Sanaton II (Moi)

Ruskeat Tytöt

Siihen on syynsä, miksi en ole taas hetkeen kirjoittanut. Kuten niin monta kertaa aiemmin, myös nyt olen sanaton. Minun pitäisi olla kirjoittaja, ja kirjoittajalla pitäisi olla ajatuksia, jotka muuttavat maailman. Täällä olisi nyt tarjolla paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, edes mielipiteitä.

Miten kukaan ihminen voi puhua niin rumasti toisesta ihmisestä, kuin mitä saamme todistaa joka päivä mediassa ja sosiaalisessa mediassa? Miksi niitä sanoja, kyllä te tiedätte mitä sanoja minä tarkoitan, saa edelleen käyttää? Miksi niitä painetaan lehtiin? Lainausmerkkihipsulat sanojen ympärillä eivät riitä selitykseksi. Ne eivät estä maailman kuvottavimman ajatuksen normalisoimista: että jotkut nyt vaan ovat vähempiarvoisia ja ansaitsevat kuolla. Tai että joidenkin ihmisten kuolleiden lasten kuvia saa levittää ihan vapaasti. Ja joidenkin toisten ei. Valkoisten ei. Levitettäisiinkö minun lapsestani kuva, jos hän hukkuisi? Se, että joudun tai saan edes kysyä tätä, paljastaa niin helvetin paljon, että tekisi mieli heittää koko tietokone ikkunasta ulos.

Kuvatkin ovat sanoja. Kuvat ovat kertomuksia siitä, että jotain ja joku on tai on ollut olemassa tässä universumissa, eivät karttoja riistettävien resurssien äärelle.

Miksi me fokusoimme aina vaan valkoisiin vallassaolleviin miehiin? Miksi minun pitäisi iloita ja olla ylpeä pääministerin eleestä? Miksi hänellä on noin monta taloa? Miksi hän suunnittelee verotustaan niin, että tarvitsee maksaa mahdollisimman vähän? Miksi kaikki puhuu persuista aina vaan? Miksi hän ei pääministerinä kerro, mikä on meininki? Miksi hän pitää kattoa myös fasistien yllä, vielä isommassa talossa? Miksi täällä saa taitelija palkata kaksi rodullistettua naista kadulta ja laittaa heidät rähmälleen valtionmuseoon? Miksi hän saa siitä mainetta, mammonaa ja sädekehän päähänsä?

Rodullistetut naisetkin ovat ihmisiä, taiteilijoita. Mistä me tiedämme jos emme kysy, vaan toljotamme ohittamisen sijaan. 

Mitä minä voin tehdä, muuta kuin kirjoittaa? Kirjoittaminen on ihan skeidaa tällaisena aikana, vaikkei se tietenkään ole. Hyödyttömyydentunne ja syyllisyys ovat ansoja, ja ne ansat sijaitsevat navoissamme. Mutta minä olen myös ihminen. Voinko minä katsoa komediasarjaa ja nauraa ja syödä sipsiä ja mennä ostamaan uudet farkut? Mitä voin antaa jos ei ole materiaa eikä ihan hirveästi ylimääräistä rahaakaan? Sotkenko minä vain systeemit jos menen vouhottamaan? Ehkä tämä ei ole minusta nyt, eikä minun toivottuumuudestani ja minun maailmanpelastavista sanoistani.

Voinko vain kävellä vastaanottokeskukseen sisään, ja kysyä mitä voin tehdä? (Voin, ja sieltä neuvottiin olemaan suoraan yhteydessä oman alueen SPR:n paikallisosastoon.) Voinko minä tervehtiä niitä perheitä ja lapsia, jotka tulevat nyt uusina meidän vakipuistoon leikkimään? (Voin, ja se tuntuu tällaisesta ujosta ihmisestä tosi jännittävältä.)

Ehkä riittää, jos jäljelle jää edes yksi sana: Moi. Ehkä se näyttää, mitä pitää tehdä.

Share