Ladataan...
Ruskeat Tytöt

I’ve had enough

I’m sick of seeing and touching
Both sides of things
Sick of being the damn bridge for everybody
--
I do more translating
Than the Gawdamn U.N.

-ote Donna Kate Rushinin runosta “This Bridge Called my Back” (1981)

 

Runo on kirjoitettu kaukana täältä ja kauan ennen syntymääni tähän maahan, mutta juuri mikään ei ole muuttunut. Viimeksi viime viikolla sain useita viestejä tuntemattomilta, valtaväestöön kuuluvilta henkilöiltä. Ne olivat kauniita, kannustavia kiitosviestejä siitä, että jaksan kertoa heille, miltä tämä kaikki minusta tuntuu. Sanaa sillanrakentaja käytettiin useassa viestissä. Minua hämmensi ja nauratti.

On hassua, että kantasuomalainen ei pysty kuvittelemaan, että minä en kirjoita tätä blogia ensisijaisesti heille. Että he eivät ole olemiseni ja tekemisen ja todellisuuteni keskiössä, että Suomessa on tiloja ja keskusteluja, ihan jatkuvasti, jotka ovat meidän kokonaan.

Sellaisia olemisen paikkoja, missä rodullistamaton joutuu sivustaseuraajaksi ja soveltajaksi.

Siksi olen erityisen innoissani ylläolevasta runosta nimensä ottaneen Silta-kollektiivin feministisestä elokuvafestivaalista ja live-talkshowsta nimeltä Ääriviivoja/Outlines.

Silta-kollektiivi on yhtä kuin aktivisti-toimittaja Maryan Abdulkarim ja pitkän linjan teatteriammattilainen Pauliina Feodoroff. Yhdessä he ovat käyneet lontoolaisessa feministisessä elokuva-arkisto Cinenovassa valitsemassa kymmenen elokuvaa – dokumentteja, animaatioita, fiktiota – joita katsellaan – osittain tai kokonaan – ja joista keskustellaan tulevana viikonloppuna.

Teemoina on kollektiivinen muisti, valta, kolonialismi, alkuperäiskansat, nyt-hetki ja musta feminismi. Ainakin näin etukäteen ajateltuna.

Siitä, mikä merkitys tällä tapahtumalla on, ei oikein voi sanoa mitään etukäteen. Jos se määriteltäisiin nyt, olisi riskinä se, että ylläpidettäisiin vanhoja rakenteita. Siksi kannattaa mennä paikalle ja katsoa mitä se tapahtuu. Itse odotan erityisesti A Place of Rage -elokuvaa, joka on ysäridokumentti afroamerikkalaisten naisten asemasta kansalaisoikeustaisteluissa.

”Tulkaa katsomaan saadaanko me se tila haltuun, tullaanko me ymmärretyksi, saadaanko me freimattua tämä oikein. Yleisöllä on oma roolinsa siinä, millaiseksi teokseksi tämä juttu muotoutuu esitysvaiheessa,” pohtii Abdulkarim.

Samaa mieltä on myös Ahmed Al-Nawas, jonka nykytaideorganisaatio Checkpoint Helsingille kuratoiman Hiljaisuuden muistit -teoskokonaisuuden osa Silta-kollektiivin Ääriviivoja on.

”Kukaan ei tiedä mitä tästä tulee, pääasia että olemassaolo oikeutetaan. Taidetta ei voi tehdä niin, että määränpää, tulokset ja vaikutukset ovat jo tiedossa. Sitä se nykyään usein on.”

Hiljaisuuden muisteissa on tarkoitus kysyä, miltä arkemme näyttäisi, jos osaa äänistä ei olisi tukahdutettu historian saatossa, tai jos ne pääsisivät ylipäätään, nyt, esille. Osana kokonaisuutta tullaan näkemään vielä loppuvuodesta afrikandiasporalaisen teoreetikko Araba Evelyn Johnston-Arthurin, helsinkiläisen kuvataiteilija Minna Henrikssonin ja teatteritekijä Elina Izarran vuoden 1962 Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssia käsittelevä teos.

Ensi keväänä eteläafrikkalainen Chimurenga-ryhmä tekee musiikillisen intervention ja rakentaa sivistyksen neutraaliutta ja muistia kyseenalaistavan kirjaston kirjaston sisään osana teostaan ”Pan African Space Station (PASS)”.

Mutta miksi juuri nyt? Vasta, vihdoin?

Al-Nawas nostaa esiin kolme yhteiskunnallista puhetapaa, joista projektin lähtökohta alkoi muodostua muutama vuosi sitten. Hänen mukaansa Suomeen tuli tuolloin tietynlainen poliittinen ilmapiiri, joka määritti sen, millaiset narratiivit ja muistot ovat sallittuja. Populistinen, rasismia normalisoivan puhe, jolla moni poliitikko alkoi päästä läpi mediassa sananvapauden nimissä, alkoi lisääntyä. Toinen puhetapa liittyi hyvinvointiin, joka on ollut iso aihe viimeisimmissä vaaleissamme. Se vain tarkoittaa hyvin eri asioita eri puolueille, welfare ja well-being ovat kaksi täysin eri asiaa, ja ne määrittävät sitä, mihin hyvinvointivaltio on menossa. Kolmas ulottuvuus olivat kulttuuripoliittiset muutokset, erityisesti Suomen brändöystyö, mutta myös leikkaukset taiteessa, säätiöittäminen ja yliopiston yhtiöittäminen.

”Halusin puuttua näihin asioihin. Olen aktiivinen jäsen tässä yhteiskunnassa ja nämä asiat vaikuttavat minuun ja läheisiini. Hiljaisuuden muistien kuratointi tapahtui siis hyvin luonnollisesti.”

Mutta siis, mikä ihmeen kuraattori ja kuratointi? Se tulee latinan sanasta curare, huolehtia, hoitaa, vaalia. Minulle se on tuttu sana päivätyöstäni kouluikäisten kanssa, mutta samalla idealla mennään myös taiteen puolella.

”Taide kietoutuu aina politiikkaan, aina teosten ripustamisesta lähtien. Kuraattori tittelinä on aika uusi, mutta praksis on ollut aina olemassa,” Al-Nawas kertoo.

”Euroopassa taide oli ennen vain aatelisten käytössä. Ranskan vallankumouksen myötä alettiin ajatella, että se kuului myös kansalle, joka ei porvariston mielestä kuitenkaan osannut käyttää sitä oikein. Tarvittiin siis joku ikään kuin katsomaan rahvaan perään salongeissa ja opettamaan sitä käyttäytymään taidenäyttelyissä. Kolonialismin kukoistuskautena taide taas oli yksi tapa näyttää emämaahan jääneille, millaista elämä uusilla alueilla oli sekä perustella sitä, valkoinen kuului korkeammalle kuin muut rodut. Myöhemmin, kansallisvaltion aikana taiteen kautta taas luotiin yhteistä identiteettiä. Kuraattori oli kaikessa tässä mukana.”

Mutta normit murtuvat ja siitä syntyy uusia tarpeita. Tuleeko kuratointi sillanrakentamisen tilalle, välittämään tietoa valtaväestölle ja pitämään heistä huolta, jotta meidän ei enää tarvitsisi käyttää siihen energiaa? Tuleeko kuraattori antamaan kontekstin ja pitämään konseptista huolta, jotta me saisimme elää elämäämme? Tuleeko kuraattori rajaamaan keskustelua valtavasta ja usein väkivaltaisesta puhe- ja informaatiotulvasta, määrittämään muun kuin rahallisen arvon taiteelle ja yhteiskunnallisille ilmiöille? Se jää nähtäväksi.

 

Teksti on osa Hiljaisuuden muistit -teoskokonaisuutta käsittelevää juttusarjaa, ja se on toteutettu yhteistyössä nykytaideorganisaatio Checkpoint Helsingin kanssa.

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Tiedättekö mikä on kaikkein kamalinta rasismissa? Ei se, että huudellaan kännissä. Ei se, että syljetään rotsille. Ei se, että hallitus ja media legitimoivat sen täysin, joka päivä, aivan kuin kuvitellen, että me emme osaa lukea tai tajua seurata maailmaa. Ei edes se, että käydään fyysisesti käsiksi. 

Kaikkein kamalinta rasismissa on se, että tapahtui se millä tavalla tahansa, millä tasolla tahansa, missä tahansa paikassa, siihen ei melkein koskaan puututa. Itse asiassa, muistan vain pari omakohtaista tilannetta, missä joku on puuttunut, ja se joku on ollut ystäväni tai perheenjäseneni, ihminen joka tietää, että minä olen ihminen myös. Joka on nähnyt minun itkevän joskus jotain vähän triviaalimpaakin asiaa. Hamsterin kuolemaa. Kaatunutta maitoa.

Tämä kokemus ei ole yksityisomaisuuttani, vaikka kovin niin toivoisin. Viimeiset kuukaudet ovat tuoneet polulleni kymmeniä ruskeita tyttöjä ja muita rodullistettuja ihmisiä, joiden kanssa olen jutellut heidän elämiensä kamalimmista, nöyryyttävimmistä tilanteista. Olen seurannut rasismikokemusten uutisointia silmä kovana. Lähes joka keskustelussa ja tarinassa toistuu samaa juoni.

Tapahtui rasismia. Kaikki tölläsivät. Kukaan ei puuttunut.

Kohtaamisissamme me toisillemme tuntemattomat ihmiset olemme huomanneet, että näitä asioita tapahtui ihan liian monta kertaa silloin, kun olimme lapsia. Me olemme miettineet, joskus kyyneleet silmissä, että miksi. Miksi me emme olleet avun arvoisia. Miksi me olimme näkymättömiä. Tai, miksi me päädyimme niin usein lohduttamaan muita ihmisiä, koska he olivat järkyttyneitä kohtaamastamme kohtelusta. Siis rasismista.

Enkä minäkään muuten aina puutu. Olin puolisen vuotta sitten junassa, missä humalainen setämies tytötteli nuorta naista ja ehdotteli tälle vaikka sun mitä pikkutuhmaa muutama penkkirivi edessäni. Naisen äänestä kuuli, että tilanne oli ahdistava ja kiusallinen, mutta minä vain istuin paikoillani hiljaa. Ajattelin, että en nyt jaksa raskaan päivän jälkeen n******ä*****huorittelua, joka melkein aina alkaa, jos avaan tällaisissa tilanteissa suuni. Vieläkin hävettää omasta puolesta.

Ja näin on puuttumattomuuden, rasismin ja seksismin kehä valmis.

Miksi kukaan ei puutu. Rakenteellisella tasolla syy on yksiselitteisesti se, ettei tietenkään ole kenenkään intresseissä luopua omista etuoikeuksistaan ja myöntää hyötyvänsä ihmisenä siitä, että jotain toista ihmistä syrjitään, kohdellaan huonosti tai hänet vaiennetaan.

Arjen tasolla ainoa syy ei varmastikaan ole se, että ihmisiä ei kiinnosta, tai että heidän mielestään on ihan ok kohdella toista ihmistä väkivalloin julkisessa tilassa. En ainakaan halua uskoa niin.

Uskon, että on kyse on ennemmin siitä, että täällä ei ole määritelty ääneen mitä rasismi on eikä ilmaistu ääneen nollatoleranssia sen suhteen. Moni pelkää puuttua, koska ei ole varma. Onko tämä nyt sitä sitten sitä rasismia vai ei, ja joudunko tässä nyt itse leimatuksi tai piestyksi, jos menen väliin. Tällaisen ilmapiirin ylläpitäminen on osa rasistista rakennetta.

Viime viikolla Veronika Honkasalo, nuorisotutkija ja valtiotieteiden tohtori, vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja ja kaupunginhallituksen jäsen Helsingistä, kertoi runsaasti jakoja keränneessä facebook-postauksessaan tapauksesta, josta käy hyvin ilmi, mitä tarkoitan.

Lyhyesti: Honkasalo puuttui Helsingin keskustassa sijaitsevassa Robert’s Coffee -kahvilassa tilanteeseen, jossa viereisessä pöydässä istuneet asiakkaat käyttivät erittäin sopimatonta kieltä pakolaisista, ja näyttivät ohikulkeville rodullistetuille ihmisille keskisormea ikkunan läpi. Vastauksena Honkasalo sai huorittelua, eikä kahvilan muista asiakkaista kukaan puuttunut tilanteeseen. Henkilökunta pyysi huonosti käyttäytyviä asiakkaita poistumaan, mikäli puheet eivät muutu, mutta asiakkaita ei pyydetty poistumaan, he eivät poistuneet eikä heitä poistettu.

Robert’s Coffee on sittemmin pahoitellut tapahtunutta hyvin ympäripyöreässä viestissä, joka löytyy alkuperäisen postauksen kommenteista. Tässä ote siitä:

"Haluamme kohdella kaikkia asiakkaita tasa-arvoisesti emmekä hyväksy rasismia missään muodossa. Arvomme ja vastuullinen henkilöstöpolitiikka ohjaa myös työntekijöitämme toimimaan eettisesti oikealla tavalla vastaavissa tilanteissa.

Vastaus niille, jotka ovat olleet paikalla

Olemme pahoillamme tapahtuneesta ja toivomme, että voit myös jatkossa tulla nauttimaan ensiluokkaisesta palvelustamme mukavassa ympäristössä."

Juuri tämän epämääräisen vähän sinne päin -hyväksynnän on muututtava ja sananhelinän loputtava, koska se oikeuttaa arjen rasismin. Tarvitaan ehdoton nollatoleranssi. Ja nollatoleranssin toteutuminen edellyttää kaikilta meiltä rohkeutta puuttua.

Sitä odotellessa (älkää pidättäkö hengitystänne) ja sähköpostitse saamieni postaustoiveiden johdosta kokosimme yhdessä Honkasalon kanssa 5 + 1 rasismiinpuuttumisniksiä kantasuomalaisille. Olkaa niin hyvät!

1. Älä päästä itseäsi helpolla! Pelkkä some-laikkailu ei riitä, vaan on itse asiassa osa vaikenemisen ja hyväksymisen kulttuuria. On harhaa, että rasistiseen tilanteeseen puuttuneen ihmisen kiitteleminen olisi rasismiin puuttumista, vaikka se kaikista osapuolista mukavalta tuntuukin.

2. Pidä silmät auki! Jos et ole ihan varma, mitä jossain tilanteessa tapahtuu, kysy. Kun tilanne on selvitetty, kerro uhrille, että välität hänestä, koska hän on arvokas ihmisenä, ja tulet toimimaan jatkossa samalla tavalla. Jos tuntuu liian vaikealta sanoa se ääneen, pienikin viipyily, kosketus olkapäälle tai vaikkapa hymy riittävät.

3. Puutu aina! Tilanteesta ei tule piiruakaan vähemmän rasistinen, jos rasismin kohde ei kuule tai ymmärrä solvausta. Kaikkiin eriarvoistaviin tilanteisiin, mitä havaitsee, voi ja pitää aina puuttua, vaikka sitten kääntämällä huonoon asentoon sammuneen humalaisen oikein päin. Aina voi kutsua poliisin tai vartijat paikalle, jos ei pärjää yksin. Tyhmänrohkea ei kannata olla.

4. Siirrä rohkeutta seuraavalle sukupolvelle! Jos mukana on lapsia, kannattaa uhkaavalta vaikuttavien tilanteiden kanssa olla tarkka. Kannattaa muistaa, että lapset joutuvat näkemään kaikenlaista, ja tilanteista voi keskustella jälkeenpäin. Tilanteet voivat olla myös kasvatuksen paikkoja, että sivullisenkin pitää puuttua.

5. Ota etuoikeusvalikoimasi hyötykäyttöön! Se, että kuulut kantaväestöön, on valttia. Käytä se. Sinä et joudu kohtaamaan rasismia suoraan, joten sinulla on takuuvarmasti enemmän valmiuksia ja voimavaroja kestää mahdollisia solvauksia. Myös oikea tieto auttaa tiukoissa tilanteissa. Ota faktat haltuun vaikkapa viranomaissivustoilta netissä. Käytät varmasti aikaa myös turhempienkin sivustojen surffailuun.

+1. Mieti ketä äänestät! Vaikka joku tyyppi olisikin ihan huikea, niin meillä täällä Suomessa tehdään puoluepolitiikkaa. Tutki eri puolueiden arvoja ja suunnitelmia Suomen varalle. Onko jokainen ihminen yhtä arvokas ja vapaa? Millä tavalla rodullistetuista suomalaisista puhutaan? Entä rasismista? Mitä rivien välistä löytyy?

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Viime viikkoina on ollut tosi vaikea hahmottaa, mitä konkreettista voisi itse tehdä täältä turvapaikkaa hakevien ihmisten hyväksi. Kysymykset ovat isoja, lehdet lietsovat muukalaisvihaa, auttajia vainotaan, poliitikot puhuvat täyttä potaskaa. Yöunet menevät. Työt ja perhe pitäisi kuitenkin jaksaa hoitaa. Jotain tarttis tehdä. Hyödytön, kehää kiertävä ajatus on valmis.

Jos ei, kuten minä, tiedä mistä aloittaa, ehkä apua, niin rahallista kuin vapaaehtoisvoimavaroja, kannattaa kanavoida sinne, missä ne pääsevät fiksusti käyttöön. Suomen Punainen Risti on tehnyt turvapaikanhakijoiden vastaanottotyötä jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä. Oman lähialueesi vapaaehtoistoiminnasta saat lisätietoja soittamalla paikallisyhdistykseen (sain sieltä heti juuri elämäntilanteeseeni sopivan tehtävän!). Rahaa voit lahjoittaa nyt todella helposti netissä, vaikkapa tämän Ruskeat Tytöt -lippaan kautta suoraan sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan, niin meillä kuin muualla.  

Auttaminen vie vähimmillään pari minuuttia elämästäsi.

Tässä samassa yhteydessä Ruskeat tytöt kuitenkin vetoaa vakavin mielin Punaiseen Ristiin ihmisten inhimillisen, yhdenvertaisen sekä ihmis- ja perusoikeuksia absoluuttisesti rikkomattoman kohtelun takaamiseksi Tornioon tällä viikolla perustettavan järjestelykeskuksen tiloissa. Jäämme seuraamaan tilannetta. 

Share
Ladataan...

Pages