Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Mitä sinä pelkäät, Olli Immonen?

 

This nightmare called multicultruralism. This nightmare called multiculturalism. 

Kirjoitan tätä suoraan blogipostauskenttään, sydän murskana ja silmien takana itku, joka ei enää edes tule ulos.

Minä haluan tietää, miksi minä olen painajainen. Mikä se painajainen on.

Onko se painajainen se, että minun vanhempani ovat saaneet aikanaan kokea niin syvän rakkauden toisiaan kohtaan, että he halusivat mennä naimisiin ja perustaa perheen. Onko se painajainen se, että he halusivat muuttaa Suomeen, koska täällä meidän perheellämme on paremmat ja turvallisemmat oltavat. Onko se painajainen se, että minä synnyin raskausviikolla 32 ja jäin henkiin, koska täällä on niin hyvä terveydenhuolto. Onko se painajainen se, että meillä oli kotona yksi jumala, mutta joulu ja hanukka, kaksi pääsiäistä, vai se, että me emme sekoittaneet maitoa ja lihaa samalla aterialla. Onko se painajainen se, että se koti oli ihan tavallinen omistusomakotitalo ihan tavallisessa lähiössä.

Vai onko se painajainen se, että tänään minä heräsin elossa ja lähdin lapsen kanssa pyöräretkelle Isoon Vasikkasaareen. Söin lihapullia ja muusia, join lasin rosé-viiniä, lojuin hiekkarannalla, puhuin ystävän kanssa pojista. Onko se painajainen se, että ihoni on tummempi kuin ystäväni, lapseni on tummempi kuin ystäväni lapsi. Onko se se, että paluumatkalla pysähdyin Hesarin Alepaan ja ostin banaaneja, maitoa, Angry Birds -jukurttia ja neilikkakimpun. Vai se, että katselin youtubesta junavideoita, luin (taas) iltasaduksi Kuka lohduttaisi Nyytiä, lauloin ensin Tuiki, tuiki tähtösen, sitten Numi, numi yaldatin. 

Ja nyt kirjoitan tätä. Tämäkö on se painajainen. 

Ei käy. Minä olen unelma.

Painajainen on sitä, että äärioikeistolaisuus nousee, fasismi nousee, kansallismielisyys nousee, nousee suoraan hallitukseen, vaikka seitsemänkymmentä vuotta sitten meille luvattiin toisin. Painajainen on se, että minua ei pidetä suomalaisena, vaikka olen tavallinen, hyvä ihminen, ja minulta suomalaisuuden saavat anastaa ihmiset, jotka haluavat tappaa minut. Painajainen on se, että media ja poliisi eivät tee yhtään mitään. Painajainen on se, että minulta odotetaan ymmärrystä ja valmiutta keskustelemaan, samaan aikaan kun minut vaiennetaan ja he saavat sanoa, että joku päivä meidät on poistettu täältä. Painajainen on se, että kaikki vaikenevat, kääntävät päänsä pois, heittävät minut bussin alle ja jatkavat päiväänsä.

Painajainen on se, että tämä on minun yksi, ainoa elämäni, tässä yhdessä, ainoassa kotimaassani. Tämä ei ole unta, mutta minä. en. ole. painajainen. 

Minä olen unelma.

 

 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

30.6. rue Vieille du Temple. Le Marais, Pariisi. Kello on 5:58 aamulla. Muut nukkuvat parvella, minä juon toista kuppia kahvia täysmaidolla. Lait entier, täydellinen, kokonainen maito.

Me heräsimme eilen kello 3:15 aamulla ja saavuimme tänne puolilta päivin. Tämä on maailman ihanin studio, juuri sellainen kuin mistä haaveilin kun muutin tänne melkein kuusi vuotta sitten. Mutta se asunto missä silloin asuin, oli kuudennen kerroksen piianhuone, chambre de bonne. Tai kaksi chambre de bonnea, pari neliötä kumpainenkin. Toisessa oli rivissä suihkukaappi, tiskiallas, pyykinpesukone, mikroaaltouuni ja keittolevy. Valoja ja mikroa ei voinut laittaa samaan aikaan päälle, tai tuli oikosulku.

Lattialla oli kaksi keittiönkaappia, siis ei seinässä kiinni vaan lattialla seinää vasten irrallaan, vinon kattoikkunan alla. Seinää vasten taitettava pöytä ja kaksi klaffituolia. Sitten välissä oli yksi huone, missä asui nelikymppinen kokki, jolla oli OCD. Joka kerta kun hän poistui kotoa, kuulin kuinka hän laski niin monta kertaa kymmeneen, että oli tyytyväinen tai kykeneväinen. Un, deux, trois, quatre, cinq, six, sept, huit, neuf, dix. Uudestaan ja uudestaan.

Sitten jatkui taas minun asuntoni, huone, jonka täytti täysmittainen parisänky ja pari ylimitoitettua antiikkikaappia. Kuka helvetti nekin oli sinne raahannut kapeita puuportaita pitkin, en käsitä. Ostin Mujilta maitohuuruisen, kannellisen säilytyslaatikon vaatteita varten. Ne ovet olisi saanut potkaisemalla auki, mutta olin turvassa, vihdoin.

Kävin töissä perheessä, joka halusi, että opetan kolmen ja puolen kuukauden ikäiselle vauvalle englantia ja juutalaisuutta. Lauloin Twinkle, twinkle little star tuhat kertaa päivässä, koska en osaa muita englanninkielisiä lastenlauluja. Välillä kyllästyin ja lauloin Mariah Careyn The Roof (Mobb Deep mix) -biisiä tai Bonnie Raittin Angel From Montgomerya. Kävin hankkimassa rue des Rosiersilta hänelle pehmolelu-pessah-setin. Vanulla täytettyjä rouhittuja pähkinöitä, pehmopersiljaa pehmosuolavesilasissa, pehokananmuna, pehmolampaanluu ja niin edelleen.

Vauvalla oli Christian Diorin bodeja, mutta ne olivat erillisen kodinhoitajan, Malikan vastuulla pestä. Minun tehtäväni oli kasvattaa lasta. Perheellä oli kesämökkilinna Pariisin ulkopuolella, ja perjantaisin pakkasin vauvan tarvikkeet viikonloppua varten. Loppusyksystä kerran mainitsin, etten saa kaikkea mahtumaan yhteen kassiin, joten perheen isä reippaana ja ratkaisukeskeisenä miehenä antoi viiden kuukauden ikäiselle lapselleen hanukka-lahjaksi Louis Vuittonin weekend-laukun. Minä sitten sinne pakkasin ne bodyt ja pehmeät uskontolelut kyselemättä ja jäin vilkuttamaan kadunvarteen kun he kaahasivat tummalasisella car service -autolla landelle.

Tämä asunto on paljon hienompi, isompi ja hienommalla alueella. Unelmat toteutuvat joskus, kahdeksi viikoksi kerrallaan.

Viime viikolla tähän aikaan minulla ei ollut vielä kustannussopimusta, mutta olin jo päättänyt, että tulen Pariisiin kirjoittamaan.

Nyt pitäisi tehdä suunnitelma essee-kokoelmasta. Voi hyvänen aika. Päättää alustavasti mitä aiheita siihen tulee. No mitä vissiin. Yksi kirjailija-ystävä käski kerryttämään massaa nyt aluksi, ja se on varmasti hyvä idea.

7:18. Jätin muut nukkumaan ja talsin aamukahville place des Vosgesin kulmalle Le Royal Turenneen. Puistot aukeavat täällä vasta kello kahdeksan. Huomenna pitää muistaa juoda yksi kahvi vähemmän ennen kuin lähtee, ettei tule heti pissahätä ja mene heti ylikierroksille.

Silloin kun olin raskaana, mutta se ei vielä näkynyt, olisin halunnut kertoa kaikille omien vauvojensa kanssa kaupungilla pyöriville naisille, että kohta minullakin on tuollainen. Sitten kun Sirkkaliisa oli jo syntynyt ja olin liikkeellä ilman häntä, kurkin koko ajan tuntemattomien ihmisten vaunuihin ja kerroin ihmisille, että minäkin olen äiti. Ai, okei, he yleensä sanoivat.

Kummallinen välitila tämä, kun kirja on päässäni muttei missään fyysisesti nähtävillä. Yhtäältä muistot vyöryvät ylitse, ja toisaalta minun pitäisi muodostaa niistä jotain uutta. Ja kaiken päälle kaikki on jo olemassa. Koko ajan tekisi mieli sanoa, että tuolla minä kävelin Luvinan ja Nicolen kanssa, tuosta ostin 425 euron villatakin, jonka selkämys on kokonaan paljetteja, että tämä mitä kirjoitan ei ole mikään turre-päiväkirja vaan essee vitun kokoelma.

Mutta mitä sitä nyt vellomaan. Ei se muistelemalla muutu, tule takaisin tai synny, vaikka hyvää kipua siitä saa. Minä olen täällä nyt, koska kaikki meni niin kuin pitikin, ja koska menneisyys muuttuu tulevaisuudeksi vääjäämättä, ja nykyhetki on vain alikulkusilta, nopein reitti sinne.

Share

Pages