Paperinohuet ideaalit paljastuvat Tatu Tuomisen näyttelyssä

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

still-kuva videoteoksesta Standing in the Ruins, 2015, HD-video, stereoääni, kesto 3:19, kuva: Tatu Tuominen

 

Muistatko ajan, jolloin ei ollut vielä Pinterestiä? Kun kaikilla meillä oli ensin sieltä täältä repäistyjä sivuja ensimmäisestä työpaikasta varastetussa muovitaskussa, sitten tietokoneidemme työpöydällä kansio nimeltä ”koti-inspis” tai ”sisustusjutut”?

Missä ne ovat nyt? Mitä me oikein haimme niillä?

Missä ovat ne kaikista vanhoista koneista ulkoisille muisteille siirretyt kansiot nyt? Ehkä ruokakaapin yllähyllyllä, tai kirjakaapin pohjalla olevassa pahvilaatikossa, jonka kylkeen on tussattu ”utter crap”.

Ne kansiot, joissa on punaisten persialaismattojen, terrakotasta kasvavien peikonlehtien, kalanruotoparkettien ja nokkelien seinäryijyjen lisäksi kuvia tasakattoisista tapiolalaistaloista, kiehkuraisista pariisilaisparvekkeista, sellaisista kalliomaisista tönöistä jossain keskellä Marfaa, jotka kelpaisivat jopa itselleen Georgia O’Keeffelle, kallionkiellekkeeltä hyppäämässä olevista, omaan minimalistiseen ökyynsä hirttäytyneistä kuutioista.

Talot, joille kadut ovat vain saumavaroja. Arkkitehtuuri on yhtä aikaa maailman banaalein ja fantastisin asia. Huomaamaton monumentti.

(nro 65) sarjasta Studying Modern Architecture with a Knife, 2014-2015, leikatut arkkitehtuurikirjojen
ja -lehtien sivut paperille, 34 x 28 cm, kuva: Tatu Tuominen

 

Sen tietää myös kuvataiteilija Tatu Tuominen. Hänen teoskokonaisuutensa Studying Modern Architechture with a Knife tutkii modernistisen arkkitehtuurin ideaaleja. Tuominen on rakentanut lehtien ja kirjojen sivuista leikkaamistaan paperinpalasista monikerroksisia kollaaseja, joista avautuu hennosti kolmiulotteinen näkymä samaan aikaan dystooppiseen, epätodelliseen ja hyvin tutunoloiseen, kliiniseen (esi)kaupunkiin ja sen julkiseen tilaan.

Kokonaisuuteen kuuluu videoteos Standing in the Ruins, jonka rakennusaineena on taulusarjasta syntynyt paperisilppu. Myös musiikintekijänä tunnettu (mm. Liisanpuisto) Tuominen on sämplännyt Gottfried Huppertzin säveltämää Metropolis-soundtrackia.

Kuvataiteesta kirjoittaminen on kaikkein intiimimpien salaisuuksien paljastamista. Kuvataide on se metrin tai kaksi pitkä keskustelu, joka tapahtuu taideteoksen ja katsojan välillä. Se muisto, jonka teos palauttaa tai jonka se jättää. Tuomisen näyttely on puhutteleva silmänräpäys viimekesäisestä Centre Pompidoun Le Corbusier -näyttelystä, missä katsoin lähes tunnilta tuntuneen ajan lastani katsomassa uudelleen ja uudelleen rapistunutta videota Notre Dame du Haut’n kirkosta.

Modernistinen arkkitehtuuri nousi sodanjälkeisestä traumasta ja epätoivosta. Kaupunkeihin virtasi uusia ihmisiä, uusia ajatuksia, ja juuri taloissa tapahtui integraatio, assimilaatio ja jälkityö. Mutta mitä sen jälkeen? Miksi, miten?

Tuomisen näyttely on tänään – kun ideoiden kaupunki näyttää videopeliltä – ajankohtaisempi kuin koskaan. Se sekä selittää, miksi kaupunkimme näyttävät siltä miltä ne näyttävät, että näyttää, kuinka hauraita ideaalit usein ovat. Paperinohuita.

 

METROPOLIS – Collage City, 11.-29.11. Galleria Huuto (Uudenmaankatu 35, ti-su 12-17).

Share