Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Eilen postiluukusta tipahti uusin Tulva-lehti. Laitoin sen lukemattomien lehtien pinoon ja jatkoin hommia. Tänään huomasin, että somessa on puhjennut pienimuotoinen paskamyrsky sen imetystä käsittelevästä jutusta. Jutussa käsiteltiin muutamaa imetykseen liittyvää myyttiä, muun muassa sitä, onko imetys terveellisempää kuin korvike (länsimaisessa kontekstissa) ja tuntuuko imetys aina hyvältä. Hyvin moni Tulvan lukija oli ymmärtääkseni kokenut jutun naisvihamielisenä ja tiedoiltaan virheellisenä.

 

Minusta juttu oli aika köpösti rakennettu ja jäin kaipaamaan eksakteja lähteitä sekä syvempää otetta, esimerkiksi henkilöhaastattelua tai aiheen nivomista pro choice -ajatteluun, mutta muuten juttu oli minusta tarpeellinen ja tervetullut keskustelunavaus.

 

Minä en imettänyt lastani käytännössä ollenkaan. Koska minä en halunnut imettää. Koska minä tiesin, että imettäminen olisi siinä tilanteessa ollut liikaa vaadittu, ja minä pystyin olemaan paras mahdollinen äiti lapselleni ruokkimalla häntä korvikkeilla ja tuttipullolla. Vain sillä tavalla minä jaksoin keskittyä häneen, enkä itseeni.

 

Sillä, miten ja miksi päädyin ratkaisuun ei pitäisi olla feministisen ajattelun mukaan mitään merkitystä. Feminismin mukaan naisen pitää aina saada päättää kehostaan ja lisääntymisestään.

 

Huomasin kuitenkin jo raskausaikana, että tässä kulkevat feministisen solidaarisuuden rajat. Heti kun aloin tuntea vauvan liikkeet, aloin miettiä, miten tulen pitämään hänestä huolta. Aina kun ajattelin elämäämme yhdessä, näin itseni lämmittämässä tuttipulloa vesihauteessa. Kun sitten kerroin kaverille hankkineeni pullot, sain tyrmistynyttä palautetta: se on väärin, se on epäterveellistä, se on epäonnistumista, se on itsekästä.

 

Minä olen sairastanut syömishäiriöitä lapsesta asti. Minulla on äärimmäisen vaikea suhde kehooni. Minun on vaikea nähdä kehoani funktionaalisena, toimivana, sellaisena joka kannattelee minua ja pitää minut hengissä. Tästä huolimatta, en ole koskaan halunnut olla mitään muuta kuin äiti, se on aina ollut itsestäänselvyyksistä itsestäänselvin asia. Minun on vieläkin vaikea uskoa, että olen todella, sekä fyysisesti että henkisesti, onnistunut tuomaan tähän maailmaan ihmisen. Terveen, kivan ihmisen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan ihan älyttömästi.

 

Tuomitseminen ei loppunut raskausaikaan. Tiedäthän että olisi paljon helpompaa jos vain imettäisit? Sinun ei tarvitsisi koko ajan steriloida! (No shit.) Tiedäthän että korvikeruokituilla lapsilla on matalampi älykkyysosamäärä kuin rintaruokituilla? Tiedäthän että korvikeruokitut lapset sairastavat enemmän mahatauteja ja korvatulehduksia? (Meillä on ollut reilussa neljässä vuodessa muistaakseni kolme mahatautia ja kolme korvatulehdusta, ja minä olen oireillut vähemmän kuin viimeisen kahdenkymmenen viiden vuoden aikana.)

 

Silti, joka ikinen kerta kun lapsella on kröhä tai hän käyttäytyy huonosti, minä mietin, että onko hänellä jotain keuhko- tai neurologista vikaa siksi, että minä en halunnut imettää. Näin ei kenenkään pitäisi joutua ajattelemaan. Tämä ei ole normaalia. Jos imettämättömyys olisi oikeasti vapaavalintaista ja siihen ei liittyisi stigmaa ja syyllistämistä, meillä olisi Imettämättömyyden tuki ry., missä kerrottaisiin että imetyksen ja korvikkeiden terveysvaikutuksissa on niin vähän eroa, että raivo ja painostus naisten kesken ovat täysin suhteettomia ja, mikä tärkeintä, naisvihamielisiä.

 

Minut pelasti aikoinaan Suzanne Barstonin kirja Bottled Up. Siinä puhutaan tutkimustietoon nojautuen tietysti tästä rinta vs. korvike -asiasta. On aivan selvää, että luonnontuote on aina paras, aivan kuten vasikallekin sopii parhaiten lehmänmaito, jota kylläkin juovat pääasiassa jotkut ihan muut tahot ilman sen kummempia seuraamuksia, mutta niin merkittävistä terveyshyödyistä ei länsimaisessa kontekstissa ole yksiselitteistä näyttöä kuin mitä meille naisille usein väitetään. Eli juuri sitä mihin Tulvankin jutussa viitataan: enää ei ole yksiselitteistä näyttöä pitkällä aikavälillä esiintyvistä merkittävistä terveyseroista rinta- ja pulloruokittujen lasten välillä länsimaissa. Tämä tieto löytyy myös näiden Tulvaa vastaan hyökänneiden feministien siteeraamien imetyssuositusten pohjalta, jotka siis perustuvat mm. WHO:n selvitykseen asiasta (löytyy googlella otsikolla Long-term effects of breastfeeding: a systematic review - linkkaaminen ei onnistu - kannattaa lukea conclusionit ja yllättyä!).

 

Lisäksi kirjassa puhutaan erityisesti siitä tabusta, että jotkut naiset eivät yksinkertaisesti halua imettää, sekä misogynian yhteydestä tähän. Kirjassa käsitellään tutkimuksia, joissa käydään läpi syömishäiriöitä sairastaneiden ja seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten käsityksiä imetyksestä ja kiintymyksestä. Moni ei ole halunnut imettää. Moni on tullut syyllistetyksi, joko suoraan tai alentuvan "äidinmaito on paras vaihtoehto, mutta tietysti jokainen äiti tekee mitä haluaa, jos ei muuhun pysty" -päähäntaputtelun muodossa.

 

En ole tiedenainen, olen äiti, ja tämä tieto pelasti minun hyvinvointini ja vanhemmuuteni. Olen yrittänyt vuosia tarjota juttua imettämättömyydestä naistenlehtiin, mutta se tyrmätään joka kerta, koska aihe on liian herkkä ja tulokulmani suositustenvastainen. Itse ajattelen, että tabu pitäisi purkaa, jotta yhä useampi nainen pystyisi puhumaan asiasta, pyytämään apua ja tekemään itselleen ja vauvalleen parhaan valinnan oikean informaation valossa ilman tuomituksi tulemista tai itseinhoa ja epäonnistumisen tunnetta. Siksi minusta Tulvan juttu, kaikessa heppoisuudessaan, on tärkeä ja rohkea.

 

Nyt maitoruokinta-ajoista on kulunut jo kohta neljä vuotta. Tänään me olemme syöneet makaronilaatikkoa, omenoita ja suklaata. Olemme rakentaneet majan ja pötköttäneet siellä sylikkäin. Olemme suukotelleet. Päätös jättää imettämättä oli minulle aikanaan ainoa mahdollinen polku kiintyä lapseeni.

 

Joskus lapseni kyselee imetystä nähdessään, saiko hänkin vauvana tissiä. Olen vastannut hänelle, että kyllä hän sai ihan vähäsen, mutta hän sai myös pipettiä, ruiskua, hörppymukia ja pulloa – ja niin hänestä kasvoi iso tyttö, joka voi sitten joskus itse valita, haluaako hän vauvoja ja miten hän heitä syöttää ja hoivaa.

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Olen havainnut, että täysipäiväisesti kirjoittaminen on mahdotonta. Kukaan ei pysty kirjoittamaan kahdeksaa tuntia päivässä yhteen soittoon, väitän. Yleensä luen osan päivää, tai katson elokuvaa, tai juttelen äitini kanssa puhelimessa, mutta joskus olisi kiva päästä vähän tuulettumaan, samanhenkisten ihmisten ilmoille, pitämään vaikka jokin pieni puheenvuoro, keskustelemaan paneeliin. Tai kirjoittaa jostain ihan muusta.

 

Apuraha on minusta riittävä elämiseen, mutta eipäs nyt sentään liioitella: lisätienesti ei todellakaan olisi pahitteeksi. Kesäloma on edessä, futisleiri, kohta pitää hankkia polkupyörä ja Frozen-lenkkarit. En tainnut käydä koko viime vuonna elokuvissa. Enkä edes halua puhua Amazon-addiktiostani.

 

Aina ei ole ollut näin, mutta nykyään minuun otetaan yhteyttä ja minua pyydetään kirjoittamaan ja puhumaan. Lähes päivittäin inboxissa odottaa kysely, tiedustelu tai pyyntö. Freelance-toimittaja-Koko muutaman vuoden takaa olisi ollut aivan huuli pyöreänä, että miten minä olen näin pitkälle pötkinyt. Tuntuu hyvältä.

 

Mutta minä sanon ei. Sanon ei, ja se on vaikeaa, koska olen ylisuorittaja ja pelkään joka ikinen päivä, että kohta tämä kaikki loppuu ja minä joudun taivasalle. En haluaisi joutua sanomaan ei.

 

Sanon ei, en pelkästään siksi, että deadline on yleensä enintään kahden viikon tai muutaman päivän päästä, vaan erityisesti siksi, että juuri kellään ei ole aikomustakaan maksaa juuri mitään.

 

Minua on pyydetty pelkästään tämän vuoden, eli kahden kuukauden aikana kaksikymmentäyksi kertaa esiintymään tai kirjoittamaan täysin ilman korvausta. Minua on pyydetty noin tusinan verran kertoja esiintymään tai kirjoittamaan niin pientä korvausta vastaan, että tuntiliksakseni tulee jotain kolmen euron ja kympin väliltä. Minua on pyydetty yhden käden sormien verran esiintymään tai kirjoittamaan niin, että saan siitä omasta mielestäni kohtuullisen korvauksen.

 

Ehkä olen hitaampi kuin muut, en tiedä, koska puurran yleensä yksin. Ehkä vain minulla menee neljänkymmenenviiden minuutin mittaisen luennon valmistelemiseen pari työpäivää. Ehkä vain minä haluan olla varma siitä, etten tuhlaa kenenkään aikaa lätisemällä tyhjänpäiväisyyksiä.

 

Joskus minuun ottavat yhteyttä tuttavat, ja silloin sanon vähän asiasta ja elämäntilanteesta riippuen kyllä tai ei. Koska he ovat auttaneet minua monin eri tavoin, ja totta kai kavereita autetaan jos vain kyetään. Mutta suurin osa näistä tahoista on minulle täysin tuntemattomia arvokkaita oppilaitoksia, osa poliittisia organisaatioita, osa kaupallisia tahoja, osa isoja, kansainvälisiä järjestöjä. Joille lahjoitan jo rahaa liksastani. Erään tällaisen järjestön edustaja kirjoitti minulle jokin aika sitten näin:

 

”Emme valitettavasti voi maksaa kirjoituksesta -- Mutta saisit kiitosta ja kunniaa ja hyvän mielen.”

 

Kuuntele, sillä sanon tämän vain kerran ja ihan suoraan. Minä ymmärrän kyllä, kaikilla on nyt tiukkaa, ja hallitus on tässä se puu, jota kuuluu haukkua. Haista huilu, hallitus. Mutta minä en tarvitse kiitosta enkä kunniaa enkä hyvää mieltä. En tarvitse työkokemusta enkä portfoliota. Itse asiassa, portfolioni on niin vitun paksu, ettei minulla ole paikkaa, missä säilyttää sitä. Itse asiassa, joku voisi laskea kuinka paljon minulla menee apurahalla maksettua aikaa siihen, että vastailen näihin viesteihin mahdollisimman kohteliaasti, koska ylisuorittaja minussa pelkää kuollakseen, että jos sanon suoraan, en enää koskaan saa töitä. Mutta minä en tarvitse sitä, että minusta pidetään.

 

Minä tarvitsen rahaa, jotta voin ostaa ruokaa, jotten kuole nälkään. Lisäksi, tehdystä työstä kuuluu maksaa korvaus. Siitä on säädetty YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 23. artiklassa.

 

 

Minä olen kolmikymppinen aikuinen, koulutettu nainen, en tet-harjoittelija, ja lisäksi yksi alani harvoista asiantuntijoista tässä maassa. Joka kerta kun kirjoitan ja tulen julkisuuteen, laitan alttiiksi hyvinvointini ja turvallisuuteni.

 

Sen on oltava jonkin arvoista.

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

 

Riippumatta siitä, mitä eilen näytettiin televisiossa, me heräsimme tänään ja teemme sen, mitä pitää. Ilman että kukaan on halannut meitä yöllä ja sanonut, että kaikki järjestyy, että sinä olet arvokas, että taistellaan me yhdessä. Me ymmärrämme, että se nyt vaan on niin, että me hoidamme kaiken pyykeistä ruoanlaittoon ja neuvolasta harrastuksiin - sekä kaiken sen, mitä siihen väliin jää, kuten suukot, iltasadut, keskustelut vaikeista asioista ja koko elämä.

Ai niin, ja meidät itsemme, työmme, uramme (joka koostuu tällä hetkellä lähes täysin "sori en pääse" -maileista, koska jos se ei tapahdu välillä 9-16, emme pääse, emmekä yleensä silloinkaan pääse, koska joudumme tekemään kaiken välillä 9-16 ja kalenteri on täynnä viikkokausien päähän), harrastuksemme (yeah, right) ja romanttiset viritelmämme (yeah, right potenssiin miljoona).

Riippumatta siitä, tuleeko äärioikeistopomo televisioon levittämään sairasta agendaansa, lapsemme voivat sairastua mahatautiin ja itsellemme voi nousta kuume. Koska olemme ihmisiä. Riippumatta siitä, mistä hallitus leikkaa, heräämme kello kolme yöllä vaihtamaan lakanat ja joudumme jättämään itkevät lapsemme hetkessä pehmoisesta pesästä kylmänkankeaksi muuttuneelle laverille siksi aikaa, koska käsiä on vain kaksi. Koska olemme ihmisiä. Tiedostamme, että pääsemme seuraavan kerran nukkuman ehkä joskus seuraavana iltana. Siihen saakka silitämme, paijaamme, lohdutamme, puhallamme, maanittelemme syömään tai edes juomaan vähän, ja siivoamme hieman lisää jälkiä.

Meidät sijoitetaan toiseen ääripäähän, kutsutaan äärisuvaitsevaiseksi – mitä, omaa henkiin jäämistäämme kohtaan? – mutta me tiedämme tasan tarkkaan missä olemme: vastuussa. Toisen ihmisen elämästä. Ja me teemme sen helvetin hyvin olosuhteisiin nähden. Tiedämme, ettei kukaan tule viiden, kuuden pintaan kotiin vaihtamaan vuoroa, eikä kukaan voi jäädä tänne, jotta me pääsisimme viikonlopuksi töihin, niin kuin olemme luvanneet. Hetken mietimme, että jospa yrittäisimme taas kerran selittää leikki-ikäiselle, että äiti nyt vähän lepää, äitillä on samalla tavalla huono olo kuin sinulla. Mutta me muistamme viime kerrasta sen kauhun, kun lapsi yritti prosessoida, että ainoa pysyvä aikuinen hänen elämässään ei olekaan voittamaton.

Joten me menemme suihkuun, itkemme siellä, kampaamme hiuksemme tarkkaan, sadoin, päättäväisin vedoin, lotraamme kasapäin kookosöljyä, laitamme tiukan palmikon, pirskotamme rohkeasti chanelvitosta ja puemme ylle äidillisen kotiasun (leggingsit, merimiespaita ja silkkikimono), hoilotamme ”Let It Gota” ja sisustamme nukkekotia.

Arvomme pyytääkö apua vaiko eikö. Avun pyytäminen, se on aina yhtä nöyryyttävää, vuosienkin jälkeen. Se ei ole aina päättynyt hyvin. Joskus , kun vastaus on ymmärrettäväkin ei, se alleviivaa entisestään tunnetta siitä, kuinka yksin on. Toisaalta, ihmiset ovat ihania, he tarjoavat apua ja antavat sitä suurimman osan kerroista, mutta avunpyyntötekstiviesti kuulostaa omiin korviimme aina jotakuinkin tältä: ”Luuseri täällä moi, olen tehnyt aikoinani liudan paskoja valintoja, ja nyt sitten tarvitsisin banaaneja ja paahtista. Voitko tuoda heti. Maksan jos/kun jaksan. T. Hemmoteltu kakara ja sen hemmoteltu kakara.”

Kaikenmaailman helvetin turvattomuusiltojen jälkeen tulee aina huominen. Ruskea ihminen on Ylen pohjanoteerauksesta riippumatta edelleen ruskea, äiti edelleen äiti, yksinhuoltaja edelleen yksinhuoltaja. Katokaas kun meillä on tämä ikävä ja kiusallinen ja sisukas rasismi, ja sitten meillä on myös kaikki samat asiat kuin valkoisillakin ihmisillä, naisilla, yksinhuoltajilla.

Ja niihin saa pyytää apua, ja niiden edessä saa tuntea itsensä väsyneeksi ja turvattomaksi. Sinun ja minun ei tarvitse olla mitään helvetin angeladaviseja joka päivä. Kyllä angeladavisillakin joskus salettiin on ollut pakki sekaisin ja suru puserossa.

 

Share