Ruskeatkin tytöt ovat aikuisia ihmisiä

Ruskeat Tytöt

Eilen illalla tapahtui jotakin tosi outoa. En oikeastaan ymmärrä mitä edes tapahtui.

 

Postasin blogin fb-sivulle Latinx-sivusto Mitúlta lainatun humoristisen mutta aika kipeän videon, missä väännettiin rautalangasta sitä, millaista olisi, jos rodullistetut ihmiset deittailisivat valkoisia ihmisiä samalla tyylillä kuin valkoiset ihmiset deittailevat rodullistettuja. Pidin itsestään selvänä sitä, että tässä me nyt keskenämme jutustelemme siitä, miten älyttömiin tilanteisiin sitä voi joutua treffitilanteissa, missä itse haluaisi puhua vaikkapa telkkariohjelmista (”sä oot ihanku Mindy!”), musasta (”sä näytät ihan M.I.A.:lta!”), ruoasta (”syötiinks teil kotona usein falafelia?”), yhteiskunnasta (”joo siis rasismi on vaan niin perseestä”), elämästä (”kerro koko sun historia, miten sä päädyit tähän maahan?”).

 

Kun heräsin aamulla, huomasin, että postaukseen oli tullut useampi kommentti. Olin innoissani, että nyt läppä lentää. Vaan ei, siellä oli liuta koskettavia postauksia rodullistettujen pikkulasten valkoisilta vanhemmilta siitä, miten hekin ovat joutuneet kaikenlaisiin ihmeellisiin ja kuvottaviin keskusteluihin lastensa ulkonäön ja alkuperän vuoksi.

 

Sydän itkee ja ymmärrän sen, miten vaikeaa varmasti on vanhempana käsitellä noita kokemuksia, mutta en vain pysty ymmärtämään, miten tämä liittyy millään tavalla siihen, että haluan keskustella deittailemisesta. Jos valkoinen feministi ottaisi esiin sen, millaista seksismiä hän on kokenut treffeillä, tulisiko valkoisen lapsen valkoinen vanhempi kommentoimaan omia kokemuksiaan? Ei tulisi, koska ei ole mitään kommentoitavaa. Nämä ovat erillisiä aiheita.

 

Ymmärrän sen, että monet postaukseni herättävät tunteita, kysymyksiä ja oikein tekemisen halua valkoisissa ihmisissä. Se on hienoa ja upeaa, mutta Ruskeat Tytöt ei ole oikea kanava näiden asioiden läpikäymiselle. Minä en tiedä mikä on oikea kanava sille, eikä se oikeastaan ole minun ongelmani. Koko internet on pelkkää tyhjää tilaa, mikään ei estä ihmisiä käymästä heitä koskettavia keskusteluja siellä. Mutta tämä blogi ja sen johdannaiset eivät ole olemassa sitä varten, että valkoiset vanhemmat voivat ottaa tilaa. Mikään ei estä lukemasta, pohtimasta ja muuttamasta asioista ja jos blogi inspiroi siihen, niin sehän on täydellistä ja hienoa. Mutta blogi itsessään ei ole sitä varten olemassa, niin kuin en ole minäkään.

 

Minä olen aikuinen nainen, joka haluaa puhua aikuisten ihmisten asioista toisten aikuisten ihmisten kanssa, jotka jakavat kokemukseni. Minä en ole täällä lapsena suhteessa aikuisiin. Minä en tiedä mitään siitä, mitä on olla valkoisena ihmisenä rodullistetun lapsen äiti. Minä en tiedä mitään adoptiosta enkä siitä, millaista on tehdä lapsi valkoisena ihmisenä rodullistetun ihmisen kanssa. Sitä pitäisi kysyä minun äidiltäni tai jonkun toisen äidiltä, ei minulta. Minulla ei ole mitään kontribuoitavaa aiheeseen.

 

Toisaalta tiedän myös, että välillä jonkun asian kokee omakseen jonkun vierestä kulkevan kokemuksen myötä, ja on kova halu osallistua ja jakaa ja tulla ymmärretyksi. Minulle on huomautettu siitä, että olen puhunut seksuaalivähemmistöistä, sukupuolesta ja vaikkapa mustuudesta tavalla, joka on alkuperäistä kokemusta häivyttävää ja tilaavievää. Olen tätä pahoitellut ja olen siitä edelleen pahoillani, ja ymmärrän, miten helppo siihen on lipsahtaa. Mutta olen myös yrittänyt oppia tästä ja käydä keskustelua niin, että se kohdistuu oikein ja rajautuu siihen tilaan, joka sille kuuluu. Aina en onnistu, mutta pyrin olemaan jankkaamatta vastaan, jos siitä huomautetaan. Aikomukseni on ollut aina hyvä, mutta hyvä aikomus ei ole yksistään riittävä. Pitää myös osata olla hiljaa, kuunnella ja mennä epämukavien ajatusten kanssa miettimään, tai jakaa ne sellaista ihmisten kanssa, keitä ne oikeasti koskevat.

Poistin kommentit facebook-sivulta, koska ne veivät aihetta sivuraiteille, valkoisuuden kokemukseen. Kirjoitin kommentin siitä, miksi toimin näin. Kiitos niille valkoisille vanhemmille, jotka a) ymmärsivät asian ja laikkasivat kommenttiani ja b) pyysivät anteeksi. Te toimitte oikein. Te vastasitte itse omaan kysymykseenne.

Minä olen aikuinen nainen, ja olen myös itse äiti. Minä en tiedä, miten välttää virheet oman lapseni suhteen sen paremmin kuin kukaan toinenkaan äiti. Siksi tämä blogi ei käsittele sitä eikä yritä opettaa muille, miten tehdä asiat paremmin. Onnistuminen vanhempana tapahtuu vain suhteessa omaan lapseen, hänen identiteettinsä ja kokemuksensa kunnioittamiseen, hänen historiansa vaalimiseen sekä sen ymmärtämiseen, että vanhempana ei voi koskaan ymmärtää kaikkea sitä, mitä lapsi kokee.

 

Olen saanut viimeisen puolentoista vuoden aikana paljon spekuloivaa palautetta siitä, miten omassa perheessäni on varmaankin ollut tunne-elämä ihan päin honkia, kun koen tarvetta pitää tätä blogia. Voi olla, mutta sen sentään voin sanoa, että äitini on aina ymmärtänyt, että olen erillinen ihminen, ruskea tyttö jonka todellisuutta ei voi ymmärtää hänen näkövinkkelistään käsin, vaikka olisinkin hänestä tullut. Hän on kohdellut minua koko aikuisikäni aikuisena ihmisenä, joka deittailee, tekee töitä ja liikkuu tässä maailmassa itsenäisenä yksikkönä. Hän on uskonut minua, kun olen hänelle puhunut siitä, miten miehet puhuttelevat minua, ja opettanut minua vaatimaan parasta. Hän on tajunnut, että hänen kokemuksensa kaikesta on eri, eikä hän ole vienyt tilaa minun kokemukseltani tuomalla omia kipujaan esiin silloin kun minä olen halunnut käsitellä omiani. Siksi hän on paras mahdollinen valkoinen äiti koko maailmassa.

 

Eli siis, tämän muutaman tuhannen merkin jälkeisen harhautuksen jälkeen, takaisin deittailuun. Jos ottaa huomioon historiallisen kontekstin ja sen, miten ruskeita, mustia, keltaisia ja kaikkia muitakin rodullistettuja (nais)kehoja on kohdeltu suhteessa valkoisiin (mies)kehoihin, ei ole kyse enää ihan pelkästä huumorivideopläjäyksestä.

 

Tämä on ihan oikea kipupiste, jonka kanssa jokainen rodullistettu sinkku joutuu elämään. Sitä menee jokaisille treffeille miettien, että meneekö koko ilta taas rasismin kauhisteluun ja/tai eksotisoimiseen. Jos minä nyt päädyn tuon kanssa sänkyyn, niin saanko olla oma itseni, vai pitääkö tässä nyt alkaa performoimaan jotakin ihme fantasiaa siitä, miten ylenpalttinen hoivavietti ja kyltymätön seksuaalinen halu yhdistyvät minussa mielettömäksi ilotulitusten fanfaariksi. Että pitääkö minun nyt tässä ihan oikeasti kertoa kaikki se vähä mitä tiedän itsestäni ja tarkentaa vielä, että niin tuota kun minun sukulaiseni eivät tosiaan ole olleet Euroopan keskitysleireillä. Että kehtaako se viedä minut kotiin näytille. Kaikki nämä asiat tulevat joka ikinen kerta pieninä väläyksinä mieleen ennen treffejä, niiden aikana, niiden jälkeen – sen lisäksi, että sitä miettii, että mitähän tuo tykkäsi minusta, onkohan se kiinnostunut. Ja kaikki nämä asiat on käytävä uudelleen ja uudelleen läpi myös sitten jos/kun parisuhde muodostuu.

 

Näistä kaikista ajatuksista ja peloista huolimatta sitä laittautuu, menee hymyillen paikalle, kyselee toiselta ihan oikeita kysymyksiä, yrittää antaa mahdollisuuden, yrittää olla itse mahdollisuuden arvoinen. Deittailu on aika helvetin hankalaa, jos on kahdesta ihmisestä ainoa, joka näkee itsensä vain ihmisenä, vain tyttönä, vain tyyppinä joka haluaa aikuisten parisuhteen, rakastamisen arvoisena.

 

Tästä puhuin kun postasin. Tästä olisin halunnut kuulla muiden kokemuksia. Tälle olisin halunnut saada vahvistusta. En siitä, mitä valkoiset äidit ja isät ajattelevat rasismista. En siitä, mitä mustat miehet tölväisevät valkoisille naisille. Nämä ovat eittämättä tärkeitä keskusteluja, mutta nämä eivät ole minun keskustelujani eikä Ruskeat Tytöt ole oikea paikka näille. 

Share