Keskustelu Jonas Hassen Khemirin kanssa

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Siinä, että pääsee tapaamaan oman esikuvansa, on aina riskinsä. Jokainen toimittaja tietää, että kannattaa yleensä tehdä juttuja itselle vain semikiinnostavista tyypeistä, ettei illuusio säry. Pahinta on, että koskaan ei voi tietää. Olen tuntenut kysymykseni niin pieniksi ja tyhmiksi monen lahjakkaan tyypin edessä, että olen joutunut heittämään heidän levynsä ja kirjansa pois jälkikäteen. Toisaalta olen myös päätynyt juomaan viskiä Ghotface Killahn kanssa. Koskaan ei voi tietää.

 

Mutta Jonas Hassen Khemiriin voi luottaa aina.

 

Koko Hubara: Musta tuntuu, että mun täytyy laittaa tämä kontekstiin, että sä ymmärrät, miksi kysyn näitä kysymyksiä. Mä en ole toimittajana tässä, vaan mulla on sellainen blogi, joka käsittelee identiteettiä, rotua/etnisyyttä, sukupuolta ja sellaisia asioita. Eli jos sulle on ok, me voitaisiin jutella siitä kulmasta.

 

Jonas Hassen Khemiri: Totta kai!

 

KH: Kiva, koska musta tuntuu, että sä oot oikeastaan tärkein niistä harvoista ihmisistä, jotka sai mut konkreettisesti kirjoittamaan, eikä vain ihailemaan kirjoittamista.

 

JHK: Onpa kiva kuulla!

 

KH: Mun isoisäni työskenteli aikoinaan kustantamossa, ja joulun alla sain kaikki katalogit, mihin merkitsin X:n niiden kirjojen kohdalle, jotka halusin lahjaksi. Hän sai kaiken puoleen hintaan, joten se oli edullinen ja helppo lahja, ja oikeastaan syy siihen, miksi mä aloin lukea. Yhtenä vuonna näin sun nimen yhdessä katalogissa, ja ajattelin, että okei, toi nimi kuulostaa arabiankieliseltä tai jotain, ton kirjan mä haluan lukea.

 

Mä muistan aivan selkeästi, kuinka avasin lahjapaketin ja poistuin perheeni luota toiseen huoneeseen ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Seuraavana aamuna mietin, että tämä kirjahan kertoo myös minusta, että mun tarinalla on joku arvo, koska se on konkreettisesti tässä mun edessäni kansien välissä ja joku on painanut sen. Joten kiitos.

 

JHK: Kiitos itsellesi. Mä meen ihan kananlihalle, koska mulla on monia samanlaisia kokemuksia kuin sulla. Kokemus siitä, että juuri sun oma kertomus on kerrottavissa ja kirjoitettavissa. Että sulla on oikeus puhua, siitähän tavallaan on kyse. Mä sain sen enemmän musiikista, hiphopista, kuin kirjallisuudesta, mutta mä todellakin muistan sellaisen hapentunteen. Että yhtäkkiä katto oli vähän korkeammalla, mä mahduin seisomaan ja venyttelemään ja mietin, että onko ihan oikeasti sallittua, että mä seison nyt tässä?

 

Kirjat, leffat, hiphop. Sillä ei ollut niin väliä, oliko tekijät ruskeita, vaan mä ihailin ihmisiä, jotka näytti, että on ok tehdä virheitä ja olla kielellisesti vapaa. Se nosti mun kattoa eniten.

 

Mä tulen taustasta, missä opiskelu oli kaikkein tärkein asia. Mun faija oli vähän sellainen, että joko oot paras tai sitten et oo mun lapsi. Sun pitää olla parempi kuin kukaan, koska me eletään yhteiskunnassa, missä ihmisille annetaan mahdollisuuksia sen mukaan, miltä ne näyttää, mihin luokkaan ne kuuluu ja mitä sukupuolta ne on. Se oli hänen mantransa. Pelkäsin tehdä virheitä. Kun kirjoitin kouluaineita, ne oli aina kieliopillisesti täydellisiä.

 

Kun kuulin N.W.A.:ta ekakerran, ne vaan tuli ja käytti sanaa fuck neljäkymmentä seitsemän kertaa yhden biisin aikana. Eazy-E oli kaikista lääväsuisin, ja mä aina mietin, että saako näin tehdä, saako näin oikeasti sanoa ilman että joutuu vaikeuksiin. Hiphop antoi mulle luvan ottaa sanoja ja muovata niitä. Muistan, että Ras Kass sanoi yhdessä freestylessä, että you motherfucker I will pancake your lung. Hän otti substantiivin ja teki siitä verbin, ja on ihan selvää, mitä hän halusi tehdä keuhkolle. Se oli mulle vapautta.

 

Sain samaa vapautta myös lukemalla valkoisia miehiä kuten Faulkneria, ja myös Marguerite Durasia. Niin monet eri ihmiset näyttivät mulle kielen loputtomat mahdollisuudet.

 

KH: Tuo sun pitää olla parempi ja paras on niin selkeästi diskurssi, jota käydään monissa kodeissa, joissa elää maahanmuuttajia ja joissa on kielimuureja aikuisten ja lasten välillä. Olen kuullut ihan samaa. Mä kirjoitin kaksitoistavuotiaana tarinoita jotka perustui siihen mitä olin nähnyt musavideoissa ja lukenut seksinovelleissa ja mä jäin kiinni ja jouduin arestiin. Mulla meni tosi kauan, melkein kaksikymmentä vuotta, ennen kuin palasin siihen pisteeseen ja totesin, että mä en suostu rangaistavaksi, mulla on oikeus puhua siitä miten mä olen olemassa.

 

Mutta tiesitkö sä aina että sä voisit olla kirjoittaja? Rohkaistiinko sua siihen?

 

JHK: Mä nautin kirjoittamisesta niin paljon, että mä en kertonut siitä kellekään. Mä pelkäsin, että paljastuisi, etten osaakaan kirjoittaa, ja mä en halunnut tietää. Parikymppisenä mä sain uuden ystävän, joka huomasi, että mä puuhailen jotain. Se alkoi kysellä, että mitä mä oikein teen salaa, ja lopulta mä sain kuiskattua sille, että ”mä taidan kirjoittaa”. Sen jälkeen kaikki muuttui. Se oli ekakerta, kun kirjoittaminen ei ollut enää vain mun ilokseni.

 

Mä lähetin ekan kässärin kustantajalle, ja siinä hetkessä mä tunsin itseni huijariksi. Mä tunsin, etten kirjoittanut itselleni, vaan yritin esiintyä kustannustoimittajalle. Yrittää näyttää, että olen lukenut Nabokovia. En ollut oma itseni. Joten valmistautuakseni henkisesti hylkäykirjeeseen, jonka kuvittelin saavani, mä päätin kirjoittaa jotain ihan vaan itselleni. Ja silloin mä aloitin sen tekstin, josta lopulta tuli Ajatussulttaani.

 

Kustantaja vastasi ekaan kässäriin ihan myönteisesti, ehdotti muutoksia ja sen sellaista, mutta siinä vaiheessa mä olin ihan, että hei siitähän on jo kaksi kuukautta, lukekaapas tämä!

 

Mä en tuntenut lapsena ja nuorena ketään, jota olisi julkaistu. Mä tuun kodista, missä on paljon kirjoja, mutta ei välttämättä fiktiota. Mun äiti tykkäsi lukea psykologiasta ja isä on kieltenopettaja, joten meillä oli kielioppikirjoja. Kerran mun äiti lähetti fanipostia Theodor Kallifatidekselle, ja sai yllättäen vastauksen. Se oli kehollinen kokemus, mä en voinut uskoa, että se tyyppi on oikeasti olemassa!

 

KH: Niin kuin sä mulle!

 

JHK: Juuri niin! Eikö ookin outoa? Se ei ollutkaan nimi kirjastosta lainattujen kirjojen päällä, vaan se oli keho, joka voi juoda vettä. Se merkitsi mulle paljon, että tajusin, että oikeat ihmiset kirjoittaa sanoja ja luo maailmoja.

 

KH: Tuntuuko susta ikinä vielä siltä, että oot huijari? Vai tiedätkö sä nyt, että sä oot kirjoittaja, eikä kukaan voi pilata sulta sitä?

 

JHK: En todellakaan tiedä. Mä tunnen ahdistusta siitä, etten vieläkään tiedä, miten tätä kuuluisi tehdä. Nuorempana mä luulin, että oikeat kirjoittajat tietää, miten tätä tehdään, että ne hallitsee työkalunsa. Mutta mitä enemmän teen tätä työtä, sitä enemmän tajuan, että oikea kirjoittaja ei välttämättä tiedä mitä tekee, mutta jatkaa silti koko ajan. Jos mä voisin sanoa yhden asian nuoremmalle itselleni, tai sulle tai muille, jotka kirjoittaa, niin se on se, että vaikka kirjoittaminen tuntuisi vaikealle, se ei tarkota, ettei sulla ole lahjoja tai oikeita ideoita. Se tarkoittaa vain, että sun pitää tehdä enemmän töitä.

 

Mä oon aina kirjoittanut päiväkirjaa, ja on tosi lohdullista nähdä sieltä, kuinka samanlaisia kaikki prosessit on. Joka kerta kun mä saan jotain valmiiksi, mä kirjoitan, että jes, nyt mä tiedän, nyt tää on hanskassa. Sitten mä aloitan jotain uutta, ja ensimmäiset kolme, neljä viikkoa on pelkkää iloa. Kuvittelen olevani uusi Strindberg, kuvittelen muuttavani kirjallisuuden ikiajoiksi, on aika siirtyä, perinne ja historia!

 

Sitten tulee epäilys, tajuan etten olekaan niin hyvä kuin kuvittelin. Vaihe voi kestää vuosia. Ja sitten lopulta tulee se hetki, kun rupeaa näkemään, minne teksti haluaa viedä mut. Se on paras kaikista kokeilemistani huumeista, se, kun tajuaa mitä on tekemässä. Se on se vaihe, kun pitää vaan väistää fiktion tieltä.

 

Mutta itselleen pitää olla kiltti, koska prosessia ei voi kauheasti kontrolloida. Luultavasti mä menen huomenna töihin ja unohdan kaiken mitä me on nyt puhuttu. Mutta teoriassa haluaisin toimia näin.

 

KH: Kun mä aloitin blogin, mä ajattelin, että nyt mä kirjoitan meiltä meille, mutta mä huomaan koko ajan, että mä kirjoitan vahingossa valkoisuudelle siitä, miltä tuntuu olla olemassa. Se on ihan eri asia, ja mä joudun menemään takaisin ja pyyhkimään suurimman osan pois. Mä koen, että mut on niin ohjelmoitu ajattelemaan, että kaikki on valkoisia: kirjojen henkilöt, jos ei muuta mainita; lukijat; kirjoista kirjoittava media, kaikki.

 

Kun sä kirjoitat, sä kirjoitat rotua ja etnisyyttä juuri oikein. Sä kirjoitat sen niin kuin me eletään. On hyvin vapauttavaa lukea sua. Joudutko sä ajattelemaan tietoisesti sitä, miten sä kirjoitat sitä?

 

JHK: Tosi mielenkiintoinen kysymys. Mä en ajattele lukijakunnan etnisyyttä, koska jos mä alan miettiä lukijaa, mä menen lukkoon enkä ole vapaa. Mä alan esiintyä, tehdä temppuja, musta tulee marionetti, eikä ole väliä onko lukijalla siniset tai ruskeat silmät. Jotta mä voin kirjoittaa, mun pitää kirjoittaa rehellisesti. Se on samaan aikaan iso juttu ja pieni yksityiskohta, mutta mä haluan vain luoda elämää kirjansivulle.

 

Ajatussulttaanissa mä yritin olla rehellinen Halimin maailmalle. Se oli rasistinen ja seksistinen ruotsalaisjäbä, ja samaan aikaan se oli tyyppi, joka yrittää olla jotain muuta kuin se kansallinen identiteetti, jota hänelle ei suoda. Molemmat luentatavat on totta. Kaikki se mitä en muista taas kertoo nyky-Tukholmasta, siitä miten normaalia on, että ihmiset saa erilaisia mahdollisuuksia riippuen luokasta ja etnisyydestä.

 

Nuorena me oltiin niin tottuneita siihen, miten systeemi toimii, että me ei koskaan kyseenalaistettu sitä, me haluttiin vaan sisään. Me strategisoitiin sitä, miten me päästään baariin. Ryhmä miehiä, jotka näytti meiltä, ei voinut vaan mennä sinne kaikki yhdessä, koska meitä ei olisi ikinä päästetty sisään. Joten oli ihan normaalia miettiä, että mene sä Petran kanssa, mä tuun perässä Annikan ja Lisan kanssa, ja sitten sä meet noiden tyttöjen luo, joita me ei edes tunneta, ja menet niiden vanavedessä, ja nähdään sitten sisällä kahdenkymmenen minuutin päästä.

Nuo strategiat on tosi kiinnostavia. Mä en ollut poliittisesti aktiivinen nuorena. Mä hyväksyin, että yhteiskunta on tällainen – tai mä tiesin, että tämä on väärin, mutta mulla ei ollut tietenkään mitään työkaluja muuttaa mitään. Tämä on myös Kaikki se mitä en muistan surullisuus: numerot ja talous ja kapitalismi tulee koko ajan ihmisten väliin, mutta kellään ei ole jumalallista kykyä luoda vaihtoehtoja. Kun hahmot yrittävät auttaa niitä, joilla ei ole oikein mitään, kaikki menee pieleen.

 

KH: Musta oli jotenkin tosi hassua kun juttelin kirjasta ihmisten kanssa, ja moni oli sitä mieltä, että tämä on valtava kommentti yhteiskunnasta ja pakolaiskriisistä. Ja mä olin ihan että eiiiiiii, se on rakkaustarina! Ei Samuel ja Laide tai minä tai sinä olla täällä olemassa vain kommentoidaksemme pakolaiskriisiä, me ollaan olemassa löytääksemme rakkautta, me eletään hetki niin kuin tekin ja sitten me kuollaan!

 

Mä ajattelin koko ajan, että tää on romanttisin kirja ikinä. Kun Samuel soittaa Laidelle ja kertoo, että mummon talo on tyhjillään, mä olin ihan varma, että nyt ne muuttaa yhteen ja elää elämänsä onnellisina loppuun asti niin kuin saduissa. Sitten mä huomasin, että tässä on vielä ainakin sata sivua jäljellä, ja kun Samuel sanookin, että asunnottomat naiset voi muuttaa taloon, mä kiljuin ääneen, koska musta se oli vielä romanttisempaa. Koska juuri noin me toimitaan, me yritetään tehdä vaikutus muihin ihmisiin tekemällä hyvää.

 

Huomaatko, kuinka suojelevainen mä oon sun työtä kohtaan?

 

JHK: Kaikki tulkinnat voi tietenkin elää ja olla samaan aikaan. Oli yksi kriitikko, joka sanoin, että melkein tiputti kirjan lattialle, kun sai tietää, että Samuel onkin ruskea, että Samuelilla on isä, joka tulee Pohjois-Afrikasta. Kriitikko vaan hoki ja hoki, että koko kirja muuttui sillä hetkellä. Mutta se voisi olla kirjallisuuden voima, että me voidaan kertoa asioita kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, kuka sanoo, sen sijaan, mitä sanotaan. Tämä kirja on lopulta kirja mun ystävistä. Pantteri, Vandad ja Laide on kaikki osittain mun ystäviä, jopa minua. Mä oon todellakin Laide, Vandadin turhautuneisuus on mua, Samuelin isoäiti, jolla on huono muisti ja joka pohtii muuttuvaa Ruotsia, on minä.

 

KH: Sun hahmot ja kieli eri kirjoissa kuvastaa musta mielenkiintoisesti muutosta, joka on tapahtunut yhteiskunnassa ja samaan aikaan ihan vaan meidän sukupolven ikääntyessä. Ajatussulttaani kuulostaa siltä millainen mä olin teininä; Montecore taas oli mulle sellainen hetki kun tajusin että ahaa, tää on rakenteellista ja mä oon osa tätä eikä mulla ole valinnanvaraa, jolloin on diilattava oman historian ja etenkin omien vanhempien kanssa – mun isä on muuten harrastelijavalokuuvaja ja Robert Capa on hahmo, joka käytännössä eli meidän kotona puheissa ja kahvipöytäkirjoissa – ja sitten Kaikki se mitä en muista. Sen kieli on niin vähäeläeistä. Mulle tuli sellainen olo, että se kuvastaa sitä väsymystä, että mitä tässä nyt enää sanoisi, sitä surua, kun tajuaa, ettei tule elinaikanaan olemaan täysin vapaa, eikä sille ole oikein mitään tehtävissä.

 

JHK: Mä tunsin kyllästymistä itsekin. Etenkin ihan vain mun omaa kirjoittamisen arsenaalia kohtaan. Mä katsoin taaksepäin ja näin itseni läpi. Olisi ollut helppoa kehittää taas uusi kieli ja sen kielen taakse jotain jännittävää, mutta mä päätin että haluan tehdä jotain, mistä en ole ihan varma osaanko. Mä halusin riisua kielen, keskittyä enemmän arkiseen tarinaan, joka ei koskaan päätyisi lööppeihin. Nuori mies lainaa isoäitinsä autoa ja ajaa sen puuta päin ja kuolee. Se ei ole isoa asia. Mutta kun alkaa katsoa nyansseja, herää kysymys siitä, kuinka monia elämiä yksi elämä voi koskettaa.

 

Mä oon tehnyt viime vuosina paljon teatteria, ja siinä on juuri se juttu, että jokaisella sanalla on lähettinsä, sanojansa. Kirjassa taas voi keskittyä siihen mitä sanotaan, sanojan sijaan.

 

Se mitä mä teen nyt, on taas jotain ihan erilaista.

 

KH: Mitä sä teet nyt?

 

JHK: Mä vaan kirjoitan, ja se on hauskaa. En tiedä vielä mitä se on.

 

KH: Vaikuttiko näytelmien tekeminen tähän kirjaan? Tämähän olisi melkein voinut olla käsikirjoitus, sä olisit voinut laittaa vaikka vaan kertojan nimen ja kaksoispisteen ja vuorosanan. Samaan aikaan tämä oli superkirjallinen teos, josta ei ikinä voisi tehdä leffaa.

 

JHK: Siitä on itseasiassa tulossa tv-sarja, enkä mä voi käsittää, miten ne aikoo sen tehdä. Mutta kaikki mun tekstit tähän mennessä on olleet ääneen perustuvia. Nabokovilla ja Durasilla ja Svetlana Aleksijevitšilla on kirjoissaan hyvin selkeitä ääniä. Ei niin, että niitä pitäisi lukea ääneen, vaan niin että ne ottaa sua kädestä ja vie sut johonkin. Ja kirjoittajana sitä aina haluaa kirjoittaa uudelleen niitä kirjoja, joita rakastaa.

 

Kaikki se mitä en muistassa on kohtia, jotka on tahallaan hämmentäviä. Sä et välttämättä tiedä, puhuuko nyt 25-vuotias mies vai 80-vuotias nainen. Niiden tarkoitus on paljastaa juuri se mistä sä aiemmin puhuit, lukita meidän ennakko-oletukset hetkeksi, jotta ne lakkaa toimimasta, jotta voi ajatella uudelleen. 

Share