Rakas Sirkkaliisa,

Ruskeat Tytöt

Kissakoira, נשמה.

Tänään sinä täytät kolme vuotta. Kolme vuotta – joista yli puolet olemme jakaneet arjen kaksin – olemme onnistuneet pitämään toisemme hengissä. Hyvä me! Kolme vuotta, enkä vieläkään ole herännyt yhteenkään päivään kyeten uskomaan, että sinä olet tullut minusta. Että minulla on oma lapsi. Ei, vaan oma tytär. Sillä on väliä.

Minä muistan kun sinä synnyit. Ennen kuin sinun piti. Olin kymmenen tuntia ihan hiljaa synnytyssalissa ja mietin, että luiskahdatkohan sinä sisältäni lattialle. Mutta sain sinut kiinni, nostin syliin. Painoin rintaani vasten ja hoin: ei ole. mitään. hätää. – vaikket sinä edes itkenyt. Mustat silmäsi olivat levällään kuin sokeilla.

Sinä olet ihmeellinen, koska sinä olet sinä. Mutta sinä asetut meidän sukumme naisiin saumatta. Kuinka sattumanvaraista onkaan, että juuri me kaikki olemme tulleet tänne ja päätyneet samaan laumaan. Siitä saamme kiittää sotia, levottomia oloja, fasismia, uskontoa ja rakkautta.

Sinä nukut aivan kuin Helmi-mummi, hyvin vakavasti. Ennen nukkumaanmenoasi sinä haluat kuulla minulta tarinoita siitä, missä sinä olit silloin kun minä olin lapsi. Minäkin halusin aina tietää, millaista oli ennen vanhassa, Karjalassa, evakossa. Sitten kun olet vähän isompi, kerron sinulle millaista oli istua näkymättömän talon kivijalan päällä Jääskessä, Oravalan kylässä, syödä hiljaa meetvursti-reissumiestä ja vältellä mummin katsetta. Kuinka paljon sattui olla kodittoman suomalaisen trauma.

Sinä nukut aivan kuin Chuli-mummi, itkien unissasi äitisi perään. Tiedätköhän sinä jo nyt jotain siitä, että hänen äitinsä vaelsi Jemenistä sinne, mikä nyt myös Israelina tunnetaan, mutta mikä oli silloin Ottomaanien valtakuntaa - ja kuoli ennen kuin mummi ehtii tutustua häneen? Minä olen täällä elämäni loppuun asti, sen voin luvata. Kertomassa mitä on olla tyttö siellä, missä tyttö ei voi käydä koulua mutta voi opetella espanjankielen telenoveloista. Mitä on olla yhtä aikaa tyttö diasporassa ja miehittämässä ja hyvinvointivaltiossa kotona ja vieraana.

Sitten sinulla on mummu. Ihana vaalea, sinisilmäinen mummu, jonka kanssa syödä perunoita ja sinistä lenkkiä ja mennä kauppakeskukseen leluostoksille. Minä olen tehnyt niin hänen kanssaan tuhansia ja taas tuhansia kertoja, ja tiedän kuinka kivaa se on. Te kaksi olette ihan samanlaisia minun silmissäni. Aivan kuten aina äidistäni, olen ajatellut myös sinusta, että me emme oikeastaan tunne, mutta minulla on suuri kunnia tutustua teihin. Minusta on aina tuntunut siltä, että sinulla on omat ajatuksesi ja salaisuutesi, joista vain murto-osan paljastat minulle. Se sopii, vaikka tietysti haluaisin tonkia. Sinä olet itsehillintäni.

Sinulla on ihania tätejä pilvin pimein, joita muistutat myös. Olet itsenäinen, älykäs ja äänekäs. Olet hyvä keksimään leikkejä tyhjästä, nimiä vauvoille. Olet kohtuuttoman kaunis. Olet tavallasi minulle yksi pikkusisko lisää: itsestäänselvyys, sielu, ilo, nukke, armo, opettaja, keisarinna, paratiisi. Vain muutamia mainitakseni.

Minä haluaisin sinulle vain hyviä asioita, mutta se ei ole mahdollista. Minä haluaisin että rakastaisit itseäsi ja muita, mutta sekin on aika vaikeaa. Äidin ja tyttären suhde on rikkinäinen puhelin. Minulla on ollut pitkiä, vaikeita jaksoja elämässäni, koska en ole tunnistanut itseäni oman äitini valkoisuudessa. Koska olen luonteeltani liiankin paljon hänenkaltaisensa. Minä en ole ymmärtänyt, että se, että häntä ei uskota äidikseni, ei tee hänestä vähemmän äitiäni. En ole antanut hänelle mahdollisuutta jakaa yhteistä kokemusta siitä, kun tulee kutsutuksi matkamuistoksi, äpäräksi, mutanaamaksi.

Mutta ehkä kaikissa suvuissa toistuvat yhdet ja samat, tietyt virheet, kuin ylisukupolviset löysät hirttosilmukat, luupilla korvien väliin soimaan jäävät biisit. Kun olin vielä raskaana, kuvittelin sinun ilman muuta näyttävän minulta, koska minä olen oman pikkiriikkisen maailmani keskipiste. Osoittauduit aika vaaleaksi lapseksi, ja se oli minusta jännittävää ja joskus vähän surullista. Mummun ja sinun kanssasi tunsin itseni jauhelihapihviksi vehnäsämpylän välissä. Olisin halunnut liittolaisen itselleni, jonkun joka ymmärtää. Minä olen välillä todella tyhmä. Äidit eivät tiedä kaikkea. Pyydän sitä anteeksi.

Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Mutta äitinäsi olen objektiivisesti sitä mieltä, että se olet oikeasti sinä. Sinä olet monikulttuurisempi kuin minä, verien sekoittuessa yhä edelleen "vain" puoliksi suomalainen. Sinä olet suomalainen tyttö sanan uusimmassa merkityksessä, en minä. Sinä viitoitat minun tieni. Tämän maan tien. Sinä olet politiikkaa. Sinä olet kuu, ja minä sen pelkkä ailahtelevainen silta. Niin minä olen päättänyt uskoa, jotta jaksan. Viimeiset kolme vuotta sinä olet valanut minuun rohkeutta, sisua ja uskoa joka ikinen päivä, väsymättä kertaakaan. Samaa ei voi sanoa minusta. Minä olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa, enkä vähiten sen takia, että ei ole mitään, mitä voisin sinulle opettaa. Sinä koulutat minut, olet minun arvosanani.

Jotain minä voin kuitenkin sinullekin antaa. Tänä syntymäpäivänäsi me nimittäin aloitamme sukumme naisten perinteen myös sinun kanssasi. Se on pyhä, tärkeä rituaali ja siirtymäriitti, joka tulee tehdä joka vuosi samalla tavalla tästä iäisyyteen, tai muuten taikamme raukeaa: meilläpäin syntymäpäivätyttö saa itse valita, mitä syö aamupalaksi. Ja tarkoitan todella, että ihan mitä vain. Nimiä nimeämättä, jollekin se on coca-cola ja jäätelö, jollekin (eikä vähiten minulle) Fazerin tumma perunaleivos ja jollekin hummus ja pitaleipä oliiviöljylammikolla ja punapippurilla.

Jos saan syödä aamupalan kanssasi vielä vähintään seuraavat kolme vuotta, en koskaan enää pyydä yhtään mitään muuta. שום דבר

Rakkaudella,
äiti

(tekstiä on sittemmin muokattu; edes minä tai perheeni ei meinannut päästä yksimielisyyten siitä, milloin ja mihin olemme kulloinkin vaeltaneet ja mikä on milloinkin ollut poliittisesti ja maantieteellisesti korrekti termi alueille, joilla olemme eläneet. Tälle blogille on siis tilausta ;) )

Share