Rakas Sirkkaliisa,

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Kissakoira, נשמה.

 

אושר

בובה

אלה

מתוקה

אלזה מלשבור את הקרח

 

של אמא.

 

 

Tänään sinä täytät neljä vuotta. Toivoit syntymäpäivän aamupalaksi tietenkin nakkisoppaa. Se on sinussa toiseksi parasta, että kerrot mitä haluat ja pystyt jo neuvottelemaan ja ymmärtämään, että ilta ja illallinenkin tulevat. Enkä minä mene minnekään, ja minä teen ainoastaan sinulle sen minkä lupaan. Sinä olet vaaka, et koskaan pyydä sellaista, mitä en pysty toteuttamaan.

 

Parasta ovat illat. Sinä luet minulle kirjoja, Ainon äiti on vihainen ja Maisa menee yökylään menevät ulkomuistista, koska niitä ja vain niitä me olemme lukeneet viimeiset kuukaudet.

 

Ja sinä puolestasi haluat tietää, miten minun päiväni meni ja mitä minä parhaillani luen, kuuntelet hiljaa leukaperääni paijaten ja sormeasi korvaani tökkien Hilton Alsin White Girlsiä:

 

Like dancers, none of us gets over that figure we see in the practice mirror: ourselves. Choosing your twin gives you that reflection forever – or as long as it lasts. Perhaps SL will leave me for one reason or another, but he will never go away: I see myself in him and he in me, except that for him our twinship is essentially private and silent. So how do I justify putting our we-ness out in the world by writing about it? I can’t. It’s something I’ve always done; SL accepts this in me: half living so I can get down to really living it by writing about it. I wrote about my first kiss more fully than I lived it. I wouldn’t know what I looked like in relation to SL, my twin, if I didn’t describe it on the page.

 

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

 

”Kuka rakastaa sua eniten koko maailmassa?”

”Äiti.”

”Ketä sä rakastat eniten koko maailmassa?”

”Äitiä.”

”Mistä tiedät sen?”

”Noku mä vaan tiedän.”

”Missä se tuntuu?”

”Äitillä se tuntuu korvissa, mulla poskessa.”

 

Ei, vaan parasta ovat iltapäivät. Sinä osaat yksitoista kirjainta. Kaksitoista numeroa. Sinulla on jäätelökioski ruokapöydän tuolissa. Sinun Elsasi pakenee tulppaanimaljakon taakse jäisille vuorille. Minun tajuttoman kallis Pariisista hankittu koristetyynyni on sinun vauvaleikkiesi vaippa. Nukkekodissa asuvat majava, talitiin pukeutunut muumipeikko ja Bratzin jalat. Sinä haluat teipata kaiken.

 

Anteeksi nyt vielä tässäkin yhteydessä, että minä joskus heitän roskiin askartelujasi. Anteeksi, ettei meillä ole parveketta eikä leivänpaahdinta.

 

Ei, vaan parasta ovat sittenkin aamut, kun kello on viisi, ja sinä käännät kylkeä, nostat vasemman polvesi rintakehääsi vasten, espresso-keitin kohisee, näppäimistö rapisee ja minua riivaavat pelot siitä, että mitä jos tämä ei onnistukaan.

 

”Äiti,” kutsut kuitenkin minua unessasikin vaativalla ankanäänelläsi, etenkin jos roska-auton vilkkuvalo levittelee oikein sinnikkäästi siipiään ikkunamme alla.

 

Ja minä sanon seitsemän taikasanaa.

 

”Nuku vaan, äiti tekee vähän aikuisten hommia.”

 

Kahden minuutin varovainen tauko, kumpikaan meistä ei liiku. Sinä hengität hetken pinnallisesti, ja sitten uni ympärilläsi tihenee taas. Olet ulottumattomissani, jossain paremmassa paikassa, et tarvitse minua taas hetkeen, arvelen. Sinä jatkat matkaa, ja minä jatkan matkaa, jatkamme yhdessä matkaa, aina yhtä kaukana toisistamme, aina yhtä paljon liian lähellä.

 

Siinä missä sinä olet parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, minä yritän parhaani. Olkoon tämä päivä täydellinen sinulle, olkoon loput päivistä riittävän hyviä, riittävän turvallisia, riittävän onnellisia.

 

Rakkaudella, äiti

Share
Ladataan...