Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

 (Pics or stfu, n'est-ce pas?)

 

Mitenhän minä tämän nyt oikein muotoilisin. Että tämä menisi jakeluun. Siis minulle itselleni.

Näin toimii huono itsetunto. Kaksikymmentä seitsemän vuotta ja neljäkymmentä neljä Ruskeat tytöt -tekstiä myöhemmin se vieläkin ehdottaa, että ei minulla ole yhtään valmista tekstiä.

Tämä kaikki tuntuu ihan samalta kuin ennenkin. Pakolliselta, eikä yhtään aiempaa todemmalta.

Minä opin lukemaan ja kirjoittamaan neljävuotiaana. Ensimmäinen kirjani oli faxipaperille liimatut kiiltokuvat, joille kirjoitin puhekuplia. Sitten Pikku naisia räjäytti tajuntani, ja päätin tehdä siitä oman versioni. Avasin Atlaksen Yhdysvaltojen kohdalta, oikea etusormi osui St. Louisin kohdalle. (Se on muuten alle kolmentoista kilometrin päässä Fergusonista.)

Kirjoitin neljän tytön edesottamuksista mummin kirjoituskoneella, vailla päätä taikka häntää. Yhden sisaren nimi ainakin oli Monique, joka oli minun nimeni ala-asteen ranskantunneilla, ja yksi Alison, joksi minua kutsuttiin enkussa.

Kaikki antoivat minulle aina kyniä ja muistikirjoja syntymäpäivä- ja joululahjoiksi. Hevoskantisia, pinkkejä, glittersydämisiä muistikirjoja. Ja tässä me nyt olemme. Aina ei saa sitä mitä tilaa.

Törkeää lähestyvän jankuttamisen päätteeksi äiti ja aba ostivat minulle oman kirjoituskoneen. Olin varmaankin yksitoistavuotias. Olin lainannut Teija Niemen Bileet ja Steissin ties kuinka monta kertaa salaa kirjastosta, piilottanut patjan alle, haaveillut siitä, että pääsen vielä joskus sammumaan jonkun luokkakaverin sohvalle, ehkä jopa oksentamaan. Vielä tätä päivää ei ole tullut. Sain arestia, kun jäin vanhemmille kiinni hurjien teinidokaus-novellien kirjoittamisesta, vaikken ollut koskaan maistanut muuta kuin kiddush-viiniä shabatti-aterialla.

Sitten oli yläaste, ja lähetin tiedostavia novelleja ja seksikkäitä runoja Nuoren voiman arvosteltavaksi. Kai ne jotain ihan ystävällistä vastasivat, kun kerran jatkoin. Lukiossa seurustelin mielettömän hiphop-pojan kanssa ja teimme spoken wordia öisin Mankkaalla.

”When Adam’s on my body, the Atomns in my body…” ja sitä rataa!

Sitten kirjoitin lehtijuttuja. Sitten sain lapsen.

Niin toimii vanhemmuus. Sitä kadottaa itsensä kokonaan samalla kun luo jotain uutta. Sitä tuhoutuu, mutta samalla lakkaa pelkäämästä mitään, koska joutuu joka ikinen päivä kasvotusten kuolevaisuuden kanssa. Millään ei ole mitään väliä, joten yhtä kaikki voi sanoa asiat suoraan.

Alkaa ilmestyä lauseita.

”Sinä näytät nukkuessasi siltä, miltä isoisoäitisi näytti maatessaan kuolleena arkussa.”

”Minun to do -listallani on jälkeesi enää yksi asia, koska rakkaus tulee jos on tullakseen: haluan kirjoittaa kirjan.”

”Joku päivä vien sinut Pariisiin, Rue d’Amsterdam 35:een ja näytän sen turkoosin oven, jonka takana ja kuusi kerrosta ylempänä näin eräänä yönä unen pienestä, ruskeasilmäisestä tytöstä, joka halusi tulla syliini. Silloin tiesin, että minun on palattava Suomeen, jotta sinun elämäsi voisi alkaa ja sinä voisit muodostaa omat haaveesi.”

Pikkulapset ovat muuten parhaita toimeksiantajia, kriitikoita ja muusia, koska he eivät osaa lukea ja heillä on aina nälkä ja pissahätä ja peitto huonosti.

Ensi maanantaina me jätämme Ruskeat tytöt -esseekokoelmasta solmimani kustannussopimuksen kunniaksi Liisalta saadut läskiposkiset pionit vaasiin ihmettelemään, että mitä nuo kaksi nyt taas keksivät. No tietenkin jotain ihan hillitöntä: me pakkaamme mukaan Edenin ja läjän hellemekkoja ja suuntaamme kahdeksi viikoksi kohti läkähdyttävän kuumaa Marais’n kaupunginosaa.

Mukana on muistivihko, juuri oikeanpainoisia mustekyniä ja post it -lappuja, joiden kanssa aion asemoida itseni Place des Vosgesin aurinkoisimmalle penkille joka päivä neljäksi tunniksi. Seuraa siis blogitauko (ehkä heinäkuun puolivälin tienoille saakka) ja toivottavasti sisällysluettelo kirjalle (joka ilmestyy ehkä keväällä 2017).

Pakollista, mutta totta.

Au revoir!

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Clementa Pinckney, Tywanza Sanders, Cynthia Hurd, Sharonda Coleman-Singleton, Myra Thompson, Ethel Lance, Daniel Simmons, DePayne Middleton-Doctor ja Susie Jackson. NAACP. Suomen rodullistetut ihmiset ja väkivaltaa kokeneet naiset.

Vain viime viikolla. Vain ne, jotka tulivat tietoomme.

Olen sanaton. En kestä olla kotona. Pyöräilen merenrantaan. Kerron lapselle, että ei saa mennä liian lähelle vettä, ettei tipu ja huku. Hän kysyy, sekoittaen kaksi h-kirjaimella alkavaa sanaa:

”Äiti pidätkö sä musta hyvää huolta, etten häviä?”

”Pidän, lupaan sen.”

”Mennään kotiin, en pidä tästä.”

Ostan kioskilta mansikkajääteöä ja vesipullon. Törmään tuttuihin, hymyilen. Kassissa savetteja ja Erica Jongin Fear of Flying, aina sivulla yhdeksän.

Menen lapsen kanssa leikkipuistoon. Jussi Halla-aho kiikuttaa lastaan vieressäni, ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Lapsemme istuvat vastakkain vauvakeinuissa, hymyilevät ja nostelevat sääriään ja laskevat pohkeitaan samaan tahtiin, opettelevat ottamaan itse vauhtia.

Kun olen sanaton, mutta en voi poistua kotoa, luen. Luen, luen, luen. Jotain muuta kuin uutisia. Hampaattomia, kontekstivapaita uutisia, jotka eivät informoi vaikka ne repisi tavuittain ja kirjaimittain kappaleiksi.

Menen sivuihin, en pelkästään paetakseni tätä todellisuutta, joka ylittää kaikki mielikuvitukseni kentät, vaan myös ymmärtääkseni. Menen sivuihin, koska en osaa olla muulla tavoin vihainen ja väsynyt.

Fiktio antaa enemmän vastauksia kuin mikään valkoinen suomalaismedia, jolla on aina mahdollisuus ottaa kyynärän verran etäisyyttä ihan kaikesta. Suomi on niin vitun sitoutumaton, niin vitun riippumaton, niin vitun oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen.

Ei ole, vaan välinpitämätön. Koska ei ole kyse tarpeeksi isoista asioista, tarpeeksi arvokkaista ihmishengistä.

Tässäpä ajatus: objektiivisen tiedon ei tarvitsisi olla pelokasta, lipevää. Se voisi olla myös objektiivista.

Siksi luen Toni Morrisonin viimeisimmän, joka on nimeltään God Help the Child.

Luen, luen, luen ja mietin mitä luen, puhun mistä luen, uneksin lukemaani. Taas tämä sama tarina, joka häpeäkseni lohduttaa. Yksittäiseen kauhutarinaan, lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, sidottu tarina, jonka tarkoitus on kai heijastella juuri sitä, mitä tässä maailmassa tehdään kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille, ruskeille, mustille tytöille.

Tarina Bridesta, joka on niin musta iholtaan, että hänen äitinsä ei voi sietää häntä. Bridesta, joka tekee hirvittävän teon vain, jotta äiti halaisi häntä edes kerran. Bridesta, joka pukeutuu vain valkoisiin kuin morsiusneito, viattomista viattomin. Bridesta, jonka häpykavat ja rinnat katoavat.

Miten tämä maailma on tällainen? Milloin meille aletaan opettaa ihan oikeasti, että miten tämä maailma on tällainen? Että rasismi ei ole pelkästään kännisten huutelua sporassa. Ei hönöjä ennakkoluuloja. Ei lapsellista vieraanpelkoa. Jos tämä ”kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia” -diibadaaba ei kohta ala loppua, minä räjähdän. Miten olisi ”kaikki samanlaisia, tosi monet eriarvoisia – mutta miksi”?

Luen, luen, luen, koska oksettaa. Oksettaa nämä kaikki sanat, lauseet, valheet, jotka muka ovat empaattisia, mutta joiden tarkoitus on vain pitää ihmiset aloillaan portaikossa, joka johtaa hätäuloskäynnille.

Luen mieluummin jotain hirveää, mutta totta, joka ei aliarvioi älykkyyttäni. Morrisonin viimeisimmän kyytipojaksi käy hänen esikoisensa The Bluest Eye, taas kerran. Sama tarina.

Lapsi, hyväksikäyttö, uusi lapsi. Rikkinäinen sukupolvien ketju. Aikuiset ovat puolustuskyvyttömämpiä kuin lapsensa, ainakin niin kauan kun näistä tulee aikuisia, tai ainakin vanhempia.

Pecola-protagonisti toivoo sinisiä silmiä. Ihan kuin se auttaisi enää tässä vaiheessa. Oikein naurattaa kun muistan, miten tapasin rukoilla pienenä. Joka helvetin ilta.

rakasjeesussiunaameitäannameilleenkeleitäsiivilläsimeitäpeitäälämeitäkoskaanheitäaamenkiitostästäpäivästäsiunaaäitiäabaasiskoamummiapappaajakunmäheräänannamunsilmienollasinisetkiiitooos.

Jos hartain, turhin toiveeni olisi käynyt toteen ja meistä olisi tullut valkoisia, olisi valkoinen ylivalta voinut vihdoin näivettyä kasaan, koska sillä ei olisi ollut enää uhreja kellä ratsastaa, kenestä uhriutua. Pieniä lapsia, joiden äitejä tappaa. Naisia, joita tappaa. Miehiä, joita syyttää ja tappaa. Ruskeita, mustia, näkymättömiä syntipukkeja. Valkoinen ylivalta tarvitsee jokaista meistä, jotta se voi ylipäätään elää.

Sekö on meidän tehtävämme? Onko maailmassa mitään paradoksaalisempaa?

On, varmasti, mutta ei nyt tule mitään mieleen. On liian kova työ pitää itsensä kasassa. Mennä töihin. Ostaa ruokaa. Laittaa ruokaa. Pestä tukka, odotella että se kuivuu seuraavan neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana, jolloin se pitää pestä taas uudelleen. Leikkiä muumilaivalla ja piirtää katuliiduilla.

Sitä niin toivoisi – jos me kerran olemme tämän maailman ikuisia seksilapsia, pieni tytönrääsyjä, pojanrääsyjä, rääsyjä – että edes yhdessä viidessä miljoonassa, ja kuinka moni nyt onkaan toimittaja tai joku muu puhekyvyllä varustettu, sikiäisi edes himpun verran oikeudentajua, kihisisi edes vähän kiukkua ja löytyisi edes vähän sanoja nousta vastarintaan, kirjoittaa edes yksi juttu siitä, että miten tämän asian laita oikeasti on. Mistä tämä johtuu, mikä on jutun juoni.

Ja niin kauan kun näin ei ole, eikä näin siis ole, minä luen kaunokirjallisuutta avoimin sydämin, journalismia varauksella, käyn viisaimmat keskusteluni alle kouluikäisten kanssa ja leikin Helsingin auringon alla ilman aurinkorasvaa.

Ja olen sanaton.

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

(Kuvia taiteilija Rupi Kaurin kuukautisten stigmaa käsittelevästä teoksesta.)

 

Viimeiset kaksikymmentäyksi vuotta minulla on ollut kuukautiset.

Muistan vieläkin, kun spottasin aamupissalla analiininpunaisista kymmenvuotiaan alushousuistani kaksi pientä veritippaa. Tiesin kyllä mistä on kyse, äitini on aina ollut avoin puhumaan näistä asioista. Syvä kiitos siitä hänelle.

Mutta sitä en osaa vieläkään selittää, että miksi tunsin heti siinä hetkessä häpeää, itseni likaiseksi.

Äiti ja isä olivat vielä nukkumassa, ja minä juoksin itkien heidän huoneeseensa.

”Susta on tullut nainen! Susta voi tulla äiti!” äitini alkoi hihkua onnesta.

Hän alkoi suunnitella "nuoren naisen juhlia", mihin kutsuttaisiin kaikki luokkakaverini. Näin jälkikäteen tuo ajatus on kyllä aika kaunis, mutta onneksi mitään juhlia ei todellakaan tullut.

Miksi ei?

Sen sijaan minä makasin itkemässä vanhempien makuuhuoneessa pää tyynyjen alla koko päivän. Nolotti ihan sikana. Luulin, että joudun nyt hankkimaan lapsia heti paikalla. Muistan miettineeni, etten enää koskaan voi käyttää valkoisia housuja tai hameita. En tiedä olinko edes koskaan sellaisia omistanut.

Tuosta aamusta lähtien kuukautiseni ovatkin sitten tulleet tunteista riippumatta aika säännöllisesti kahdenkymmenen kahdeksan päivän välein, pois lukien raskausaika ja muutamat pahat syömishäiriövuodet.

Kannan tottuneesti mukanani aina jonkin sortin terveyssidettä, tamponia tai vähintäänkin vessapaperin palasta. Olen kokeillut kuukuppia ja ekoriepua, kaikki ihan kivoja.

Ja kai meille kaikille joskus käy niin että lapsi liimaa aamutohinoissa libresset keittiön seinään, ja uudet unohtuu laittaa käsilaukkuun tilalle. Päivällä alkaa menkat, ja sitä joutuu kyselemään työkavereilta apuja tai juoksemaan kauppaan.

Viime aikoina täällä blogissa ja muuallakin on ollut puhetta etuoikeuksista. Eli niistä asioista, jotka ovat meille niin itsestäänselviä, mutta harvemmin itse valittuja, että emme huomaa, että kaikilla ei niitä ole. Etuoikeus on yleensä linjassa vallalla olevien normien kanssa. Etuoikeutta voi olla vaikkapa länsimaalaisuus, valkoinen ihonväri, miehyys tai heterous, näin yksinkertaistaen.

Tai vaikka olisimmekin naisia, niin esimerkiksi mahdollisuus intiimihygieniaan voi olla etuoikeus.

Muutamia viikkoja sitten laskeuduin Kiovan lentokentälle. Vessassa huomasin, että kuukautiseni ovat alkaneet väärään aikaan. Tungin housuihin pienen pinkan käsipyyhkeitä ja suuntasin kohti info-tiskiä kysymään apteekin sijaintia. Asiakaspalvelija kertoi, ettei sellaista ole, eikä lentokentältä saa terveyssiteitä.

Kysyin matkaseurueen ainoalta toiselta naiselta, voiko hän lainata minulle kuukautissuojan. Hänellä ei sellaista sattunut olemaan mukana. Keneltäkään tuntemattomalta en kehdannut kysyä, koska kuukautiset ovat asia, josta ei oikein voi puhua vieraiden naisten kanssa, paitsi jos sattuu olemaan gynekologin vastaanotolla. Niinpä kävin pari kertaa seuraavaa lentoa odotellessa vaihtamassa veriset käsipyyhkeet uusiin, kiukuttelin siinä välissä ja lopulta löysin ihan lentokentän perukoilta pienen kioskin, jonka hyllyssä oli kaksi pakettia alwayseja. Kriisi vältetty. Näin helppoa se on varmaankin kaikille.

On vaikea käsittää tai myöntää, miten en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ei todellakaan ole.

Nainen vuotaa yhteensä noin 6,25 vuotta elämästään, tai eri arvoiden mukaan 1400-3000 päivän ajan. Joka päivä 800 miljoonalla naisella on kuukautiset. Se on aika monta pakettia kuukautissuojia – esimerkiksi melkein 10 000 tamponia ihmiselämän aikana – aika paljon rahaa.

Mutta tämä ei ole ainoa hinta. Monissa kehitysmaissa naisilla ei ole varaa intiimihygieniatuotteisiin, ja he käyttävät suojanaan esimerkiksi kasveja, patjantäytteitä, sanomalehtiä, jopa kiviä. Monissa maissa kuukautiset ovat häpeällinen asia, peruste yhteisöstä eristämiseksi viikon ajaksi joka kuukausi. Näistä syistä nainen ei voi kuukautisten aikana osallistua normaaleihin elämäntoimiin kuten koulunkäyntiin ja työhön. Jotkut tytöt siis menettävät keskimäärin kaksi kuukautta opintoja joka vuosi kuukautisista johtuvien poissaolojen vuoksi, ja on esitetty arvioita, että talouskasvu voi olla jopa 0,1-0,3 prosenttiyksikköä hitaampaa alueilla, jossa tytöt estyvät osallistumasta sukupuolensa vuoksi yhteiskuntaan. Jotkut naiset turvaavat prostituutioon, jotta saisivat rahaa tamponeihin.

Ainakin Worldvisionin kautta voi lahjoittaa kestositeitä Keniaan ja Ugandaan.

Tällaisista asioista me leikkaamme kun me leikkaamme kehitysavusta.

Tämä poliittinen, misogynistinen ja ihmisoikeuskysymys ei kuitenkaan koske vain kehitysmaiden naisia, vaan sitä tapahtuu myös länsimaissa, ja etenkin köyhien naisten parissa myös sivistysvaltioissa. Naistutkimuksen professori Chris Bobel on kirjoittanut aiheesta kirjankin, New Blood: Third-Wave Feminism and the Politics of Menstruation. Hänen mukaansa patriarkaatti on tavallaan riippuvainen kuukautisista, koska niiden kautta voi alistaa naista julistamalla tämän irrationaaliseksi ja johtajaksi kelpaamattomaksi.

Yhdysvalloissa ei voi käyttää sosiaaliapuna annettavia ruokalipukkeita (food stamps) intiimihygieniatuotteiden ostoon. Sellaisissa maissa, missä esimerkiksi asunnottomien palvelut ovat hyväntekeväisyyden ja lahjoitusten varassa, ei kukaan välttämättä äkkää lahjoittaa naisten asuntoloihin terveyssiteitä. Asunnottomilla naisilla ei myöskään ole välttämättä pääsyä vessaan. Myös amerikkalaisissa vankiloissa naisten hygienia on mitä sattuu. Entäs sitten köyhät perheet, joissa on kaksi naispuolista puolisoa? Tai perheet, joissa on monta puberteetti-iän ylittänyttä tyttölasta?

Tällaisista asioista me leikkaamme kun me leikkaamme hyvinvointivaltiosta ja alamme soveltaa yhteiskuntaan vapaan markkinatalouden ja hyväntekeväisyysyhteiskunnan pelisääntöjä.

Muutama vuosi sitten kerättiin 4100 kuukautisia käsittelevää tutkimusta yhteen. Vain kaksikymmentäviisi niistä käsitteli kuukautisia sosiaalisesta ja selviytymisen näkökulmasta. Naisten kuukautisista selviämisestä on hyvin vähän tietoa sosio-ekonomisesta vinkkelistä katsottuna, koska hyvin harvoja maita kiinnostaa kerätä siitä edes vähimmäistä perusdataa. Esimerkiksi sellaista, että minkäikäisinä maassa asuvien tyttöjen kuukautiset alkavat ja naisten päättyvät, keskimäärin. Ei, vaikka tiedetään, että aikaisin alkaneilla kuukautisilla on yhteys myös aikaisin alkavaan sukupuolielämään, päihteidenkäyttöön ja koulumenestykseen. Jotta ei tulisi vedettyä älyttömiä ja leimaavia johtopäätöksiä, tätä asiaa olisi todella syytä tutkia ei vain enemmän, vaan mahdollisimman paljon.

Tämä kuukautisista vaientaminen näkyy myös ihan täällä meidän arjessamme. Taiteilija Rupi Kaur laittoi muutama kuukausi sitten Instagramiin kuvan itsestään kuukautisten tahrimat verkkarit jalassa. Instagram poisti kuvan kaksi kertaa, koska ne eivät muka noudattaneet sääntöjä, mutta pyysi myöhemmin anteeksi ja väitti, että kuvat oli poistettu vahingossa.

Sama gate on käyty myös naisten nännien ja imetyskuvien kohdalla aiemmin. Hyvin seksuaalinen kuvamateriaali, esimerkiksi antavat tissivaot ja paljaat pakarat, ovat kuitenkin tässä sosiaalisen median kanavassa täysin ok. Kuvat naisten kehoista ovat siis hyväksyttäviä vain silloin, kun ne esitetään seksuaalisessa yhteydessä, mielellään heterosellaisessa.

VICE-kulttiportaalikin julkaisia taannoin valokuvaaja Emma Arvid Byströmin kuvasarjan There Will Be  Blood. Kun yritin mennä katsomaan sitä, sivusto kysyi minulta, olenko yli 18-vuotias ja viittasi seuraavaksi esitettävään sisältöön sanalla ”naughty”, tuhma tai ällöttävä. 18-vuotiaana minulla oli ollut kuukautiset kahdeksan vuotta, mutta olin vielä neitsyt. Yksikään uutissivusto ei kysy minulta, minkäikäinen olen, kun haluan mennä katsomaan Välimereen hukutettuja ihmisruumiita tai Tchernobylissä tähän päivään saakka ilmeneviä tuhoja.

Kahdeksan päivän kuluttua minulla alkaa menkat taas. Minulla on kylpyhuoneessa kangaskassillinen erikokoisia ja -laisia kuukautissuojia vuodon eri vaiheita varten. Minulla on kylpyhuoneessani kaksi eri suihkua, toinen pelkästään alapesuja varten. Näin on myös työpaikallani, ja jokaisessa kahvilassa, mihin menen. Minulla on särkylääkettä ja suklaata. Koska minä olen etuoikeutettu.

 

Lähteitä, joiden kautta pääsee kätevästi kiinni tutkimustietoon:

http://www.huffingtonpost.com/lori-sokol/two-thousand-two-hundred-and-eighty-days-period_b_7423428.html :

http://www.huffingtonpost.com/caren-odanga/why-menstruation-matters_b_7460416.html:

http://america.aljazeera.com/opinions/2015/5/menstruation-stigma-is-a-form-of-misogyny.html

http://www.huffingtonpost.com/cece-jonesdavis/why-black-women-in-the-united-states-must-talk-about-menstruation-now_b_7261470.html:

http://www.huffingtonpost.com/2011/12/02/impoverished-girls-use-rags-for-sanitary-protection_n_1125215.html:

http://www.huffingtonpost.com/emma-gray/menstruation-taboo-vice-there-will-be-blood-photos_b_1528826.html

http://www.vice.com/en_au/read/there-will-be-blood

http://www.huffingtonpost.com/sue-kerr/if-you-cant-afford-tampons-what-do-you-do_b_5352396.html

Share

Pages