Moi Makwan,

Ruskeat Tytöt

​​me ei tunneta, mut mä tiedän et me molemmat ollaan huolissaan omistamme. Mä oon silti niin pettynyt suhun. Kohta mä en enää jaksa puolustaa sua. Sä heität skidit suoraan äärioikeiston pussiin, ilman mitään syytä. Aikuinen mies.  Anna mä kerron miks mä kelaan näin.  Tasasin väliajoin tulee näit ulostuloi, joissa rodullistetut suomalaiset kertoo, miten toisten rodullistettujen suomalaisten pitäis elää. Mä en nyt linkkaa sitä tähän, koska en haluu enempää olla messis normalisoimas rasismia ku mitä oon jo tänään ollu, mut sä kai toivot, et me kaikki oltais nöyrii, kiitollisii eikä jouduttais ongelmiin kantaväestön kaa.  Jos me oltais nätimmin, niin muut samanlaiset, niinku sä vaik, ei joutus kokee rasismii. Aika vaatimus noin kovalt jäbält.  Valitettavasti sun teorias ei toimi. Kuten mä oon jo miljoona kerta kertonu, mä oon hengannu koko ikäni lähes pääasiassa valkosten ihmisten kaa. Mä oon ollu se rillipäinen paksu tyttö, joka ei todellakaan oo ollu ees kilsan päässä mistään tappeluist.  ”Älä provosoi,” ope sano mulle ala-asteel, ku yks tyyppi teki mulle lumipesun ku olin ”likanen”.  Mulla oli aina vähintään ysin keskiarvo, mä istuin luokan takarivis enkä ikin ees viitannu.  Mä aloin tehdä töitä koulun ohella ja lomilla 12-vuotiaana, mä vittu lauloin jopa kirkkokuoros.  Mä muistan lapsuudest monii ihan tavallisii ja kivoi, kauniita asioita, mutta mä muistan myös sen valkosen raivon. Mä kutsun sitä siksi, koska se tuntuu samalta ku jos kattos suoraan aurinkoon. Se sattuu, polttaa, sokasee, hämmästyttää ja puhdistaa.  Aina ku tuli eteen se muistutus et sä et oo samanlainen ku muut, etkä tuu ikin olee, se nous. Vaik sillon ku ope toi himastaa halvapurkin ja käski lukee etiketin, ja sä sanoit ettet sä osaa ku se o arabiaa, ja kaikki nauro ja teki ähläm sählämii ja matki apinoita. Miljoona kertaa.  Koko kroppa täris, sydän hakkas melkein repien rintakehän auki, kieli uppos kurkkuun siitä voimasta ku teki mieli satuttaa jotakuta ihan huolella. Teki mieli purra jotakuta naamaan tai kuristaa kaulasta niin et huulet sinertäs.  Mutta en mä koskaan tehnyt mitään. Enkä tee. Mä käänsin sen vihan sisään päin, mä uskoin sen ku mulle sanottiin, et se kaikki on jotenki mun oma vika osittain. Et mun pitäs olla jotenki parempi, et mul ei sais olla sellasii haaveita mitä ruskeil ihmisil ei saa olla. Mun haave oli et mä saisin haaveilla mistä haluun, mut oli hyvin selvää, et aina oli joku kertomas mistä saa haaveilla, tai sit joku puhumas puolesta.  Mä näytin ulospäin salee ihan tyyneltä, ainakaan kukaan ei kysyny mitä mulle kuuluu. Mut mun sisällä oli iso huutava suu.  ”Rakkaudesta se hevonenkin potkii,” mulle sanottiin kun yks tyyppi heitti pulpetin mun päälle ku olin ”somppu”.  On loppupeleis ihan yks hailee, miten se raivo ilmenee. Se raivo, ku sä kasvat kulttuurien välis, ulkopuolisena omassa maassas ja perheessäs. Sä kuljet päivästä toiseen lasikäytäväs, josta sä näät mutsis ja faijas, himameiningit ja suomalaisen kulttuurin (mitä se nyt onkaan), sun mielikuvitusjuures (koska mitä me oikeesti ees tiedetään itestämme) ja kaposen tulevaisuutes.  Luulis sun tietävän, että tää mitä sulla ja mulla on, ei todellakaan oo kii pelkästä omasta kovasta työstä tai meidän paremmuudesta. Se ei oo ees niin sikana kii meidän kyvystä pidätellä raivoo. Meillä vaan on kanavat, me ollaan oltu siinä mielessä onnekkaita, et me löydettiin ne. Urheilu, kirjottaminen, joku anto meille tsäänssin unelmoida ja kokeilla. En tiiä  kuka tai mikä enkä tiiä susta, mut mulla oli muutama ihminen, jotka otti koppii kaiken hämmennyksen keskel.  Mulla oli mutsi, joka katto aina et mulloli uusii kirjoi hyllys. Mulla oli faija, joka kerto miten Kolumbus löys oikeesti Amerikan.  Niiden avulla mä kasvoin aikuiseks ja menin duuniin mestoihin, mis jeesataan skidei. Skidei, joiden vanhemmat on tosi kipeitä, koska niil on monenlaisii traumoi. Skidei, jotka elää väkivallan keskel. Skidei, joilla ei oo vältsii aina safkaa kaapis. Jotkut niistä viiltelee itteesä, työntää sormet kurkkuun. Jotkut kertoo, et ne vaan haluis tappaa jonku vastaantulijan. Jotkut istuu joka päivä kouluruokailus yksin. Kaikki ne aina kysyy jossain vaiheessa multa, et miksi niitä ei rakasteta, miks ne ei oo sen arvosii. Osa niistä on kantasuomalaisii, osa sellasii ku me. Mut ne ei oo kukaan vieraita, vaik niil ei vältsii oo kotiasiat hyvin.  Voi olla, et sulla ja mulla on vaan eri tapa lähestyy samaa juttuu, koska mä oon muija ja sä oot jäbä. Mä en haluis kelaa kyl, et nuoret kollit tarvii enää yhtään enää neuvoi siihen, miten olla maskuliininen väkivallan, rasismin ja uhriuden leikkauspistees. Ihan niinku yhenkään pikkumimmin ei tarvii enää kuulla, et sillon hyvä ghettobooty, tai et se on salee niin fiksu ku se on vinosilmänen. Ja kaikki ne kersat, jotka on jotain muutaku kundei ja misui per se.  Must meidän täytyy pystyy aikuisina ruskeina tyyppeinä purkaa rasismii Suomessa jollain muulla taval ku isottelemal skideille, syyttämäl niitä, vaatimalla sellasta mihin me ei melkee ite pystytty. Se on meidän vastuu.   

Share