Pariisi-päiväkirja II

Ruskeat Tytöt

 

Täällä on kuuma, 39 astetta. Löysin alesta hienon terrakotta-voirasian. Lapsi sai valita minkä tahansa kirjan itselleen Shakespeare & Co.:sta - valitsi Muumipeikko ja pyrstötähti -sarjiksen englanniksi.

En ole tutkija, mutta valistunut tunnearvioni on, että se mitä tekstinä nyt tuotin ei tietenkään ollut afroamerikkalaisuutta, muttei se myöskään ollut pelkkää yhden pop-kulttuurin ihannoimista, matkimista tai suomalaisuuden venyttämistä. Ehkä se oli suomalaisuuden venyttämistä afroamerikasta opittujen hyvien käytäntöjen pohjalta. Ajatukset poukkoilevat.

Kirjassa voisi olla kolme osaa: ensiksi käsittelisin niitä laastareita, joita olen kehitellyt identiteetin kasassapitämiseksi; sitten voisin kertoa, miksi ja mihin ylipäätään tarvitsen laastareita (kapean suomalaisuuden stressioireyhtymä); ja lopuksi voisin vähän määritellä ruskeaa, suomalaista feminismiä. Tai jotain sellaista. Ehkä.

Jännä tunne tämä kirjan kirjoittaminen. Kun joitain kuukausia sitten tapasin elämäni ensimmäisen kustannustoimittajan, ainoa kysymykseni hänelle oli: ”miten estän sen, etten tule hulluksi?”

Tuntuu ihan koko ajan siltä, että kuulat leviävät minä hetkenä hyvänsä. Toisaalta tuntuu siltä, että tämä on luonnollisinta, tarpeellisinta ja tärkeintä koskaan. Jälleen: vanhemmuus. Ajatteleminen oksettaa, mutten voi pysähtyä nyt.

Sitten taas ei tunnu yhtään miltään, eli ihan samalta kuin niin monessa työpaikassa aiemmin. Katselee kelloa vartin välein ja syö lounaan puolikymmeneltä aamulla, koska on niin helvetin tylsää. Ja mikäs tässä olisikaan eri: olen jo vuosia tehnyt töitä tietokoneella, internetissä, vihko ja kynä pöydällä. Tässä ei kuulukaan olla mitään uutta. Paitsi että nyt ei ole pomoa, ei strategiaa, ei liikevaihtoa, ei taiteellista linjaa. On vain olemassa oleva suomenkieli, kaikki sen sanat, tämän yhteiskunnan tendenssit ja minun ajatukseni, jotka pitää järjestää. Minä kyllä tykkään siivota. Minä tykkään, että asioissa on järki, että niillä on väliä. Joskus minä pesen puhtaita astioita ja suihkuttelen tolua ilmaan, että saisin oikeanlaisen mielentilan.

”Näytä, älä selitä,” sanovat aina kaikki toimituspäälliköt ja muut tekstieditorit minulle. Mitä sekin nyt tarkoittaa? Tai siis, ymmärränhän minä, että he pyytävät minua kertomaan yleisestä asiasta konkretian kautta. Ihan perusjournalismia se on. Mutta päässäni se kääntyy muotoon: ”Mitä sä tyttö oikeen selität? Ootko sä ees mikään oikea toimittaja?”

Minun pitäisi joskus kokeilla lähteä ulos omasta päästäni ja navastani. Joskus kokeilin ja menin kotibileisiin, baariin ja pokasin jonkun tyypin. Ja koko ajan mietin, että saako jo mennä kotiin katsomaan Friday After Nextiä ja syömään Hot Rodeja. Siinä maatessakin. Olen liian hyvä olemaan yksin. Liian hyvä puhumaan itsekseni mutten muille.

Maailma on täynnä ihmeitä. Muitakin kuin minä. Niistä minä haluan kirjoittaa. Jokaisesta suomalaisesta ihmeestä.

”Keskity tuottamaan massaa,” niin se ystävä sanoi. Graduohjaajani kysyi ensitapaamisellamme: ”Sinä taidat olla sellainen kirjoittaja, joka tykkää ensin lukea ja kirjoittaa kaiken, ja sitten lähteä käsittelemään tekstiä?” Jos en tee niin, niin mistä voin tietää olevani oikeassa? Miksi vaadin itseltäni enemmän kuin Nobel-kirjailijoilta? Mutta minä pidän kaiken kirjoittamisesta. Pidän kaiken kirjoittamista tärkeänä.

PS: Muista googlettaa, että mitä tarkoittaa ”paroxysm”. Kuulostaa tutulta, mutten nyt saa päähäni. 

Share