#verkkorauhasta

Ruskeat Tytöt

Yhtenä päivänä unohdin sulkea kommentoinnin. Alle tunnissa nimimerkki ”Mannerheim” toivoi, että palaisin bambumajaan imemään Alibaban munaa, jos ei kerran Suomi kelpaa.

Olen iloinen, että naisiin kohdistuvaan nettivihaan kiinnitetään huomiota. En voi kuitenkaan olla kiinnittämättä itse huomiota siihen, miten jutusta on jäänyt kokonaan uupumaan rodullistetun naisen näkökulma (ja miten alkuperäisessä jutussa kuvituksena käytettiin suuresti ihailemaani Lena Dunhamia, jota on kritisoitu paljon siitä, että hän on jättänyt rodullistetut lähes kokonaan pois esimerkiksi Brooklyn-kuvauksistaan), vaikka sanoin siitä kirjallisessa haastattelussa mielestäni hyvin selkeästi. Ymmärrän, että juttu piti rajata johonkin eikä mitta voi olla blogissa loputon ja kompleksinen (siis todella ymmärrän), mutta tässä se, mitä ajattelin ja tarkoitin:

"Rasismi ja naisviha kietoutuvat todella mielenkiintoisella tavalla yhteen. Ensimmäisestä postauksesta lähtien sain niin paljon vihakommentteja ja yksityiselämäni alettiin riepotella netissä, että jouduin laittamaan kaikki tietoni salaisiksi. Saan kuitenkin tosi vähän näitä "toivon että sut raiskataan" -osaston viestejä joita kantasuomalaiset rasismin vastustajat saavat. Keskusteltuani muiden näkyvien rodullistettujen hahmojen kanssa olen tullut siihen tulokseen, että meidät nähdään naisina ja seksuaalisina olentoina eri tavalla kuin valkoiset naiset."

Nyt jatkan tästä.

Me rodullistetut naiset emme useinkaan ole olemassa, ole olemassa itsenäisesti tai edes suhteessa miehiin. Ja jos olemme, olemme olemassa suhteessa isiimme, meidät oletettavasti hylänneisiin potentiaalisiin raiskaajaisiimme, tai korkeintaan veljiimme. Olemme stereotyyppeja stereotyyppien alle litistettyinä, aika on pysähtynyt meihin ja olemme aina tyttöjä suhteessa muihin.

Meidät rodullistetut naiset infantilisoidaan, me olemme olemassa vain suhteessa vanhempiemme perverssiin rakkaustarinaan. Siinä missä valkoinen rasisminvastustaja saa raiskaustoiveviestejä, minä saan viestejä joissa ihmetellään, eikö isäni anna minulle ympäri korvia kun tällä tavalla kirjoittelen menemään.

Me emme ole potentiaalisia raiskauksen uhreja, edes. Kun meidän miehemme raiskaavat, he raiskaavat vain valkoisia naisia. Se, mitä meidän kesken tapahtuu, ei ole edes seksuaalista väkivaltaa. Se, mitä valkoiset miehet tekevät meille, on normaalia, jokapäiväistä seurustelua.

Me kannamme naisvihaa, rasismia ja maskuuliinisuuden kysymyksiä mukanamme kaikkialle, emme vain netin kommenttipalstoille. Ilman että edes avaamme suuta tai  alamme kirjoittaa. Eikä meitä haluta minnekään.

Me emme kuulu keskusteluun rasismista, koska rasismia ei ole, on vain iso ryhmä ongelmallisia, miespuolisia raiskaajia. Me emme kuulu keskusteluun naisvihasta, koska naisviha on jotain, mihin ei voi liittyä rasismia, koska naisvihaa kokevat vain valkoiset naiset.

#Verkkorauhaa-kampanja ja juttu siitä ovat tarpeellisia ja tärkeitä keskustelunavauksia, mutta niiden ongelma on se, että ne lähtevät kokonaan valkoisen feminismin normista käsin ja sulkevat sitä kautta ulos monia nöyryyttäviä, vaiettuja kokemuksia. Ne eivät ota huomioon sitä, että misogynian kanssa yhtä aikaa voi esiintyä myös muuta vihaa, alistamista ja syrjintää. Se voi liittyä rodullistamiseen ja eksotisoimiseen, toimintakykyyn tai vaikkapa kaksinapaisesta sukupuolikäsityksestä poikkeavaan identiteettiin.

Silti se voi olla naisvihaaa, ja siitä pitää voida puhua eikä sille pidä olla erillisiä kampanjoita.

Share