Pakollinen tatuointipostaus

Ruskeat Tytöt

Nata jakoi eilen upean postauksen tatuoinneistaan. Mäki haluun! 
Siis tehdä oman postauksen, mutta myös noin paljon järisyttäviä leimoja.

Toisin kuin minulla, joka kuulun - välillä tahtomattanikin - alakulttuuriin nimeltä "runotyttöpaskaa"
(termi, jonka luin kauan sitten ensimmäisen kerran Helmi K:n tekstistä, jota editoin),
Natalia kertoi, ettei hänen tatuoinneillaan ole sen kummempia merkityksiä.

Esikoiseni otin vuonna 2010, kun asuin hetken Pariisissa ja täytin kaksikymmentä kuusi vuotta.
Toinen uusi juttu, jonka tein syntymäpäiväni kunniaksi oli muuten se,
että menin ekakertaa elämässäni pää alaspäin -laitteeseen huvipuistossa.

Se oli joku random mesta Place de la Républiquen lähellä,
missä kiltti motoristi nimeltä Niko teki minulle ns. vaginaruusun.

Tekstiksi valikoitui pätkä jemeninjuutalaista runoa 1600-luvulta,
joka paremmin se tunnetaan tämän räp-klassikon sämplenä,
ja siinä yhdistyy kätevästi kaikki mitä minä olen.

Vapaasti käännettynä: "Taivaan portit eivät koskaan mene lukkoon".

En ole koskaan ollut kupattavana, mutta arvelen, että efekti on sama kuin tatuointia otettaessa.
Tulee melkein väsynyt ja etenkin puhdas olo.
Sattuu, mutta hyvällä tavalla. Vähän niin kuin seksi joskus.
Ja aivan kuten seksissä, neitsyyden menettämisen jälkeen mikään ei enää riitä.

Olen iso, iso Celine Dion -fani ikuisesti, joten toiseksi tatuoinniksi (tuona samana keväänä, Pariisissa)
valikoitui luonnollisesti ohjenuora hänen kappaleestaan Pour Que Tu M'aimes Encore:
"Minä en osaa pelata pelejä".
Ja on kuulkaa kestänyt aikaa tämä.

Tässä kohtaa muutin takaisin Suomeen, tunsin itseni orvoksi yhden pienen ruusuni kanssa
ja ryhdyin maamme parhaan tatuointiartistin, Tatuata-liikkeen Tupun asiakkaaksi. 

Puolikas hiha kertoo isoäideistäni. Helminauha kuvastaa tietenkin Helmi-mummiani,
ruusut ovat muisto hänen ihanasta puutarhastaan Vantaalla.

Neilikat taas ovat Chuli-mummini lempikukkia, 
ja niitä käytetään myös osana naisen vaatetusta sekä jemeniläisiä häitä edeltävässä chinna-seremoniassa
että itse vihkimisen yhteydessä.

(Anteeksi muuten, että kuvat ovat näin huonolaatuisia. Tässä syy siihen, miksi tässä blogissa on yleensä vain tekstiä:
olen visuaalisesti täysin lahjaton.)

Tässä kohtaa sekoan laskuissa. En ole varma kumpi tuli ensin: 
Pätkä laulusta, jota mummini lauloi minulle joka lauantai-ilta saunassa
ja joka muistuttaa minua siitä, miksi halusin keskittyä opinnoissani lastensuojelun kysymyyksiin

(tatuoinnissa on muuten typo: laulu menee oikeasti, että "kylmältä maailmassa"
eikä "kylmältä maailmalta", mutta mummini ilmeisesti lauloi väärin...)
vai
lapaan lause Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjasta, jota äitini toisteli minulle rohkaisuksi pienenä,
koska olin hyvin arka ja yksinäisyyteen taipuvainen, surullinenkin, lapsi:
"Ei kukaan, sinua huomaa ellet itse mene mukaan".

Jälkimmäisen otin joka tapauksessa juttukeikan yhteydessä, kun tein henkilökuvan Tupusta Basson nettisivuille
työskennellessäni siellä toimituspäällikkönä. 

Sitten tuli pitkä tauko, nelisen vuotta ehkä.
Ei ollut oikein mitään, mille uskaltaisin antaa ihoa ikuisesti.
Paitsi lapsi, mutta halusin olla ihan satavarma.
Sellainen kuva, jota katuu, ei oikein sovi kuvaksi omasta lapsesta.

Keväällä 2013 me olimme New Yorkissa ja elämäni oli kipeässä käännekohdassa.
Luin hotellihuoneessa illalla Patti Smithin bestikselleen Robet Mapplethorpelle kirjoittamaa
The Coral Sea -runokirjaa: 
"Hers is the atmosphere whereon a babe pillows his head"
luki siellä, tarkoittaen kohtaloa.

Share