit. Mä katson aika paljon nettikauppoja ja sinne kuratoituja kokonaisuuksia, en välttämättä yksittäisiä merkkejä.

Ekologisuutta on monenlaista. Kun sulla on hyvä laukku, oli se sitten halpa tai kallis, johon mahtuu sun tarvitsemat asiat, sä käytät sitä koko ajan ja pidät siitä huolen.

On niin paljon asioita, joista näkee kilsan päähän, että ne on uusiokäytettyjä. Usein kuulee, että toihan on ihan kiva – kierrätetyksi. Mä halusin skipata sen vaiheen kokonaan. Mä halusin, että kaiken pitää näyttää ihan bränikältä, ainoastaan materiaali ei ole uutta. Paitsi metalliosat, jotta tuote kestäisi mahdollisimman pitkään ja olisi tasalaatuinen. 

Aika moni isokin firma ratsastaa ekologisuudella. Ne kertoo isoilla kirjaimilla että tuote on esimerkiksi jonkin sortin ekopuuvillaa tai vaikkapa 100% orgaanista puuvillaa. Mitä se tarkoittaa? Firmoilla on usein omia standarjea, joilla ne palkitsee itse itsensä ekologisiksi. Yhdestä myrkystä luopuminen tarkoittaa usen toisen tilalle ottamista. Kuinka ekologinen valmistusprosessi on vaikkapa kierrätetyllä polyesterillä? Pari vuotta sitten nousi kohu niistä angorapupuista joilta nyhdettiin elävänä karvat päältä. Monet yritykset ilmoittivat kiimaisina, ettei ne käytä enää ikinä angoraa sen sijaan, että järjestäisivät eläimille ja tehtaiden työntekijöille hyvät olosuhteet. 

Se on vain markkinointikikka ja säästökeino. Se on vastuutonta ja mahdollistaa sen, että aina löytyy joku, joka tekee likaisen jutun vielä halvemmalla. Mä ostan pois firmoilta niiden jätekankaita, ja on aika surullista, miten moni ei suostu myymään."

Ruoholahdenranta

"Kööpenhamina inspiroi mua. Sen käsittämätön vaivattomuus, että en oo tehnyt mitään, mutta näytän hyvältä. Myös Vancouver on ihana kaupunki. Mutta Helsinki on mun koti, tänne tää merkki on sidottu."

Tullaajankuja

"Harmillisesti Suomi vaatemerkkien kotimaana ei sano oikein kellekään mitään, vaikka kotimaisuus on meille tärkeää. Ulkomailla saatetaan tietää Marimekko, ja ollaan tietysti ihan tyytyväisiä, jos joku ei ole Made in China, mutta ei Suomi silti maana herätä paljoa mielikuvia suhteessa muotiin."

Hietalahdenranta

"Suomalaiset suunnittelijat menestyy hyvin kansainvälisissä kilpailuissa ja meitä napsitaan ulkomaille töihin, mutta me ei osata omissa merkeissämme käyttää tätä hyväksi vielä. Me kaikki alan ihmiset tiedetään ja sanotaan tämä, mutta silti muutos tapahtuu hitaasti. Se on selvä, että homma ei mene niin päin, että ensin laitetaan juttu toimimaan Suomessa ja sitten viedään se ulkomaille sellaisenaan.

Samuji on siitä hyvä esimerkki siinä mielessä, että se ei nojaa pelkästään sellaiseen kuviteltuun skandinaaviseen minimalismiin, vaan siinä on maalaisromantiikkaa ja mitä tahansa suurkaupunkia, se on pohjoismaalainen jollain muulla mausteella, eurooppalainen tai mitä tahansa."

Sillilaituri

"Mäkään en oo vaan yksi, tai jompikumpi, mä oon molemmat, kaikkea, sisälläni, koko ajan."

Jätkäsaarenlaituri

"Mun lapsuus oli siitä onnekas, että mä kasvoin Itä-Helsingissä, ja mun kanssa samaan pihaan sattui yksi toinen ruskea lapsi. Mä en muista syrjintää hiekkalaatikkoiässä, mutta kyllä mä tiedostin ihan kirkkaasti, että mä en ole valkoinen. Tuntui hyvältä, että meitä oli toinenkin.

Mä en vieläkään aina erota, että johtuuko jotkut oudot tilanteet ulkonäöstä. Pienenä mä ajattelin, että mua kiusataan siksi, kun mä olin ylipainoinen. Se tunne tulee aina jälkikäteen, että mitä tässä nyt tapahtui."

Tyynenmerenkatu

"Mä vitsailin mustuudesta intissä, mutta vasta sitten kun mä menin reserviupseerikouluun. Siellä mä tiesin, että ennakkoluuloisimmat ja kapeakatseisimmat on karsiutuneet pois. Ne vitsit oli sitä osastoa, että tarviiko Latimerin laittaa mustaa maalia naamaan yöllä kun tetsataan metsässä.

Mä lietsoin sitä yhdessä muiden kanssa. Silloin se ei ollut selviytymiskeino. Kyllä mun korva on sen verran harjaantunut, että mille se toinen ihminen nauraa.

Tai ei naura. Mä olin jokin aika sitten kioskin kassajonossa ja kuuntelin kun mun edellä oleva asiakas ja myyjä nauroi keskenään iloisesti. Mä mietin, että onpa kiva, että on noin hyvä asiakaspalvelija. Kun tuli mun vuoro, mä oletin, että hyvä meininki jatkuu. Kun myyjä näki mut, sen ilme hyytyi totaalisesti. Mä puhuin sille suomea, se vastasi mulle englanniksi.

Jälkikäteen sitä aina miettii, että mitä se tekee ihmiselle, kun näitä tilanteita tapahtuu uudelleen ja uudelleen.

Mutta pahimmat on ne rouvat, ja ne on jostain syystä aika usein rouvia, joista näkee, että ne kaivaa ja toivoo, että sä sanoisit tai tekisit jotain, mikä antaisi niille luvan raivota. Että sunkin äitis on pannut jotain neekeriä. Niissä tilanteissa ei osaa reagoida, koska menee shokkiin. Ja tietenkään kukaan ei tee tai sano mitään, vaikka kyllä ne katsoo.

Noista tilanteista jää todella spesifi paha mieli. Se on ihan erilainen kuin mikään muu paha mieli.

Mä en jaksa enää sitä selitystä, että on tässä muillakin vaikeaa. Totta, mutta mähän en nyt tässä edes puhu niistä muista, samoista vaikeuksista, jotka me jaetaan, vaan siitä asiasta, mitä niillä ei ole näiden muiden asioiden lisäksi. Mä en edes puhu seksuaalisuudesta tai rahahuolista. Mä en katso aamulla peiliin ja näe siellä mitään gangstaräppäriä ja kulje kaduilla miettien, että "I'm black y'all". Mä en koko ajan tiedosta itseäni mustaksi ja asettele itseäni uhrin asemaan. Mulla on aika paljon muutakin tekemistä, kuten opinnäytetyö ja päiväduuni ja parisuhde. Mulla olisi oma elämäkin elettävänä. 

Mutta mä en lähde siihen, että mä alkaisin puolustella, että mullakin on oikeus olla täällä, että mä maksan tänne veroja. On ihan itsestäänselvää, että jokainen on tarpeellinen ja tärkeä."

"Seuraavaksi mä haluan mennä jollekin tosi isolle merkille suunnittelijaksi ja oppia, miten homma toimii siinä mittakaavassa. Sitten mä haluan laajentaa omaan high-end katumuotimerkkiin ja myös luksusmuotimerkkiin."

Hyppäämme ratikkaan, joka on täynnä risteilijöitä ja heidän krapulaansa.

”Ajattele, jos keksittäisiin sellainen, että ihmiset ei enää kuolis. Sitten me varmaan ajeltais ikuisesti sporalla ja kuunneltais rasistisia kommentteja." 

Elämää jatkuu.

Share