Yh

Ruskeat Tytöt

Tämä sai minut taas asian äärelle. Olisin voinut kirjoittaa joka sanan, vaikka toki ihan pikkuvauva-aikana en vielä ihan yksin ollutkaan. Mutta yli kaksi vuotta olen ollut. Yli kaksi helvetin pitkää vuotta.

Tiedättekö mitä? Elämä yksin lapsen kanssa on todella surullista. Se on noloa, surullista, väsyttävää. Näin kolmekymppisenä oma kaveripiiri elää joko hienonkuuloista sinkkuelämää tai ihanan, kotikutoisen perhe-elämän huippua. Minä olen täällä kotona, joka ilta puoliviidestä eteenpäin. Lämmitän ruokaa mikrossa, ajattelen ajatuksia ja kyselen kysymyksiä mielessäni, kun ei ole ketään kelle puhua.

Joo-o, kyllä me käydään puistossa ja tehdään kavereiden kanssa kaikkea kivaa. Taidenäyttelyitä. Mielenosoituksia. Konsertteja. Ravintoloita. Elokuvia. Mutta se ei ole sama. Ei vaan ole. Ei multa kullaksi muutu vaikka laittaisin siitä kuvan instagramiin. Se rakkaus, mitä minusta vuotaa lapselle, ei ole pois siitä rakkaudesta, mitä minulla olisi toiselle aikuiselle ihmiselle. Ja päinvastoin.

Antaisin vasemman käteni, jos voisin iltaisin jutella muustakin kuin siitä, että onko pissahätä ja miksi pitää laittaa lelut pois lattialta.

Minä olen yrittänyt olla niin helvetin reipas. Ensimmäiset kahdeksan kuukautta eron jälkeen keskityin vain lapseen, kouluun ja töihin. Kun olin yksin, makasin sängyssä ja itkin varastoon, jotta jaksaisin taas tsempata seuraavat kaksi viikkoa.

Nyt, monta yötä putkeen, aina kun olen saanut unen päästä kiinni, olen nähnyt unta, että olen ihmisvilinässä. Yhtäkkiä huomaan, että rinnasta vuotaa verta. Minua on puukotettu. Mutta minä vain jatkan, yritän olla kuin mikään ei olisi hätänä. Yritän hengittää. Eikä kukaan liiemmin pysähdy kysymäänkään.

Eräänä baari-iltana joskus reilu vuosi sitten tajusin olevani valmis hyppäämään hevosen selkään. Sieltä onkin sitten tultu alas. Useamman kerran.

Minä olen ollut tinderissä, minä olen ollut baarissa, minä olen ollut ulkomailla, festivaaleilla, kaupan kassajonossa, illanistujaisissa, kirjastossa, facebookin chatissa ja joka helvetin paikassa minä olen hymyillyt, vitsaillut, tanssinut, nauranut, kysynyt suoraan ja esittänyt vaikeasti tavoiteltavaa. Minä olen kysynyt neuvoja kavereilta, minä olen toiminut niin kuin sydän sanoo. Minä olen valmistanut brunssin ja odottanut turhaan kolme tuntia nälkäisen lapsen kanssa. Minä olen odottanut seitsemän tuntia että ihminen tulee suihkusta ja kertoo missä nähdään. Ja minä olen yksin.

Toisen ihmisen kosketus kaverin halaamisen lisäksi on ollut tänä vuonna minulle sitä, että joku ohikulkija välillä hipaisee tai tönäisee vahingossa.

Minua hävettää ja tunnen itseni täysin turhanpäiväiseksi naisena. Noin, nyt se on sanottu.

Jos joku hyväntahtoinen vielä sanoo, että kyllä se sieltä vielä tulee, tulee varmaan vasta sitten kun lapsi on isompi ja itsenäisempi niin minä räjähdän kappaleiksi. Minä en kykene odottamaan kahtatoista vuotta, en pysty, en halua, en elä sinne asti yksin. En näillä sanoilla.

Aa sä oot äiti! Wau! Sä oot varmaan maailman paras äiti (ja sitten ei mitään)… Oot kyllä tosi ihana, mutta… Oho, onpas täällä paljon leluja, hehe… Olisi kiva tavata vain silloin kun lapses on poissa, vähän niinku tutustuu… Tuutko nyt ex tempore tiistai-iltana kaljalle… Mä en kyllä oikeen lapsista tiiä… En mä oikeen tiiä miten tää sit menis… Eksä voi vaan laittaa sitä lasta jonnekin siksi aikaa…

En voi. Enkä halua. Minua ei ole ilman häntä. Minua ei ole ilman näitä suruja ja murheita ja kokemuksia ja menneisyyttä ja virheitä. Minua ei ole ilman hämmennystä, kiukunpuuskia, pitkiä työpäiviä ja epävarmuuksia. Minua ei voi saada juhlatuulelle, jos ei ensin ole arjessa. Minulta ei voi saada rakkautta, jos ei ensin anna ystävyyttä – meille molemmille. Minulta ei voi saada huomiota, jos minut on tuntenut ennen viime viikkoja, muttei ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, kuinka ihana minä olen.

Se, mitä minä haluan, on ihmisen, joka kysyy miten päivä meni. Joka ehdottaa, että hän voi laittaa ruoan sillä aikaa kun minä käyn lataamassa pyykit. Jolle voin kertoa uusista työjutuista heti, eikä vasta sitten kun niistä saa kertoa. Jolle voin kertoa, mitä kirjaa luen nyt, mihin hän voi vastata vaikka että ookoo. Ei tarvitse edes kuunnella. Riittää vain, että on tässä, missä me olemme.

Share