Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Ja jälleen media pistää parastaan. Nykytiedon valossa Munchenin ampuja oli 18-vuotias nuori, jota oli koulukiusattu vuosia, joka oli pakkomielteisen kiinnostunut YHDYSVALTAIN koulusurmista sekä UUSNATSI Breivikistä.

 

 

Miksi sitten sekä Yle että muun maailman mediat marssittavat tämän järkyttävän tapauksen - jonka uhrien omaisille haluan esittää syvimmät osanottoni - kommentaattoreiksi niin geopolitiikan asiantuntijoita, Irak-tutkijoita (pojan tausta on Iranissa, lol), poliisimestareita ja kaikenmaailman terrorismidosentteja, jotka muka-rauhoittelevat katsojia, että ei nyt vielä vedetä johtopäätöksiä, on vielä turhan aikaista puhua Isis-kytköksistä.

 

 

Kognitiivinen dissonanssi kuitenkin saa perusjuntissa aikaan sen, että hän kuulee ainoastaan sanan "Isis". Ja se on tarkoitushakuista, rasistista ja suurta tuhoa meissä aiheuttavaa.

 

 

Missä on lapsiasiavaltuutettu? Missä kaikenmaailman kivakouluekspertit? HÄH? Emmekö me ole lapsia siinä missä muutkin?

 

 

Antakaas kun kerron jotain: tästä maasta ja mistään pääasiassa valkoisesta maasta ei löydy ruskeaa, mustaa tai muuta rodullistettua lasta, joka ei tunnistaisi itsessään silmitöntä, syvälle sisään nieltyä vihaa ja raivoa, jonka kanssa on elettävä joka ikinen päivä.

 

 

Viha ja raivo tulevat siitä, että kun poikamme kulkevat kaduilla, heissä nähdään vain terroristi, vain siivooja, vain bussikuski, vain radikaali. Kun tyttömme kävelevät kaduilla, heissä nähdään vain alistettu, täysin itse ajattelemaan kykenemätön palvelijatar, vain siivooja, vain seksuaalinen objekti.

 

Antakaas kun kerron jotain: kun minä kävin kouluja, sain talvella lumipesuja, jotta "likani lähtisi pois". Olin n-huora, pakolaishuora, rättipäähuora, läskimutanaamahuora, ruma, värivammainen, matkamuisto, mitä lässytät rillipääarabi sun faijas puhuu hoono soomi. Melkein päivittäin. Ala-asteella, yläasteella. Lukiossa ja yliopistossa kuvio vaihtui eksotisoimiseen, seksuaalifantasioiden toteuttamiseen kehoni kustannuksella näiden huuteluiden päälle.

 

Kuinka monta kertaa kiusaamista perusteltiin kulttuurista tulevalla tavalla käsitellä konflikteja, tai vähintään temperamentilla, tulisella luonteella? Siis minun, ei kiusaajien.

 

 

Enkä todellakaan ole millään tavalla ainutlaatuinen tapaus. Minulla vain sattuu olemaan aseenani sanat ja kielet. Viha ja raivo ovat samat, ja taistelen niitä vastaan joka päivä, edelleen, lähes keski-ikäisenä. Se on valtava määrä kulutettua energiaa, jonka voisin käyttää muutenkin. Kumpi on vaikuttanut minuun enemmän: se, että olen alunperin kotoisin samasta maasta kuin Osama Bin Laden vai se, että olen kasvanut Petri Gertin aikana Myyrmannin liepeillä? Kumman he näkevät ensin?

 

 

Antakaa meidän olla lapsia. Puolustakaa meitä. Auttakaa meitä niin kuin auttaisitte omianne. Ennen kuin on liian myöhäistä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Vielä on kesää jäljellä, ja kirjalukusuosituksiakin. Koska pitäisi tehdä töitä, olen yllättäen lukenut paljon kirjoja, jotka eivät liity mihinkään. Tai no ainahan ne liittyvät. Tässä lempparini yleiseen jakoon, koska ehkä sinunkin pitäisi saada aikaiseksi jotakin.

 

 

Aziz Ansari: Modern Romance. Kuten koko maailma jo tietää, tänä kesänä sydämeni meni murskaksi. Olen parannellut sitä tässä nyt, katsomalla  Netflixistä nerokkaan (lue: SÖPÖN!!!) koomikon, Aziz Ansarin, uudehkon tv-sarjan, Master of Nonen läpi muutamaan otteeseen. Olen myös googletellut kiitettävästi tätä nerokasta (lue: SÖPÖÄ!!!) koomikkoa ja saanut tietää, että hän on kirjoittanut yhdessä jonkun sosiologinplantun kanssa kirjan aiheesta RAKKAUS. Eipä tarvinnut kahdesti käskeä tarttumaan tähän kiinnostavaa deittailutilastoa ja stand up -komiikasta tuttua kieltä yhdistelevään opukseen. Erityisen kiitollinen olin pitkistä pätkistä, jotka käsittelivät deittailuun tullutta tekstari- ja messengerjumitusmeininkiä, johon olen lopen kyllästynyt. Mitä ikinä tapahtui kasvokkaisille tapaamisille kahviloissa?

No, siihen ei Azizinkaan nerous riitä vastaamaan, mutta lohtua tämä tuo. Kaikki me ollaan keskenkasvuisia ja rikki.

 

 

Han Kang: The Vegetarian. Uusi kirjailijatuttavuus ystävän hyllystä summamutikassa lainattuna. Merkillinen, niukka, kaikkien muiden paitsi itse asianomaisen kertoma tarina vaikeista perhesuhteista, naisen kapeista valinnanmahdollisuuksista ja mielisairaudesta.  Kai, jos oikein ymmärsin. En oikeastaan kiintynyt yhteenkään hahmoon, mutta tunsin ymmärtäväni heidän valintojaan pidättäytyä näyttämästä tunteita samaan aikaan kun kovan kuoren alta pilkisti, kuin luu, loputon rakkaus niitä kohtaan, joita ei ole elämäänsä valinnut. 

 

Jhumpa Lahiri: In Other Words. Matkakertomus kielelliseen, kulttuuriseen ja paikkaan sidottuun pakkomielteeseen. Lahirin ensimmäinen lapsuudenkieli on bengali, mutta hän oppi englannin muutettuaan lapsena Iso-Britanniaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin. Englanti on kieli, jolla hän on kirjoittanut huippusuositut ja palkitut teoksensa, ja voi pojat, miten hän sitä käyttääkään. Mutta jossakin vaiheessa perhekieli ja ammatillinen kieli eivät enää riittäneet, ja Lahiri päätti opetella italian kielen juurta jaksaen. Hän opetteli kielen sanakirjan avulla, yksi sana, käsite, kulttuurinen viittaus kerrallaan. Hän muutti koko perheensä Italiaan ja ripustautui rystyset valkoisina paikkaan, joka ei liittynyt mihinkään hänen identiteetissään, mutta joka tuntui siltä, että ilmankaan ei voisi olla olemassa.

Kirja on rakenteeltaan harvinaislaatuinen. Lahiri on kirjoittanut sen suhteellisen yksinkertaisella italialla, ja sen on kääntänyt ”takaisin” englantiin toinen ihminen, ammattikääntäjä. Joka toinen sivu on italiaa, joka toinen englantia, ja henkilökohtaisen tarinan lomassa on pari naivistista novellikokeilua. Lukeminen katkeaa jatkuvasti siihen, että lukija havahtuu lukevansa italiaa, jota minä en osaa sanaakaan. On mahdoton sanoa, onko kirja hyvin kirjoitettu, ja juuri se tekee siitä niin täydellisen. 

 

Athena Farrokhzad: White Blight (ruotsinkielinen alkuteos Vitsvit). Luen ihan liian vähän runoja. Ja sitten kun luen, ne ovat aina tätä käsittämätöntä äkkijarrutus ja suoraan tuulilasin läpi universumin ytimeen -osastoa, minkä vuoksi elän harhakuvitelmassa, että runous on jotakin elämää suurempaa eikä sitä siksi voi koko ajan kuluttaa. Mikä tavattoman murheellinen kierre. Joka tapauksessa, Farrokhzad kuvaa täydellisesti sitä, millaista on lähes kadota vanhempien, suvun, historioiden ja kahden eri maan puristuksiin, millaista on tuottaa pettymys käyttämällä vapautta muka-väärin ja olla kiittämätön vaikka sitten polvet ruvella kontillaan - ja silti vain jatkaa kirjoittamista. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Istuin tänään nepalilaisessa ravintolassa juomassa teetä ja kirjoittamassa kirjaani esseetä suomalaisen median röyhkeistä ja tarkoitushakuisista tavoista esittää mustia ja ruskeita ihmisiä silloin kun he ylipäätään vaivautuvat niitä esittämään. Pohdiskelin, mikä lukuisista esimerkeistä olisi paras viemään pointin perille: Alan Kurdi vai se, että isän serkun kummin kaimankin alkuperämaa on kerrottava jokaisessa jutussa, jossa esiintyy ei-valkoinen hahmo. Raiskaajien etnisyys sukupuolen sijaan. Iankaikkiset, nöyrät bussikuskit ja vuodenpakolaisnaiset.

 

Sitten tulin kotiin ja avasin Iltsikan, koska sitä me kaikki luemme, lähinnä otsikkotasolla. Nyt saa kyllä hakemalla hakea aikaa, jolloin olen ollut turhautuneempi.

 

Poliisi ampui teloitustyyliin miehen Louisianassa, kertoi otsikko kaksi päivää sitten. Ei sitä, että musta mies, viiden lapsen isä, aseeton, jonka valkoinen poliisi tappoi, ilman syytä. Ei nimeä.

 

Seuraavana päivänä vähän paremmin, mutta vieläkin ohisektoriin: Yhdysvalloissa poliisi ampui jälleen mustan miehen. Ei sitä, että valkoinen poliisi, mustan miehen, nelivuotiaan lapsen ja tyttöystävänsä silmien edessä, ilman syytä. Ei nimeä.

 

Eilen, Black Lives Matter -mielenosoituksen jälkimainingeissa musta mies, entinen sotilas - terroristi vai yksinäinen susi? Aika meille näyttää, mihin kategoriaan musta mies joutuu nykyisessä jaossa - tarkka-ampui kaksitoista poliisia. Otsikossa on hänen nimensä, jopa toisen nimen ensimmäinen kirjain.

 

Myös useasta poliisista on oma, erillinen juttunsa, jonka otsikossa on heidän nimensä. Jossa kerrottiin, kuinka yksi heistä oli juuri mennyt naimisiin.

 

En jumalauta linkitä.

 

Ymmärrän, että nämä uutiset ovat kaukana Suomesta, tai niin halutaan uskoa. Mutta kun heillä on nimet. Alton Sterlingillä ja Philando Castilella on nimet. Kaikilla niillä 136:lla pelkästään tänä vuonna poliisin murhaamalla mustalla ihmisellä on nimi. Kaikilla heistä on nimi, heistä joista muodostuu lähes neljännes kaikista poliisin tänä vuonna murhaamista ihmisistä (yli puolet poliisin murhaamista ihmisistä on ei-valkoisia). Tilastot eivät ole vielä päivittyneet, mutta näistä 136:sta mustasta ihmisestä 24 oli aseettomia – siis lähes viidennes.

 

Ai mitkä tilastot? No ei mitkään sellaiset, mihin Ilta-Sanomat olisi viitsinyt viitata. Jos minä löydän nämä suoraan googlella, miksi valkoiset journalistit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen asettamaan uutisia oikeaan kontekstiin? Miksi (sittemmin jo ilmeisesti muutetusta otsikossa) luki ”halusi tappaa valkoisia?” Miksi meillä ei ole mustia ja muita ei-valkoisia toimittajia, jotka haastaisivat tätä narratiivia? 

 

Ettei vain johtuisi siitä, ettei mustilla elämillä ole väliä?

 

Mutta on niillä. Ja heillä on nimet. Kirjoittakaa ne otsikoihin. Ja hävetkää.

 

Share
Ladataan...

Pages