MAAILMAN VAIKEIN POSTAUS

Ruskeat Tytöt

Tämä blogi käsittelee suomalaisuutta. Ei rasismia muissa maissa. Ei isoja globaaleja kysymyksiä. Pakko rajata. Siksi olen ollut hiljaa. Mutta minulle ei ole olemassa suomalaisuutta ilman israelilaisuutta. Ei valkoisuutta ilman ruskeutta, ei suomea ilman hepreaa.

Minä en ole koskaan ennen kirjoittanut tätä ylös, joten pyydän anteeksi, jos sanon jotain tyhmää.

Olen ollut hiljaa siksi, että sen ääneen sanominen on kovin vaikeaa. Ehkä nyt ymmärrän, miksi niin moni on täällä Suomessakin hiljaa. Ehkä ymmärrän, mutten hyväksy, enkä halua päästää itseäni näin helpolla.

Olen ollut hiljaa siksi, että nytkin tällä hetkellä minun lähisukulaiseni sotii armeijassa. Olen ollut hiljaa siksi, että nytkin tällä hetkellä perheeni asuu ihan siinä Gazan kupeessa, mistä raketteja lentelee. Olen ollut hiljaa siksi, että juutalaisia on syrjitty ympäri maailmaa iät ja ajat, eikä heillä ole kai muutakaan paikkaa mihin mennä.

Vaikka kuinka pyörittelen tätä asiaa, niin en pääse sen yli. Selitykset pakenevat päivä päivältä, kun miehitys jatkuu, ihmisoikeudet loistavat poissaolollaan ja intifada kohoaa. Minä luen hepreaksi, suomeksi ja englanniksi uutisia, jotka ovat ristiriitaisia ja kauheita. 

Se, että täällä Suomessa kuulun vähemmistöön ja minua on syrjitty monin eri tavoin, ei oikeuta minua olemaan hiljaa siitä, mitä Palestiinalaisille tehdään heidän omassa maassaan joka ikinen päivä. Se, että Israelissa kuulun aiempina vuosikymmeninä huonosti kohdeltuun vähemmistöön, ei oikeuta minua olemaan hiljaa siitä, mikä todellisuus on nyt.  Se, että minun perheeni sattuu olemaan siellä nyt, ei oikeuta tätä.

Se, että meillä ei ole paikkaa minne mennä, ei oikeuta viemään maata muilta. Se on kolonialismia, rasismia, tuhoa, sortoa ja syrjintää.

Taas kerran on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia – enemmän hämmennystä kuin jäntevää tietoa. Häpeää ja syyllisyyttä kuin toivoa. Ainoa toivoni on se, että meitä on enemmänkin, mutta meillä on kaikilla sama paine olla hiljaa. Poliittinen paine, suvun paine tai epävarmuuden ja pelon paine. Mitä jos vihollinen sittenkin on sellainen, kuin meille on aina sanottu. Mitä jos mitään vihollista ei olekaan. Mitä jos me olemme vihollinen.

Miten veli voi kohdella veljeä, ruskea ihminen toista ruskeaa ihmistä, tällä tavalla, menee niin korkealta yli ymmärrykseni, etten pysty sitä tähän edes kirjoittamaan. Tämä ei voi olla Jumalan tahto.

Tämä on vaikea mutta naiivi postaus, sen verran tajuan minäkin, mutta en enää usko toiseenkaan kotimaahani, koska se ei usko ja luota sen maaperällä asuviin ihmisiin. Se ei anna heille edes mahdollisuutta olla ihminen.

Tämä järjestelmä, voidaan vaikka sanoa sitä siionismiksi, ruokkii toki vihaa ja radikalisaatiota, mutta ennen kaikkea se ylläpitää köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Ei, arvon puuttumista kokonaan.

Minä rakastan perhettäni, kotiani, juuriani ja ihan sitä kaikkea mikä muodostaa minut, mutta minä tuomitsen täysin Israelin valtion ja armeijan ja erilaisten siviiliääriliikkeiden toimet Palestiinan kansaa ja muuta arabiväestöä kohtaan. Minä tuomitsen ne, jotka pelottelevat niitä, jotka haluavat miehityksen loppua ja rauhaa.

Lueskelin tänään ajattelija Sara Ahmedin tekstejä käsitteestä non-performatiivinen antirasismi. Se on sitä, että ihmiset sanovat vaikkapa että "minun Suomeni ei ole rasistinen", ja ajattelevat, että se riittää, on teko, joka poistaa ongelman. Minä toivon, että nämä sanat, jotka tähän nyt uskalsin kirjoittaa, käynnistäisivät edes jotain, edes minussa. Toivottavasti tämä on prologi edes jollekin performatiiviselle toimelle.

Minä en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Minä en tiedä miten rauha tulee ja millainen valtiomuoto olisi sellainen, että enää kukaan ei joutuisi diasporaan yhtään mihinkään. Sellainen, missä ei enää kukaan koskaan menehtyisi rasismin vuoksi.  

Mutta minä tiedän että tämä on väärin, tämä ei ole oikein ja näin se ei ainakaan tule. Se ei ole koskaan tullut äärioikeiston kautta. Se ei tule sillä, että me olemme hiljaa.

Share