Ladataan...
Ruskeat Tytöt

(Neljä tuntia näytöksen jälkeen. Itken vieläkin. Vittu.)

 

Kävin tänään vihdoin Zodiakissa katsomassa Sonya Lindforsin Noble Savagen

**

Sen jälkeen menin Hesarin Alepaan ostamaan smoothien ja majoneesia, ja humalainen, valkoinen mies alkoi seurata minua. Moi. No moi moi. MIKSET SÄ SANO MULLE MOI, HÄH. Moi. KIITOS. Ole hyvä.

Sitten menin hakemaan lapsen päiväkodista ja menimme keskustaan ostamaan vappupalloa. Keskuskadulla selvinpäin oleva, musta mies kääntyi perään. Wassup girl. Heyyy-yyy. (Refleksi.)

Metron kaksi ensimmäistä vaunua oli maalattu sinisiksi. Sisällä kolmannessa lapsi alkoi itkeä. Mikset vienyt mua vaunuun, joka on värikäs. Miksi sä aina viet mut tavalliseen vaunuun. Mutta eikös oranssikin ole väri? Ei. Äiti sä oot tyhmä. Sininen on väri, ei oranssi.

**

Itkin koko näytöksen ajan. Ensin ihan hiljaa sisällä niin kuin olen tottunut, ja lopulta täysin hallitsemattomasti. 

Itkin sitä, että kolmenkymmenen kahden elinvuoteni aikana olen voinut nähdä vain kaksi tanssiteosta, jotka kertovat edes jossain määrin minusta sellaisen ihmisen kertomana, johon voin luottaa. 

Itkin sitä, että katsomo nauroi kohdissa, joissa minä itkin. 

Itkin Esete Sutista esittämässä John Smithiä ja Julian Owusua Pocahontasina. Itkin Ima Iduozeen brown-monologia, mihin kiteytyi kaikki mitä muistan, tiedän, olen. 

Minä en pelkää kuolemaa, en ainakaan myönnä pelkääväni, mutta valehtelisin jos väittäisin, että haluan kuolla ennen kuin saan edes kerran tuntea olevani vapaa tekemään mitä haluan ilman, että siitä tulee poikkeus, rajoja rikkova teko, maininnanarvoinen tapaus. Itkin, koska niin ei välttämättä tule tapahtumaan. Koska me olemme ihmisiä, me olemme myös kuolevaisia.

Lopun utopiakohtaus on niin kaukana tulevaisuudessa ja samaan aikaan pelkästään kodin seinien sisäpuolella, että sitä oli mahdoton olla itkemättä. Sellaisille kehoille, jotka on pakotettu tyytymään olemaan näkymättömiä kaikilla julkisilla areenoilla, tällaiset viikot, joina näkee sekä Lemonaden että Noble Savagen, ovat todella raskaita. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kolme teosta, joista kaksi saman viikon sisällä. 

Ekstaasi ja epäilys. Minä olen täydellinen, mutta mikä on ruskean tytön positio mustuuden ja naiseuden kentällä. Saako voimaantua. Entä jos ei ole vaihtoehtoja. Entä jos vaikka olisikin, muuttaisiko se mitään. Lindfors raivaa työllään tilaa meidän omille keskusteluillemme, sellaisille, jotka eivät käy ensin valkoisuuden porstuan kautta. Sellaisille keskusteluille, joilla on oikeasti merkitystä sen kannalta, miten olla olemassa.

Tunnin ja neljänkymmenen minuutin ajan kolmestakymmenestä kahdesta vuodesta minua ei kiinnostanut vittuakaan, mitä valkoisuus ajattelee meistä. Se on paljon se. 

Vielä enemmäksi sen tekee se, että Noble Savage ei todella ole pelkästään eikä välttämättä edes ensisijaisesti teos kolonialismista. Sen voi lukea lukuisin eri tavoin. Se on vuosisadan rakkaustarina, sellainen josta niin moni meistä on saanut alkunsa ja sellainen joissa niin moni meistä juuri nyt kamppailee. Se on tutkimus (kuten NOIR?kin mielestäni oli) afroamerikkalaisen kulttuurin, hiphopin ja kapitalismin suhteesta suomalaiseen mustuuteen/(rodullisuuteen). Se on kommentti gentrifikaatiosta, joka Kalliossa elävänä rodullistettuna henkilönä on osa tarpeellista ja kipeää intersektionaalista keskustelua.

Se on ensiluokkaista tanssia. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Viime päivinä jengi on surrut Princeä ja postaillut jatkuvalla syötöllä hänen musiikkivideoitaan someen. On ollut paljon puhetta siitä, miten Prince rikkoi sukupuolen ja rodun ja supertyylikkyyden rajoja. Minä taas olen istunut koneen ääressä ja katsonut ripiitillä Rihannan Needed Me -videota, koska minulle hän tekee sitä juuri nyt.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten hienolta ja voimaannuttavalta teini-Kokosta tuntui nähdä edes etäisesti itsensä näköisiä tyttöjä räppivideoilla paikassa, missä kaikki olivat niin litteitä, tasaisia, kirkkaita, vaaleita. Vuosien varrella minulle on kerrottu erilaisten ylevien tahojen toimesta, kuinka tällainen mustan tai ruskean naiskehon representaatio on haitallinen, stereotyyppinen ja toisintaa eksoottisuuden ja yliseksuaalisuuden ajatusta. Ymmärrän ehkä, mitä tällä tarkoitetaan, koska a) olen tullut tällaisen eksotisoinnin ja yliseksualisoinnin kohteeksi nimenomaan räppikontekstissa ja b) jos katsotaan isoa kuvaa, niin kaikki pop-kulttuuri lähtee misogynistisestä, kapitalistisesta järjestelmästä, kuten suunilleen kaikki muukin maailmassa.

Kun luen näitä juttuja, tulee väistämättä mieleen aika ajoin esiin pullahtava  keskustelu musliminaisten huivista ja siitä, että heidät pitää vapauttaa tästä alistavasta perinteestä, joka ei koskaan todella voi olla naisen oma valinta. Tai että ei kannata mennä minihameessa ja humalassa ulos, jottei tule raiskatuksi. Aivan kuin nämä videonaisetkaan eivät tietäisi mitä tekevät.

Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että tällaiset diskurssit ovat lähtökohtaisesti niin naisvihamielisiä ja eurosentrisiä, että meitä ei ole edes tarkoitus kuulla asiassa. Miksi käyttäisin aikaa näihin keskusteluihin - aikaa, jonka voin käyttää rnb:n kuuntelemiseen ja elämäni elämiseen. Näissä keskusteluissa meidät nähdään enemmän objekteina ja toimintakyvyttömämpinä kuin yhdessäkään räppivideossa. Näiden keskustelujen tarkoitus on vaientaa, rauhoittaa, ottaa haltuun oletettu eksoottinen stereotypia. 

Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että minulle tämä on edelleen, vuonna 2016, yksi harvoista tavoista nähdä itseni "televisiossa". Maailmassa, jonka arjessa en näe ketään näköisiäni läheltä, tuntuu aivan helvetin hyvältä voida ajatella, että tällaiset nännit, tämänväriset reidet ja mustapisteinen sänki niissä on totta. Tältä tatuointien kuuluukin näyttää ihoa vasten.

Tietenkin tarvitaan muitakin esitystapoja, moninaisuutta, mutta se ei tarkoita, että tässä nykyisessä tavassa olisi jotain vikaa. Meissä ei ole mitään vikaa.

Tämä on totta, ja tämän on laittanut keskelle ruutua isolla toinen nainen. Ihmiset katsovat tätä ja tanssivat tähän. Minä olen totta. Minä olen vahva ja kaunis.

Mikään syvällinen analyysi tai pelastusteoria ei tule viemään tätä tunnetta minulta pois. Minua ei tarvitse pelastaa toiselta kaltaiseltani, Rihannalta.

 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Teksti: Sonya Lindfors

 

Vastine Tove Djupsjöbackan kritiikkiin Huvudstadsbladetissa 21.4.2016

 

Olin viime lauantaina keskustelemassa  SARVin eli Suomen Arvostelijain Liiton kritiikinpäivässä rodullistamisesta ja taiteen kentän monimuotoisuudesta. Tilaisuudessa ei ollut minun lisäksi yhtään rodullistettua ihmistä. Tämä ei ole minulle uusi kokemus. Kuten olen sanonut useimmissa haastatteluissani, Suomen taiteen kenttä on lähtökohtaisesti valkoinen.

 

Oli miten oli, SARVin keskustelu oli tärkeä avaus. Vaikka minulle oli epämukavaa jälleen kerran edustaa vähemmistöä ja puolustaa rodullistetun taiteilijan asemaa täysin valkoiselle yleisölle, keskustelussa nousi esille useita hyviä kysymyksiä ja näkökulmia siitä miten kriitikko voi ylläpitää toiseuttavia valtarakenteita haluamattaan ja tietämättään, jollei tunnista omaa positiotaan.

 

Sukupuoleen liittyvissä asioissa kritiikki tuntuu olevan jo monessa asiassa pidemmällä, vaikka tekemistä riittääkin. Mutta koska toiseus ja rodullistaminen ovat suomalaisen kritiikin kentällä vielä melko uusia asioita, koen tarvetta kirjoittaa tämän vastineen Tove Djupsjöbackan kritiikkiin.

NOBLE SAVAGE prosessissa ja kaikissa sitä ympäröivissä projekteissa (TOISEUS 101 - julkaisu, #StopHatredNow) on ollut kyse itsensä keskittämispraktiikasta (recentralizing).

 

Minä ja me rodullistetut taiteilijat asetamme itse itsemme, kehomme ja kokemuksemme keskiöön. Yritämme haastaa taiteen kentän meille antaman position. Me haluamme tulla pois marginaalista.

 

Siksi on jo lähtökohtaisesti ongelmallista, että valkoinen arvostelija tekee kritiikin teoksesta, joka käsittelee toiseuttavia representaatioita.

 

Syntyy kutkuttava metataso: Musta koreografi tekee teoksen toiseudesta, jossa asettaa mustuuden keskiöön. Valkoinen kriitikko kirjoittaa teoksesta kritiikin, jossa jälleen asettaa valkoisen katseen keskiöön.

 

Tämä ei tarkoita missään nimessä sitä, etteikö kriitikon mielipide ole arvokas, tai etteikö hän saisi kirjoittaa kritiikkiä, päinvastoin. Yritän kuitenkin tehdä näkyväksi sitä epätasa-arvoista tilannetta, joka kriitikkojen (ja varmasti myös muiden toimittajien ja journalistien) parissa vallitsee. En ole tietoinen yhdestäkään rodullistetusta taidekriitikosta ja diskurssi toiseudesta on vielä lapsenkengissä.

 

Maailma ei kuitenkaan odota. Ympäri Suomea pyörii useita näyttämöteoksia, jotka käsittelevät rasismia, toiseutta tai moninaisuutta. Kuitenkin monelta kriitikolta kuin myös taiteilijalta puuttuu työkalut käsitellä aiheita.

 

Tilanteen tiedostaen yritän käydä dialogia, jälleen kerran tehdä näkyväksi keskustelusta puuttuvaa näkökulmaa. Näin ei ole tapana tehdä, mutta toisaalta en ole tehnyt mitään urallani niin kuin pitäisi. Yhden asian haluan tehdä erityisen selväksi: tarkoituksenani ei ole millään tavalla puolustaa teosta vaan nimenomaan suunnata fokus vallitsevien valta-asetelmien ja toiseuden problemaattisuuteen. Teoksella, kuten myös minulla taiteilijana, on ehdottomasti omat puutteensa, ja lähtökohtaisesti koko tykkään / en tykkää -keskustelu on minulle epäkiinnostava.

 

Kriitikolla saa olla oma mielipiteensä, siihen en aio puuttua. Sen sijaan aion analysoida arviota omastani, eli rodullistetun taiteilijan positiosta.

 

Mitä tapahtuu kun valkoinen katse kohtaa mustan näyttämön?

Historiallisesti musta keho on saanut olla näyttämöllä vain ollessaan virtuoottinen, hauska ja viihdyttävä. Viihdyttävä valkoiselle katselle. Joka kerta kun kehoni astuu näyttämölle, joudun tanssimaan näiden haamujen kanssa. Kehoni kantaa mukana historiallisten merkitysten taakkaa.

 

Ensimmäinen mustuutta käsittelevä teokseni NOIR? olikin dramaturgiselta muodoltaan black talent show. Se yritti tehdä näkyväksi tätä historiallista jatkumoa, johon minä ja työryhmä asetumme, kun astumme näyttämölle. Teosta tehdessäni en kuitenkaan jostain syystä tullut ottaneeksi huomioon itsestäänselvyyttä: Suomessa esiinnymme lähtökohtaisesti pääosin valkoiselle yleisölle. Teoksen black talent show -dramaturgiasta tuli myös sen kompastuskivi. Yleisöllä oli niin hauskaa ja esiintyjät olivat niin virtuoottisia, että suurelta osalta yleisöstä meni teoksen kipupisteet, poliittisuus ja yhteiskunnallinen kritiikki ohi. Se yllätti minut täysin. Pelkään, että NOIR? myös jollain tasolla vahvisti olemassa olevia stereotypioita, koska se ei onnistunut pysäyttämään valkoista katsetta tai saamaan sitä katsomaan itse itseään. Vaikka NOIR? oli monella tavalla tärkeä, se ei onnistunut pakenemaan positiotaan.

 

NOBLE SAVAGE teoksessa olen muuttanut strategiaa. Teos on neliosainen. Se on pitkä, se ei ole tasaisesti etenevä eikä se noudata ”hyvää länsimaista valkoista dramaturgiaa”. Se ei rullaa viihdyttävästi, vaan on omaehtoinen ja -aikainen.

 

Oma, Teatterikorkeakoulusta saamani koulutukseni perustuu myös länsimaiseen valkoiseen taidetraditioon. Samoin kuin kompositio- ja dramaturgiatyökalut, joita koulussa opetetaan. Tästä syystä, osana keskittämispraktiikka, olen NOBLE SAVAGE:ssa yrittänyt tutkia, mitä voisi olla musta dramaturgia. Sellainen, joka ei perustu valkoisen taidetradition arvoille ja ideologialle.

 

Olen palannut omiin kokemuksiini jameista, länsiafrikkalaisista rituaaleista tai vaikkapa battleista, joissa asiat ja tapahtumat syttyvät ja sammuvat. Jokin asia alkaa vaihvihkaa ja varkain, kunnes tulee perkussiivinen isku! Syntyy rinki, jammailuhetki, call and response. Tekemisen ja yhdessäolon riemu ja nautinto. Välillä tulee yhtäkkinen crescendo, joka laantuu. Ei ole aristoteelista draamankaarta, ei hidasta aiheen kehittelyä.

 

Musta dramaturgia ei ole valkoiselle katseelle viihdyttävä, vaan omaehtoinen, materiaalinen ja pirskahteleva.

 

Tove Djupsjöbackan kritiikki oli monilta kohdin kannustava, jopa ylistävä. Hän piti esityksestä! Mutta silti koen tärkeäksi kirjoittaa tämän vastineen, sillä mielestäni häneltä on mennyt ohi teoksen tärkein sanoma. Musta näyttämö. Teosta ei ole tehty valkoisesta positiosta tai valkoiselle katseelle, sen sijaan se yrittää manata valkoisuuden näkyväksi. Valkoisuuden hegemoniaa voi alkaa purkaa vasta kun sen olemassaolo tiedostetaan.

 

Uskon ja toivon että valkoinen katsoja, joka on tieten tahtoen tullut katsomaan kyseistä teosta voisi edes tämä yhden teoksen verran, kahden tunnin ajan sallia sen, että tämä teos on meiltä meille.

Musta näyttämö,  jossa valkoisuus ei ole keskiössä. Jopa katsomo on rakennettu niin, että jokainen katsoja on sivustakatsoja. Teos pakenee yhtä keskipistettä.

 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokainen katsoja olisi tervetullut ja tärkeä. Haluan kuitenkin muistuttaa, että lähes jokainen Suomessa tehty teos mahtuu valkoiseen kaanoniin. (NOBLE SAVAGE on toinen ikinä Suomessa tehty tanssiteos, joka kaikki kuusi esiintyjää ovat mustia.)

 

Kritiikissään Djupsjöbacka riemuitsee mustien esiintyjien virtuositeetista ja lukee teoksen toisen osan slapstickinä. Hän ei pysty lukemaan whiteface/blackface-yhteyttä, mustan kehon pakkoassimilaatioita tai white washingia. Hän ei näe kipua, tuskaa tai häpeää. Luultavasti siksi, koska ne eivät ole hänen kokemuksiaan. Mutta häntä naurattaa. Hänelle teoksen ”huippukohtia ” olivat kaksi virtuoottista tanssihetkeä.

Sen sijaan Djupsjöbacka kritisoi teoksen dramaturgiaa. Teoksen rönsyilevyys, pituus, ja löyhyys olivat hänelle ongelmallisia.  Huonoksi hän koki myös teoksen viimeinen osan, joka on rakennettu utopiaksi, jossa kuusi mustaa kehoa voivan asettua näyttämölle tekemättä mitään. Post-language, post-dance, post-race, post-gender, utopia, jossa vuonna 3000 koreografi Sonya Lindfors tekee teoksen, jossa hänen ei tarvitse käsitellä ihonväriä, sukupuolta tai kapitalistista systeemiä. Viimeinen osa on yritys asettaa kuusi mustaa kehoa näyttämölle ilman, että he joutuvat tanssimaan, puhumaan, selittämään tai viihdyttämään.

 

Tämä näyttäytyi Djupsjöbackalle huonona. Ehkä siitä syystä, että mustat kehot eivät ottaneet valkoisen katseen heille määräämää positiota? Tai koska ne eivät vastanneet valkoisen katseen tarpeeseen tulla viihdytetyksi? Viipyilevyys ja ajanotto, omaehtoisuus ja -aikaisuus ovat asioita, joita minulle ei vielä sallita. Sen sijaan Djupsjöbacka ehdottaa dramaturgista teroitusta.

 

Hyvä valkoinen kriitikko.

 

Kiitos palautteestasi. Otan sen vastaan ja analysoin sitä. On hyvin mahdollista, että teoksen dramaturgia on huono. Mutta onko mittarina länsimaisen valkoisen taidetradition käsitys hyvästä dramaturgiasta? Jos valkoinen katse ei pysty tunnistamaan mustuutta silloin kun se on monitasoista ja monimuotoista, mikä on tunnistamattoman ja huonon ero?

 

Haastan sinua ajattelemaan pidemmälle, mutta yritän myös itse tiedostaa puutteeni ja pyrkiä kehittämään itseäni ja praktiikkaani. Ensi kerralla, kun käsittelen toiseutta, olen vielä tarkempi ja artikuloidumpi.

 

Mutta me emme pysty pakenemaan tosiasiaa: tätä teosta ei ole tehty sinulle.

 

Olen päästänyt irti pyrkimyksestä mahtua valkoisuuteen. Minun kehoni, estetiikkani, ajatukseni ja tapani olla hylkivät valkoisuutta. En kyllästynyt olemaan marginaalissa. Maailma muuttuu ja Suomi muuttuu, mutta taiteen kenttä monimuotoistuu hitaasti. Mutta minä teen taidetta nyt, en voi odottaa kahtakymmentä vuotta.

 

Kirjoitan tätä vastinetta, koska uskon että parhaimmillaan tämä dialogi voi tehdä meistä molemmista tiedostavampia. Minulla on vain yksi ehdotus: mielestäni kriitikon olisi hyvä tiedostaa oma positionsa dominoivan kulttuurin edustajana erityisesti kirjoittaessaan toiseudesta tai vähemmistöistä oli kyse ihonväristä, seksuaalisesta suuntauksesta, sukupuolesta tai jostain muusta.

 

Pieni anekdootti lopuksi.

 

Eräs henkilö oli katsomassa esitystä tällä viikolla ja hän halusi kiittää. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen hän oli kuullut Ghanassa puhuttavaa twin-kieltä näyttämöllä. Hän oli ainoa koko yleisössä, joka ymmärsi kyseisen kohtauksen sisällön. Mutta hetken aikaa hän sai olla keskiössä.

 

 

Sonya Lindfors on helsinkiläinen koreografi ja taiteellinen johtaja, joka pyrkii töissään ravistelemaan valtarakennelmia. NOBLE SAVAGE on osa mustuutta käsittelevää teossarjaa.

 

 

Share

Pages