Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Nyt on niin, että tunnen velvollisuudekseni kommentoida tämän viikon tapahtumia, vaikka ei ole mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Olen seurannut mykistyneenä keskustelua liian hyväosaisilta vaikuttavista, puhelimia rämpläävistä laittomista raiskaajasiirtolaisismiehistä, jotka vyöryvät ja tulvivat meritaksipalvelun välityksellä Eurooppaan ostoskelemaan jossain paikassa ilmeisesti myytävää asiaa nimeltä elintaso.

Joka päivä olen kulkenut kaksi kertaa Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen ohi ja katsellut sen edustalla kesän viimeisistä auringonsäteistä nauttivia miehiä, naisia, lapsia. Osa heistä on moikkaillut minua, en tiedä luulevatko minun olevan yksi heistä, koska näytän samalta.

Pukeudun samanlaisiin pitkiin housuihin, kesätoppiin, varvassandaaleihin. Minullakin on tukassa liikaa öljyä ja iPhone. Ja olenhan minä. Yksi heistä. Ihminen, joka yrittää pysyä hengissä. Onko muunlaisia ihmisiä oikeastaan olemassa?

Koko viikon olen ajatellut, että tähän ei ole lisättävää.

Kun olin ehkä jossain kymmenen ikävuoden kieppeillä, kun palasin toisesta kotimaastani syksyllä Suomeen kouluun. Tohkeissani kerroin luokkatovereilleni, että meidän serkut olivat saaneet ihan oikean tietokoneen, missä oli Persian prinssi -peli ja Tetris.

Seurasi pitkä, jankuttava ja aika ivallinenkin keskustelu, jonka myötä kävi ilmi, että ensinnäkin kaverini luulivat isäni olevan hutupakolainen Intiasta, ja että mistä tahansa hän olikin, ei siellä ollut suunnilleen edes sähköä.

”Onko siellä siis autotiet?”

”Eikö siellä mennäkään kamelilla torille?”

”Osaako ihmiset lukea?”

”Sano mun nimi sun kielellä?”

Ja no, okei, yksi meni oikein: ”Eiks vaan että siellä on palmuja ja meri?”

Kyllä, Välimeri. Se sama, yksi ja ainoa Välimeri. Se, jonka yhdellä rannalla minä istuin tänä keväänä syömässä ranskanperunoita ja juomassa minttulimonadia.

Nuo lapset olivat ala-asteikäisiä. He eivät olleet aikuisia. He eivät olleet puoluesihteereitä. He eivät olleet hallituksessa. Ja hekin tajusivat lopettaa jossain vaiheessa. 

Ironian taakse on helppo mennä piiloon. On helppo olla se aikuinen joka yrittää peittää suunsa naurunpurskahdukselta, kun lapsi huutaa pelkelettä keskellä katua, mutta joka ei kuitenkaan osaa oikein puuttua, toivoo että se osoittautuisi ohimeneväksi vaiheeksi, jonka tuhkista kasvaa tolkun ihminen.

Tai miten me keskitymme epäolennaiseen, koulun pihalla tapahtuvaan esiteinien meemipuheeseen, jota me emme muka tajua, koska olemme niin kypsiä, niin eri maailmasta, niin sivistyneitä ja yläpuolella.

Ja miten vähän me puhumme muista puolueista. Salonkikelpoisista puolueista, jotka osaavat asettaa sanansa vähemmän moukkamaisesti, mutta yhtä kaikki hyötyvät tämän absurdin shown kulissista, jota perussuomalaiset niin hienosti ylläpitää. Puolueista, jotka eivät muka voi tehdä mitään sille, että hallituksessa on fasisteja, mutta jotka voivat kyllä leikata leikkaamasta päästyään, yhtä lailla ilman hyvää selitystä. Puolueista, jotka rakentavat sitä rakennetta, missä ihmisillä käyvät etuoikeudet ja happi vähiin.

Eivät välitä meistä hevonvittua, jos nyt kerran puhutaan suoraa, ymmärrettävää suomea.

Rasismi ei elä ilman taloudellista eriarvoisuutta, ihmisten systemaattista syrjäyttämistä ja voittajat/häviäjät-asetelmaa. Tällaista Suomea on ajettu ennen perussuomalaisia, ja sitä tullaan ajamaan heidän jälkeensäkin. Ihmisarvo näyttää olevan poliittisesti yllättävänkin epäkiinnostava lähtökohta. Tästä meidän pitäisi varmaan puhua. Tämän minä oikeastaan vain halusin sanoa. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Tämä sai minut taas asian äärelle. Olisin voinut kirjoittaa joka sanan, vaikka toki ihan pikkuvauva-aikana en vielä ihan yksin ollutkaan. Mutta yli kaksi vuotta olen ollut. Yli kaksi helvetin pitkää vuotta.

Tiedättekö mitä? Elämä yksin lapsen kanssa on todella surullista. Se on noloa, surullista, väsyttävää. Näin kolmekymppisenä oma kaveripiiri elää joko hienonkuuloista sinkkuelämää tai ihanan, kotikutoisen perhe-elämän huippua. Minä olen täällä kotona, joka ilta puoliviidestä eteenpäin. Lämmitän ruokaa mikrossa, ajattelen ajatuksia ja kyselen kysymyksiä mielessäni, kun ei ole ketään kelle puhua.

Joo-o, kyllä me käydään puistossa ja tehdään kavereiden kanssa kaikkea kivaa. Taidenäyttelyitä. Mielenosoituksia. Konsertteja. Ravintoloita. Elokuvia. Mutta se ei ole sama. Ei vaan ole. Ei multa kullaksi muutu vaikka laittaisin siitä kuvan instagramiin. Se rakkaus, mitä minusta vuotaa lapselle, ei ole pois siitä rakkaudesta, mitä minulla olisi toiselle aikuiselle ihmiselle. Ja päinvastoin.

Antaisin vasemman käteni, jos voisin iltaisin jutella muustakin kuin siitä, että onko pissahätä ja miksi pitää laittaa lelut pois lattialta.

Minä olen yrittänyt olla niin helvetin reipas. Ensimmäiset kahdeksan kuukautta eron jälkeen keskityin vain lapseen, kouluun ja töihin. Kun olin yksin, makasin sängyssä ja itkin varastoon, jotta jaksaisin taas tsempata seuraavat kaksi viikkoa.

Nyt, monta yötä putkeen, aina kun olen saanut unen päästä kiinni, olen nähnyt unta, että olen ihmisvilinässä. Yhtäkkiä huomaan, että rinnasta vuotaa verta. Minua on puukotettu. Mutta minä vain jatkan, yritän olla kuin mikään ei olisi hätänä. Yritän hengittää. Eikä kukaan liiemmin pysähdy kysymäänkään.

Eräänä baari-iltana joskus reilu vuosi sitten tajusin olevani valmis hyppäämään hevosen selkään. Sieltä onkin sitten tultu alas. Useamman kerran.

Minä olen ollut tinderissä, minä olen ollut baarissa, minä olen ollut ulkomailla, festivaaleilla, kaupan kassajonossa, illanistujaisissa, kirjastossa, facebookin chatissa ja joka helvetin paikassa minä olen hymyillyt, vitsaillut, tanssinut, nauranut, kysynyt suoraan ja esittänyt vaikeasti tavoiteltavaa. Minä olen kysynyt neuvoja kavereilta, minä olen toiminut niin kuin sydän sanoo. Minä olen valmistanut brunssin ja odottanut turhaan kolme tuntia nälkäisen lapsen kanssa. Minä olen odottanut seitsemän tuntia että ihminen tulee suihkusta ja kertoo missä nähdään. Ja minä olen yksin.

Toisen ihmisen kosketus kaverin halaamisen lisäksi on ollut tänä vuonna minulle sitä, että joku ohikulkija välillä hipaisee tai tönäisee vahingossa.

Minua hävettää ja tunnen itseni täysin turhanpäiväiseksi naisena. Noin, nyt se on sanottu.

Jos joku hyväntahtoinen vielä sanoo, että kyllä se sieltä vielä tulee, tulee varmaan vasta sitten kun lapsi on isompi ja itsenäisempi niin minä räjähdän kappaleiksi. Minä en kykene odottamaan kahtatoista vuotta, en pysty, en halua, en elä sinne asti yksin. En näillä sanoilla.

Aa sä oot äiti! Wau! Sä oot varmaan maailman paras äiti (ja sitten ei mitään)… Oot kyllä tosi ihana, mutta… Oho, onpas täällä paljon leluja, hehe… Olisi kiva tavata vain silloin kun lapses on poissa, vähän niinku tutustuu… Tuutko nyt ex tempore tiistai-iltana kaljalle… Mä en kyllä oikeen lapsista tiiä… En mä oikeen tiiä miten tää sit menis… Eksä voi vaan laittaa sitä lasta jonnekin siksi aikaa…

En voi. Enkä halua. Minua ei ole ilman häntä. Minua ei ole ilman näitä suruja ja murheita ja kokemuksia ja menneisyyttä ja virheitä. Minua ei ole ilman hämmennystä, kiukunpuuskia, pitkiä työpäiviä ja epävarmuuksia. Minua ei voi saada juhlatuulelle, jos ei ensin ole arjessa. Minulta ei voi saada rakkautta, jos ei ensin anna ystävyyttä – meille molemmille. Minulta ei voi saada huomiota, jos minut on tuntenut ennen viime viikkoja, muttei ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, kuinka ihana minä olen.

Se, mitä minä haluan, on ihmisen, joka kysyy miten päivä meni. Joka ehdottaa, että hän voi laittaa ruoan sillä aikaa kun minä käyn lataamassa pyykit. Jolle voin kertoa uusista työjutuista heti, eikä vasta sitten kun niistä saa kertoa. Jolle voin kertoa, mitä kirjaa luen nyt, mihin hän voi vastata vaikka että ookoo. Ei tarvitse edes kuunnella. Riittää vain, että on tässä, missä me olemme.

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Kello 6:14, rue des Blancs Manteaux. En oikein tiedä. Melkein paloin eilen olkapäistä. Täällä Pariisissa häviän massaan samalla tavalla kuin Lontoossa ja Rishonissa. Näytän ihan perusmuijalta eikä kukaan kysy mitään. Juuri tätä minä olen. #suomigoals.

Mutta vitsi tämä Jong on hyvä, kun vauhtiin pääsee. Ensimmäiset sata sivua sisältävät paljon jaarittelua Saksan toisen maailmansodan jälkeisestä kollektiivisesti identiteetti-hikoilusta, mutta on siellä upeita murujakin. Sitten alkaa tykitys. Miten mikään ei ole muuttunut neljäänkymmeneen vuoteen?

Nostin äsken katseeni tästä. Istun lasten leikkipuistossa. Vastapäisellä penkillä seisoo mies ilman housuja ja huljuttelee kassejansa Evianilla. Täydellinen ajoitus, semminkin kun olen kohdassa, missä Isadora pohtii miksi zipless fuckit käyvät niin harvoin toteen. Siis sellaiset saumattomat, autuaat kohtaamiset. Liian usein vetovoima on ilmeinen, mutta toteutus ontuu silti. Mikäköhän on zipless fuck suomeksi? Täytyy perehtyä. Koska nyt tulee mieleen vaan se, kun joskus laittaa farkut kommandona jalkaan, ja pieni pala lihaa jää vetskarin väliin.

Kirjoittaminen on älytöntä puuhaa. Pitää vaan istua ja kirjoittaa peräkkäin merkkejä, joista joku on joskus päättänyt, että ne tarkoittavat eri ääniä. Esimerkki: nyt tuolla miehellä on jo verkkarit jalassa, mutta minä ehdin jo ikuistaa hänen roikkuvat pallinsa tähän nättiin, saniaiskantiseen vihkoon.

Jotain hyötyä muuten synnytyksestä jääneestä alavatsaröllykästä: voin työntää avonaisen kirjan alareunan sen alle, jolloin kädet vapautuvat leikkimään hiuksilla tai syömään eilen japanilaisesta ravintolasta laskun yhteydessä saatuja kirsikka-toffeita. Kätevää!

Hassua muuten sekin, että juuri kun olen lukemassa Isadoran kokemuksia oidipuskompleksista, vierelleni ajaa ruskea roskakuskimies joka huudahtaa: ”Bonjour madame! Quelle belle fleur!”

”Bonjour monsieur, mais je suis une mademoiselle.”

Kaukana on helmikuu, jolloin tuntui, että on pakko kirjoittaa nyt vaan. Mahassa velloi ja asiat ryöppysivät ulos. Nyt olen taas kiinni to do -listoissa ja suunnitelmissa. Kirjoittamisessa ei ole mitään taikaa. Se on kuin virkkaamista: se opetetaan koulussa ja siihen pitää keskittyä, jotta ei mene väärin. Ja väärin menee usein, patalapusta tulee kireä mytty. Taitoa voi myös pitää yllä, jos kokee tarpeelliseksi, mutta ilmankin moni näyttää selviävän. Pitää laskea, pitää tietää perusasiat, jotta voi kehittää uusia kaavoja ja malleja. Näin olen ymmärtänyt, mutta olen todella huono toteuttamaan muiden antamia neuvoja. Olen itse enemmän mokailijatyyppiä.

Ja minä, minä olen tunnettu siitä, että kyllästyn nopeasti, nopeammin kuin mitä innostun. Tavallaan odotinkin, että olo laantuisi, jotta voisin keskittyä olennaiseen. Tällä Pariisilla nyt ainakaan ei ole mitään merkitystä. Olisin voinut tehdä tämän muuallakin.

Olikohan se joskus Zadie Smith jossain Youtube-haastattelussa, joka sanoi, että lukujako tulee hänellä aina ensiksi. Se on vain häntä itseään ja kirjoittamista varten. Jumala yksin tietää, että haluaisin tehdä kirjaan kolme osaa (pyhä kolminaisuus) ja niistä kuhunkin seitsemän juttua (vain itsellään jaollinen luku). Tuntuu, että vain se saisi minut rauhoittumaan. Kaksikymmentä yksi juttua laastareista. Ei jumalauta.

Share

Pages