Ladataan...
Ruskeat Tytöt

sinun sisäinen äänesi vaan.

Mikset vastaa? Jos sinusta tuntuu välillä siltä, ettet tule ymmärretyksi, niin arvaapa miltä minusta tuntuu juuri nyt. Täällä minä inisen päivästä toiseen, kaikkien sinun mokiesi, entisten miestesi, menetettyjen urahaaveidesi, äitiysmääritelmien, valkoisen sinun ja ruskean sinun älämölön keskellä, etkä sinä yhtään kuule tai ole kuulevinasikaan.

Ei ole helppoa, ei.

Mutta juuri nyt sinä olet yksin. Niin yksin, että kuulet oman sykkeesi navassasi. Yksin kaikkien tehtyjen ja tekemättä jääneiden päätösten kanssa. Niin yksin, että sängystä nouseminen ei tahdo onnistua. Tarpeeksi yksin siis, jos et enää edes muista millaista on olla tekemisissä jonkun kanssa.

Hyvä. 

Minä nimittäin haluaisin vihdoinkin toivottaa sinulle hyvää kolmattakymmenettä ensimmäistä syntymäpäivää. Yritin koko viikon päästä läpi, mutta linja tuuttasi varattua kun sinä halusit velloa vihapuheessa ja itkeä salaa suihkussa puristellen mahaasi ja finnejäsi, ja nyökytellä itseksesi kaikille niille mulkuille, joiden mielestä tämä blogi on olemassa vain sinun huomionhakuisuuttasi eikä mitään ruskeita tyttöjä ole missään, ei ole koskaan ollut täällä eikä varsinkaan tule olemaan, jos se on heistä kiinni.

Joko tuli valmista? Voitaisiinko nyt mennä itse asiaan? Minä olen sinä, joten minä tiedän miten kurjalta sinusta tuntuu juuri nyt. Miten kurjalta sinusta on tuntunut jo pitkään. Minä olen täällä sinua varten.

Sinua, joka heräät joka ikinen aamu klo 5:45, jotta saa juotua kupin kahvia ja luettua kaksikymmentä minuuttia kirjaa. Se on ainoa hetki päivästä, kun sinulla on aikaa itsellesi.

Klo 6:50 – herätä lapsi.

Klo 7:35 – lähde päiväkodille

Klo 8:00 – hyppää ratikkaan

Klo 8:30 – aloita työt

Klo 15:55 – lähde päiväkodille

Klo 17:30 – syötä, leiki, halaa, pyykkää, kokkaa, pakkaa, opeta, halaa, juttele, halaa, leiki. Älä unohda hymyillä.

Klo 20:00 – lue, lue, lue, loruta, laula, silitä, suukota, juttele, peittele. Hymyile nyt vaan.

Klo 20:30 – jatka töitä, koska et saa tunteja päivän aikana täyteen, tee free-töitä, jotta voit kustantaa itsellesi ja lapsellesi asioita, joita sellaisilla perheillä on, joissa on kaksi aikuista. Kuten ruotsinristeily. Tai kunnon ulkoiluvaatteet. Tai pahimmassa tapauksessa, nuku.

Klo 01:00 – mene nukkumaan, jos pystyt.

Kun tulee viikonloppu, mene leikkitreffeille muiden uhmaikäisten kanssa, puistoon, sealifeen, lelukauppaan, namikauppaan ja pillimehulle. Siivoa, kokkaa, pakkaa, halaa, laula, loruta, lue, lue, lue. Kun tulee lapsivapaa viikonloppu, tee free-töitä, jotta voit kustantaa itsellesi ja lapsellesi asioita, joita sellaisilla perheillä on, joissa on kaksi aikuista. Kuten hedelmiä ja vihanneksia. Tai leffalippuja. Tai pahimmassa tapauksessa, nuku. Siivoa, kokkaa, pakkaa.

Käy ulkona baarissa ja totea, että siellä ei ole mitään sinulle. Kuinka monta kertaa ja millä tavoin ajattelit vielä vastata retorisiin toteamuksiin ”en oo koskaan pannut ketään sunväristä” tai ”aa sä oot siis milffi”?

Älä edes aloita mistään treffeistä.  Siitä, kuinka yrität kertoa elämästäsi puhumatta liikaa lapsestasi, jokaisen tietoisen ja tiedostamattoman hetken täyttävästä entiteetistä, jonka vuoksi ylipäätään olet käynyt tänään suihkussa, repinyt salaattia kulhoon ja maksanut kotivakuutuksen.

Siitä, kuinka näet, miten epämukavaksi toisen tekee ajatus siitä, että sinulla on lompakossasi, tautoinnissasi ja kalenterin välissä sekä hymyssäsi todiste siitä, ettet ole neitsyt taikka huora. Siitä, kuinka sinua voi nähdä vain kaksi kertaa kuukaudessa, tai sitten pitää osallistua sellaisiin elämän pohjalukemina tunnettuihin tapahtumiin kuin iloisen pienen ihmisen keinuttaminen keinussa, alkoholin juomattomuus ja keskustelun mahdollinen aloittaminen uudelleen, koska joku teistä kolmesta alkaa itkeä kompastuttuaan lelukoiraan.

Minä muistan, että aiemmin sinä pidit yksinolosta, omasta seurastasi, silloinkin kun itketti. Sinä laitoit Mariah Careyn version Against All Oddsista soimaan repeatille ja pakotit kyyneleet kehostasi, mutta hymyilit vähän kuitenkin, koska tiesit, että mikään ei ole peruuttamattomasti pielessä.

Mutta pari vuotta on pitkä aika. Se on ikuisuus kertaa univaje, lakkaamaton riittämättömyydentunne ja tunteet, joita ei voi näyttää, koska pienen lapsen ei niistä tarvitse tietää, eikä työkavereiden, eikä keskiyön. Minä tiedän sen, koska olen täällä aina, sinun historiasi, valintojesi, kohtalosi ja synapsiesi kaverina.

Minä haluaisin sanoa sinulle jotain nyt kun vihdoinkin olet tässä ja kuuntelet, ja koska näen, että sinua itkettää niin ettet meinaa nähdä tietokoneen näyttöä. Mutta ei minulla ole mitään. Paitsi, että, no, onnea nyt vaan.

Minä olen sinä, enkä näe tulevaisuuteen, enkä tiedä mikä menneisyydessä on olennaista, enkä tajua, miksi nyt on tällaista. Miksi sinä et kelpaa, miksi sinä et ole kellekään muuta kuin muisto, miksi sinulla on noin iso vastuu yksin kannettavanasi.

Mutta ehkä kannattaa vielä vähän. Ehkä kaikki ei ole tässä, vaikka joka sunnuntai tuntuu siltä. Ehkä sinä olet jonkun toisen sisäinen ääni, ja pääset läpi, sitten kun tämä joku uskaltaa lopettaa piiloutumisen ja väsymisen. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Muistan kun aikanaan raskaana ollessani tutustuin erilaisiin lapsen kasvatus- ja hoivamenetelmiin kirjallisuuden ja äitiysblogien kautta. Tuolloin taisi alkaa nostaa päätään (uudelleen?) kaikenlainen luonnonmukainen meininki kivunlievityksettömine synnytyksineen, rokotusskeptisyyksineen, taaperoimetyksineen ja kantoliinoineen.

Sateenvarjokäsite tuontyyppiselle äitiydelle ja sen variaatioille oli kiintymysvanhemmuus.

Olin työskennellyt juuri ennen raskaaksi tulemista vauvanhoitajana Pariisissa ja saanut tutustua aivan erilaiseen kasvatusmaailmaan. Sen mutkattomuus kolahti kovaa ja toimi meille: yöt omassa sängyssä, paluu työn pariin neljän kuukauden päästä synnytyksestä, tuttipulloruokinta ja mustapippuria soseessa. Kaksi erillistä ihmistä, joista toinen vaan sattuu olemaan toisen viaton, pieni, ihana, rakas, puolustuskyvytön vauva.

Mutta minäkin väsyin, väsyneenä turhauduin ja turhautuneena mietin, että miksi sana ”kiintymys” on varattu yhdenlaisille vanhemmille. Mitä vanhempia ne kaikki muut ihmiset, jotka tässä maailmassa saavat lapsia, sitten ovat. Irrallisiako. Jos et ole kuullut koskaan Jeesuksesta, voitko silti päästä taivaaseen. Tiedäthän. Muistan miettineeni ärsyyntyneenä, että millainenkohan äiti Ferdinand De Saussurella oikein oli.

Minä kiinnyin lapseeni, lapsi minuun. Tietenkin. Ajattelen yhä, etten olisi tehnyt mitään toisin, ja jos saisin toisen lapsen, toimisin luultavasti intuitiivisesti juuri niin kuin toimin ensimmäisellä kertaa. Että meillä on hieno suhde, joka perustuu luottamukseen siitä, että hän pärjää kyllä, koska minä teen kaikkeni sen varmistamiseksi, mutta minä en häntä omista enkä varsinkaan määritä, vaikka hän merkitsee minulle ihan koko maailmaa.

Kiintymysvanhemmuuden lisäksi toinen sana, joka aiheuttaa samankaltaisen reaktion minussa, etenkin väsyneenä, on ”perussuomalainen”. ”Perus” on tärkeä, tärkeä sana, jota ikäluokkani käyttää hyvin liberaalisti kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. ”Suomalainen” on sana, jonka ei olisi mikään pakko toiseuttaa ketään. Minä itse olen varsin kiintynyt molempiin näistä sanoista, ja niistä molemmat kuvaavat aika hyvin juuri minua. En haluaisi antaa niitä sellaisille, jotka haluavat käyttää niitä määrittääkseen itsensä minua tai minunlaisiani ylemmäs, jollain tapaa arvokkaammiksi.

Vaikka meille yritetään toisin kertoa, sanojen denotaatiot ovat avoimia keskustelulle, ja niiden konnotaatiot voivat olla muutakin kuin valkoisia möhelöitä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

No niin, nyt se on sitten lusittu, se rasismin vastainen viikko. Eikö niin? Väärin.

Minulta kysytään ajoittain, että enkö koskaan kyllästy jauhamaan tästä samasta asiasta, enkö koskaan meinaa lopettaa.

No en. Katsopa kun joillain meistä ei ole sellaista valinnan vaihtoehtoa, että voisi viettää vain rasismin vastaista viikkoa.

Jotkut joutuvat viettämään rasismin vastaisen elämän. Vain siksi, että ovat syntyneet tähän maahan.

Jotkut ovat ikuisella asennematkalla halki Suomenniemen, kävelevät, taivasta kohti sojottavat oikean käden nyrkit. Joillekin meistä rasismi ei katso kalenteria.

Eipä siinä, kannoin minäkin silti korteni kekoon männä viikolla. Olin perjantaina SPR:n järjestämässä Aamukahvit ennakkoluuloisille -tapahtumassa puhumassa feministiaktivisti Marian Abdulkarimin ja tietokirjailija Jussi Förbomin kanssa. Kerroin tämän blogin lyhyestä matkasta, sen tavoitteista ja siitä, millainen tehtävä naistenlehdillä ja -blogeilla voi olla rasisminvastaisessa työssä, jos ne siihen haluavat osallistua.

Tässä kooste puheenvuorossa esittämistäni keskeisistä ajatuksista:

Yksi blogin keskeisistä tavoitteista on haastaa suomalaisuuden määritelmä, etenkin mediassa. Kuka saa olla tällä hetkellä suomalainen, ja ovatko vaatimukset tuhoisia ja kohtuuttomia joillekin?

Toinen keskeinen tavoite on osallistua keskusteluun rasismista Suomessa, olla mukana määrittelemässä, että mitä se on. Nykyisin rasismista puhuvat yleensä vain valkoiset alan asiantuntijat, jotka toki ovat fiksuja ja empaattisia tyyppejä.

Ovatko he kuitenkaan oikeasti valmiita kysymään, että mitkä ovat ne rakenteet, jotka estävät rodullistettuja ihmisiä, eli esimerkiksi ruskeita tyttöjä, pääsemästä asiantuntijapositioihin, tai vaikkapa median objekteiksi ja sisällöntuottajiksi.

Kolmas tavoite on siis, kertomalla omaa elämäntarinaani ja havaintojani, vaatia tietoa siitä, miksi ruskeat ihmiset esitetään hyvin kapein, ennalta-arvattavin narratiivein ja yleensä aina ruskeuden kontekstissa, jos pääsevät esille ollenkaan.

Emmekö me todella kaipaa hius- tai meikkivinkkejä? Ovatko meidän erot poikaystävistä, imetyksen haasteet, kämpän ostamiset, vanhemman alkoholismit, vegaanihaasteet tai muut elämäntilanteet niin triviaaleja, ettei niitä ole edes olemassa?

Näitä tavoitteita vasten ajattelen, että naistenlehdillä ja -blogeilla on niin halutessaan erittäin hyvät mahdollisuudet ja lähtökohdat vaikuttaa siihen, millaisia keskusteluja, identiteetin rakennuspalikoita, roolimalleja, haaveita ja mahdollisuuksia myös ruskeille suomalaistytöille tuotetaan, ja sitä kautta ulkopuolisuuden tunnetta lievennetään ja parhaassa mahdollisessa tapauksessa myös uloslyömistä vähennetään.

Meitä ruskeita tyttöjä on täällä vaikka kuinka paljon, ja niin heterogeeninen joukko kuin me olemmekin, meiltä ei puutu vain oma ääni, vaan myös sanat, kieli. Vielä ihan pari vuotta sitten minäkin ajattelin, että vika on minun korvieni välissä, että kehenkään muuhun ei satu tämä kaikki. Nyt olen reilun kuukauden aikana tavannut enemmän ruskeita tyttöjä kuin koko elämäni aikana yhteensä, sattumalta kadulla ja somen kautta, ja joka kerta he kiittävät ja sanovat, etteivät olisi voineet uskoa, että tällainen blogi vielä joskus  tulee.

Ja yli 25 000 kävijää, yli 600 kommenttia, yli 2000 facebook-likea: ihan hyvin huomiota, vain reilussa kuukaudessa, asialle, jota ei ole oikeasti edes olemassa täällä meillä Suomessa.

Älkää aliarvioiko meitä. Se on nimittäin valtava virhe ja menetys teille.

Uskon, että rasisminvastainen keskustelu käydään yhä aivan liian suurilta osin valkoisen akatemian, politiikan ja aktivismin piireissä, missä se ei tavoita sitä tavallista tallaajaa, joka haluaa kotiin tullessaan rojahtaa sohvalle padin kanssa ja paeta todellisuutta, mutta joka samalla pohtii myös ihmisyydestään johtuen elämän tarkoitusta kaikkina tietoisuuden hetkinään. Tämä on tiedeviestinnän ongelma, mutta myös median vastuutehtävä.

Naistenlehti ja -blogiskenessä on viime vuosina alettu puhua paljon feminismistä, vanhemmuuden tasa-arvosta, ympäristöstä, kuluttamisesta ja monista muista tärkeistä asioista helppotajuisella kielellä ja tavallisista tilanteista kumpuavien kokemusten kautta. Rasisminvastainen keskustelu sopii tähän kehitykseen mainiosti.

Aivan samalla tavalla kuin äärioikeisto käyttää sosiaalista mediaa ja populismin retoriikkaa rasismin normalisoinnin keinoina, me voimme käyttää arkea ja olemassa olevia, tavallisten tyttöjen kanavia rasisminvastaiseen työhön. Tämä ei ole mitään rakettitiedettä, on kyse normien rikkomisesta näkyvyyden ja samastuttavuuden kautta. Samastumispintaa ei kuitenkaan synny, jos ei ole näkyvyyttä.

Kaikista puutteistaan huolimatta, siis esimerkiksi patriarkaatille kumartelusta, kyseenalaisista kauneusihanteista ja yhä suhteellisen kapeista normeista, naistenlehtimaailmassa on yksi huomattava etu verrattuna muihin medioihin: kun keskimäärin mediassa käytettävistä asiantuntijoista 70 prosenttia on miehiä, naistenlehdissä suhdeluku on kiistatta parempi.

Niissä on jo olemassa säännön rikkomisen ja  ”vähemmistön” heterogeenisen luonteen esiin tuomisen kulttuuri, missä naisen ääni valitaan tietoisesti kertomaan sellaisista asioista, jotka vielä vähän aikaa sitten kuuluivat vain miehille. (Lainausmerkit siksi, että naisethan eivät ole mikään vähemmistö.)

Naistenlehti ja -blogimaailmassa on siis muuta mediaa ehkä lyhin mahdollinen matka siihen, että myös rodullistetut naiset, eli ruskeat tytöt voisivat päästä ääneen muussakin kuin ruskeuden kontekstissa. Tämä reitti kannattaisi ottaa käyttöön.

Share

Pages