Rasismin vastainen elämä (ja muotiblogit)

Ruskeat Tytöt

No niin, nyt se on sitten lusittu, se rasismin vastainen viikko. Eikö niin? Väärin.

Minulta kysytään ajoittain, että enkö koskaan kyllästy jauhamaan tästä samasta asiasta, enkö koskaan meinaa lopettaa.

No en. Katsopa kun joillain meistä ei ole sellaista valinnan vaihtoehtoa, että voisi viettää vain rasismin vastaista viikkoa.

Jotkut joutuvat viettämään rasismin vastaisen elämän. Vain siksi, että ovat syntyneet tähän maahan.

Jotkut ovat ikuisella asennematkalla halki Suomenniemen, kävelevät, taivasta kohti sojottavat oikean käden nyrkit. Joillekin meistä rasismi ei katso kalenteria.

Eipä siinä, kannoin minäkin silti korteni kekoon männä viikolla. Olin perjantaina SPR:n järjestämässä Aamukahvit ennakkoluuloisille -tapahtumassa puhumassa feministiaktivisti Marian Abdulkarimin ja tietokirjailija Jussi Förbomin kanssa. Kerroin tämän blogin lyhyestä matkasta, sen tavoitteista ja siitä, millainen tehtävä naistenlehdillä ja -blogeilla voi olla rasisminvastaisessa työssä, jos ne siihen haluavat osallistua.

Tässä kooste puheenvuorossa esittämistäni keskeisistä ajatuksista:

Yksi blogin keskeisistä tavoitteista on haastaa suomalaisuuden määritelmä, etenkin mediassa. Kuka saa olla tällä hetkellä suomalainen, ja ovatko vaatimukset tuhoisia ja kohtuuttomia joillekin?

Toinen keskeinen tavoite on osallistua keskusteluun rasismista Suomessa, olla mukana määrittelemässä, että mitä se on. Nykyisin rasismista puhuvat yleensä vain valkoiset alan asiantuntijat, jotka toki ovat fiksuja ja empaattisia tyyppejä.

Ovatko he kuitenkaan oikeasti valmiita kysymään, että mitkä ovat ne rakenteet, jotka estävät rodullistettuja ihmisiä, eli esimerkiksi ruskeita tyttöjä, pääsemästä asiantuntijapositioihin, tai vaikkapa median objekteiksi ja sisällöntuottajiksi.

Kolmas tavoite on siis, kertomalla omaa elämäntarinaani ja havaintojani, vaatia tietoa siitä, miksi ruskeat ihmiset esitetään hyvin kapein, ennalta-arvattavin narratiivein ja yleensä aina ruskeuden kontekstissa, jos pääsevät esille ollenkaan.

Emmekö me todella kaipaa hius- tai meikkivinkkejä? Ovatko meidän erot poikaystävistä, imetyksen haasteet, kämpän ostamiset, vanhemman alkoholismit, vegaanihaasteet tai muut elämäntilanteet niin triviaaleja, ettei niitä ole edes olemassa?

Näitä tavoitteita vasten ajattelen, että naistenlehdillä ja -blogeilla on niin halutessaan erittäin hyvät mahdollisuudet ja lähtökohdat vaikuttaa siihen, millaisia keskusteluja, identiteetin rakennuspalikoita, roolimalleja, haaveita ja mahdollisuuksia myös ruskeille suomalaistytöille tuotetaan, ja sitä kautta ulkopuolisuuden tunnetta lievennetään ja parhaassa mahdollisessa tapauksessa myös uloslyömistä vähennetään.

Meitä ruskeita tyttöjä on täällä vaikka kuinka paljon, ja niin heterogeeninen joukko kuin me olemmekin, meiltä ei puutu vain oma ääni, vaan myös sanat, kieli. Vielä ihan pari vuotta sitten minäkin ajattelin, että vika on minun korvieni välissä, että kehenkään muuhun ei satu tämä kaikki. Nyt olen reilun kuukauden aikana tavannut enemmän ruskeita tyttöjä kuin koko elämäni aikana yhteensä, sattumalta kadulla ja somen kautta, ja joka kerta he kiittävät ja sanovat, etteivät olisi voineet uskoa, että tällainen blogi vielä joskus  tulee.

Ja yli 25 000 kävijää, yli 600 kommenttia, yli 2000 facebook-likea: ihan hyvin huomiota, vain reilussa kuukaudessa, asialle, jota ei ole oikeasti edes olemassa täällä meillä Suomessa.

Älkää aliarvioiko meitä. Se on nimittäin valtava virhe ja menetys teille.

Uskon, että rasisminvastainen keskustelu käydään yhä aivan liian suurilta osin valkoisen akatemian, politiikan ja aktivismin piireissä, missä se ei tavoita sitä tavallista tallaajaa, joka haluaa kotiin tullessaan rojahtaa sohvalle padin kanssa ja paeta todellisuutta, mutta joka samalla pohtii myös ihmisyydestään johtuen elämän tarkoitusta kaikkina tietoisuuden hetkinään. Tämä on tiedeviestinnän ongelma, mutta myös median vastuutehtävä.

Naistenlehti ja -blogiskenessä on viime vuosina alettu puhua paljon feminismistä, vanhemmuuden tasa-arvosta, ympäristöstä, kuluttamisesta ja monista muista tärkeistä asioista helppotajuisella kielellä ja tavallisista tilanteista kumpuavien kokemusten kautta. Rasisminvastainen keskustelu sopii tähän kehitykseen mainiosti.

Aivan samalla tavalla kuin äärioikeisto käyttää sosiaalista mediaa ja populismin retoriikkaa rasismin normalisoinnin keinoina, me voimme käyttää arkea ja olemassa olevia, tavallisten tyttöjen kanavia rasisminvastaiseen työhön. Tämä ei ole mitään rakettitiedettä, on kyse normien rikkomisesta näkyvyyden ja samastuttavuuden kautta. Samastumispintaa ei kuitenkaan synny, jos ei ole näkyvyyttä.

Kaikista puutteistaan huolimatta, siis esimerkiksi patriarkaatille kumartelusta, kyseenalaisista kauneusihanteista ja yhä suhteellisen kapeista normeista, naistenlehtimaailmassa on yksi huomattava etu verrattuna muihin medioihin: kun keskimäärin mediassa käytettävistä asiantuntijoista 70 prosenttia on miehiä, naistenlehdissä suhdeluku on kiistatta parempi.

Niissä on jo olemassa säännön rikkomisen ja  ”vähemmistön” heterogeenisen luonteen esiin tuomisen kulttuuri, missä naisen ääni valitaan tietoisesti kertomaan sellaisista asioista, jotka vielä vähän aikaa sitten kuuluivat vain miehille. (Lainausmerkit siksi, että naisethan eivät ole mikään vähemmistö.)

Naistenlehti ja -blogimaailmassa on siis muuta mediaa ehkä lyhin mahdollinen matka siihen, että myös rodullistetut naiset, eli ruskeat tytöt voisivat päästä ääneen muussakin kuin ruskeuden kontekstissa. Tämä reitti kannattaisi ottaa käyttöön.

Share