Taiteilija Caroline Suinner

Ruskeat Tytöt

Scrollaa vähän ylös. Vielä vähän. Hyvä. Katselet Ruskeiden Tyttöjen uutta ilmettä, jonka toteutti lahjakas taidekentän tulokas Caroline Suinner. Nyt hän kertoo, miten lopputulokseen päästiin.

 

”Mä oon seurannut sun konseptia kauan, ja mulla on henkilökohtainen kokemus niistä asioista mistä sä kirjoitat, aika samanlainenkin kokemus. Yleensä mä teen töitä, joista mä en tiedä hirveästi mitään ja joita mä joudun ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Tää tuntui tutulta.

 

Musta oli hauska, kun sä sanoit, että toi betoni kuvaa niitä jähmeitä, muuttumattomalta tuntuvia rakenteita joissa me eletään, mutta siellä on hentoisia säröjä nähtävissä. Visuaalinen viesti oli tullut perille. Mä halusin, että sun juttu on niin painava, että se pysyy paikoillaan.

 

Sun profiilikuvaasi oli tärkeää saada piirrosmainen kuva, missä näkyy kynänjälki, joka viittaa kirjoittamiseen. Sun kirjoittaminen on kuitenkin isosti luovaa kirjoittamista, ei pelkkää faktojen luettelemista.

 

Bannerin fontin referenssit taas liittyivät Lena Dunhamin kirjankanteen, Sofia Coppolaan, Rodarte-vaatemerkkiin, asioihin joihin sä samastut paljon voimakkaammin kuin vaikka sanoihin ”aktivisti” ja ”antirasisti”. Sä et taistele rasismia vastaan, sä oot vain olemassa näin. Sun kulttuurinen identiteetti ja esteettiset lähtökohdat on myös näissä asioissa, instagramissa ja Teen Voguessa. Niitä tytöt kuluttaa. 

 

Fontti on hyvällä tavalla feminiininen ja positiivinen ja minimalistinen fontti. Päällä olevat jäljet kuitenkin muistuttaa, että meistä ei ikinä tule mitään Sofia Coppolaa, koska se ei ole mahdollista sen takia, keitä me ollaan, mistä me tullaan, keitä meidän isät on. Siinä tiellä on aina jotain, mikä ei lähde pois, ja se on ihanaa. Se ansaitseekin päästä otsikkoon.

 

Mä käytän somessa hästägiä #newgenerationfinland, koska uuden sukupolven nuoret muuttaa meininkiä, sääntöjä ei enää hirveästi ole. Ei tarvitse olla jostain tietystä taiteilijaperheestä tai koulusta, jotta voi menestyä, ei tarvitse työskennellä tietyille tyypeille tai kuulua tiettyyn posseen, tai olla joku äijä jostain. On paljon enemmän sitä, että jengi puskee itse.

 

Iso osa mun työstä tapahtuu somessa. Aika monella meidän sukupolven ihmisellä on nää some-jutut ja harrastukset ja nuoruuden lanit on alkaneet kantaa myös työn puolesta, ja se on tosi hienoa. Vanhemmat oli aikanaan huolissaan, että tuleeko meistä mitään, mutta kyllä me havaittiin joku signaali siinä. Nää on tällaisia kaveriporukkakollektiiveja, jotka kuitenkin hoidetaan tosi pro nykyään. Mehän tavattiin löyhästi ottaen Renaz Ebrahimin ja Roza Ahmadin omistaman talenttipankki Random Lifen kautta, jossa olen yhtenä tekijänä, ja ne tyypit taas on mun vanhoja tanssikavereita ja sulle töiden kautta tuttuja ihmisiä. Hommat hoidetaan kuitenkin ammattimaisesti, sekä tutut että tuntemattomat käy saman prosessin läpi. Silloin jää energiaa myös tehdä työt kunnolla ja tuntea työnsä merkitykselliseksi.

 

Mulla on oma Stained Creative -konsepti, joka on brändätty samalla idealla kuin mitä sä teit Ruskeiden Tyttöjen kanssa. Kyse ei ole mun omasta nimestä vaan siitä, mitä mä edustan. Mä teen monenlaisia juttuja sen alla. Mä opiskelin alun perin visualistiksi, ja tein ensin aika paljon kaupallisia tiloja, esimerkiksi näyteikkunoita. Mä yleensä maalasin itse seinät, ja se herätti ihmisten kiinnostuksen. Totesin, että graafinen puoli ja kuvataiteet kiinnostaa myös, ja opiskelin itse sen puolen töiden ohella.

 

Sukulaiset ja ystävät alkoivat tilata multa töitä. Ensin mä perustin facebook-sivun, ja siitä lähti tää mun oma yritys, josta on tullut vuoden sisään täysipäiväinen duuni. Nyt mä suunnittelen ensimmäistä näyttelyä Helsinkiin.

 

Mä teen kaikki jutut saman konseptin alla. Kaupallisetkin jutut toteutan aina sillä ajatuksella, että teen taideteoksen, jokaisessa mun työssä on joku idea, ja se idea ei ole tuotteen myyminen. Mä en tee mitään, mikä ei kiinnosta mua itseäni. Mä teen aina taidetta ja aina itselleni.

 

Mua inspiroi säät ja mielialat, kollektiivinen mother earth motion. Kun on valoisaa ja kirkasta, ihmiset on kirkkaampia ja syklit toimii paremmin. Perinteisemmistä tekijoistä mä ihailen paljon sellaisia taiteilijoita kuin Anders Zorn, Jens August Lindqvist, Peter Åström, Jean-Michel Basquiat, André de Jong ja Marisol Escobar. Mutta viime aikoina mä oon alkanut etsiä vähän vähemmän itsestäänselviä esikuvia, ja niitä ovat Tamara Natalie Madden, Mark Lovejoy ja Robert Baribeau.

 

 

Musta on kiva, kun sanot, että mun töistä tulee jollain selittämättömälla tavalla mieleen Rihanna tai Frank Ocean, rnb-musiikki. Mehän ei juuri tunneta, mutta sellainen mä oon, rnb- ja soultyttö. Me kuulutaan samaan sukupolveen, samaan kokemukseen, samaan viitekehykseen. Sen tunnistaa kyllä.”

Share