Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Eilen illalla tapahtui jotakin tosi outoa. En oikeastaan ymmärrä mitä edes tapahtui.

 

Postasin blogin fb-sivulle Latinx-sivusto Mitúlta lainatun humoristisen mutta aika kipeän videon, missä väännettiin rautalangasta sitä, millaista olisi, jos rodullistetut ihmiset deittailisivat valkoisia ihmisiä samalla tyylillä kuin valkoiset ihmiset deittailevat rodullistettuja. Pidin itsestään selvänä sitä, että tässä me nyt keskenämme jutustelemme siitä, miten älyttömiin tilanteisiin sitä voi joutua treffitilanteissa, missä itse haluaisi puhua vaikkapa telkkariohjelmista (”sä oot ihanku Mindy!”), musasta (”sä näytät ihan M.I.A.:lta!”), ruoasta (”syötiinks teil kotona usein falafelia?”), yhteiskunnasta (”joo siis rasismi on vaan niin perseestä”), elämästä (”kerro koko sun historia, miten sä päädyit tähän maahan?”).

 

Kun heräsin aamulla, huomasin, että postaukseen oli tullut useampi kommentti. Olin innoissani, että nyt läppä lentää. Vaan ei, siellä oli liuta koskettavia postauksia rodullistettujen pikkulasten valkoisilta vanhemmilta siitä, miten hekin ovat joutuneet kaikenlaisiin ihmeellisiin ja kuvottaviin keskusteluihin lastensa ulkonäön ja alkuperän vuoksi.

 

Sydän itkee ja ymmärrän sen, miten vaikeaa varmasti on vanhempana käsitellä noita kokemuksia, mutta en vain pysty ymmärtämään, miten tämä liittyy millään tavalla siihen, että haluan keskustella deittailemisesta. Jos valkoinen feministi ottaisi esiin sen, millaista seksismiä hän on kokenut treffeillä, tulisiko valkoisen lapsen valkoinen vanhempi kommentoimaan omia kokemuksiaan? Ei tulisi, koska ei ole mitään kommentoitavaa. Nämä ovat erillisiä aiheita.

 

Ymmärrän sen, että monet postaukseni herättävät tunteita, kysymyksiä ja oikein tekemisen halua valkoisissa ihmisissä. Se on hienoa ja upeaa, mutta Ruskeat Tytöt ei ole oikea kanava näiden asioiden läpikäymiselle. Minä en tiedä mikä on oikea kanava sille, eikä se oikeastaan ole minun ongelmani. Koko internet on pelkkää tyhjää tilaa, mikään ei estä ihmisiä käymästä heitä koskettavia keskusteluja siellä. Mutta tämä blogi ja sen johdannaiset eivät ole olemassa sitä varten, että valkoiset vanhemmat voivat ottaa tilaa. Mikään ei estä lukemasta, pohtimasta ja muuttamasta asioista ja jos blogi inspiroi siihen, niin sehän on täydellistä ja hienoa. Mutta blogi itsessään ei ole sitä varten olemassa, niin kuin en ole minäkään.

 

Minä olen aikuinen nainen, joka haluaa puhua aikuisten ihmisten asioista toisten aikuisten ihmisten kanssa, jotka jakavat kokemukseni. Minä en ole täällä lapsena suhteessa aikuisiin. Minä en tiedä mitään siitä, mitä on olla valkoisena ihmisenä rodullistetun lapsen äiti. Minä en tiedä mitään adoptiosta enkä siitä, millaista on tehdä lapsi valkoisena ihmisenä rodullistetun ihmisen kanssa. Sitä pitäisi kysyä minun äidiltäni tai jonkun toisen äidiltä, ei minulta. Minulla ei ole mitään kontribuoitavaa aiheeseen.

 

Toisaalta tiedän myös, että välillä jonkun asian kokee omakseen jonkun vierestä kulkevan kokemuksen myötä, ja on kova halu osallistua ja jakaa ja tulla ymmärretyksi. Minulle on huomautettu siitä, että olen puhunut seksuaalivähemmistöistä, sukupuolesta ja vaikkapa mustuudesta tavalla, joka on alkuperäistä kokemusta häivyttävää ja tilaavievää. Olen tätä pahoitellut ja olen siitä edelleen pahoillani, ja ymmärrän, miten helppo siihen on lipsahtaa. Mutta olen myös yrittänyt oppia tästä ja käydä keskustelua niin, että se kohdistuu oikein ja rajautuu siihen tilaan, joka sille kuuluu. Aina en onnistu, mutta pyrin olemaan jankkaamatta vastaan, jos siitä huomautetaan. Aikomukseni on ollut aina hyvä, mutta hyvä aikomus ei ole yksistään riittävä. Pitää myös osata olla hiljaa, kuunnella ja mennä epämukavien ajatusten kanssa miettimään, tai jakaa ne sellaista ihmisten kanssa, keitä ne oikeasti koskevat.

Poistin kommentit facebook-sivulta, koska ne veivät aihetta sivuraiteille, valkoisuuden kokemukseen. Kirjoitin kommentin siitä, miksi toimin näin. Kiitos niille valkoisille vanhemmille, jotka a) ymmärsivät asian ja laikkasivat kommenttiani ja b) pyysivät anteeksi. Te toimitte oikein. Te vastasitte itse omaan kysymykseenne.

Minä olen aikuinen nainen, ja olen myös itse äiti. Minä en tiedä, miten välttää virheet oman lapseni suhteen sen paremmin kuin kukaan toinenkaan äiti. Siksi tämä blogi ei käsittele sitä eikä yritä opettaa muille, miten tehdä asiat paremmin. Onnistuminen vanhempana tapahtuu vain suhteessa omaan lapseen, hänen identiteettinsä ja kokemuksensa kunnioittamiseen, hänen historiansa vaalimiseen sekä sen ymmärtämiseen, että vanhempana ei voi koskaan ymmärtää kaikkea sitä, mitä lapsi kokee.

 

Olen saanut viimeisen puolentoista vuoden aikana paljon spekuloivaa palautetta siitä, miten omassa perheessäni on varmaankin ollut tunne-elämä ihan päin honkia, kun koen tarvetta pitää tätä blogia. Voi olla, mutta sen sentään voin sanoa, että äitini on aina ymmärtänyt, että olen erillinen ihminen, ruskea tyttö jonka todellisuutta ei voi ymmärtää hänen näkövinkkelistään käsin, vaikka olisinkin hänestä tullut. Hän on kohdellut minua koko aikuisikäni aikuisena ihmisenä, joka deittailee, tekee töitä ja liikkuu tässä maailmassa itsenäisenä yksikkönä. Hän on uskonut minua, kun olen hänelle puhunut siitä, miten miehet puhuttelevat minua, ja opettanut minua vaatimaan parasta. Hän on tajunnut, että hänen kokemuksensa kaikesta on eri, eikä hän ole vienyt tilaa minun kokemukseltani tuomalla omia kipujaan esiin silloin kun minä olen halunnut käsitellä omiani. Siksi hän on paras mahdollinen valkoinen äiti koko maailmassa.

 

Eli siis, tämän muutaman tuhannen merkin jälkeisen harhautuksen jälkeen, takaisin deittailuun. Jos ottaa huomioon historiallisen kontekstin ja sen, miten ruskeita, mustia, keltaisia ja kaikkia muitakin rodullistettuja (nais)kehoja on kohdeltu suhteessa valkoisiin (mies)kehoihin, ei ole kyse enää ihan pelkästä huumorivideopläjäyksestä.

 

Tämä on ihan oikea kipupiste, jonka kanssa jokainen rodullistettu sinkku joutuu elämään. Sitä menee jokaisille treffeille miettien, että meneekö koko ilta taas rasismin kauhisteluun ja/tai eksotisoimiseen. Jos minä nyt päädyn tuon kanssa sänkyyn, niin saanko olla oma itseni, vai pitääkö tässä nyt alkaa performoimaan jotakin ihme fantasiaa siitä, miten ylenpalttinen hoivavietti ja kyltymätön seksuaalinen halu yhdistyvät minussa mielettömäksi ilotulitusten fanfaariksi. Että pitääkö minun nyt tässä ihan oikeasti kertoa kaikki se vähä mitä tiedän itsestäni ja tarkentaa vielä, että niin tuota kun minun sukulaiseni eivät tosiaan ole olleet Euroopan keskitysleireillä. Että kehtaako se viedä minut kotiin näytille. Kaikki nämä asiat tulevat joka ikinen kerta pieninä väläyksinä mieleen ennen treffejä, niiden aikana, niiden jälkeen – sen lisäksi, että sitä miettii, että mitähän tuo tykkäsi minusta, onkohan se kiinnostunut. Ja kaikki nämä asiat on käytävä uudelleen ja uudelleen läpi myös sitten jos/kun parisuhde muodostuu.

 

Näistä kaikista ajatuksista ja peloista huolimatta sitä laittautuu, menee hymyillen paikalle, kyselee toiselta ihan oikeita kysymyksiä, yrittää antaa mahdollisuuden, yrittää olla itse mahdollisuuden arvoinen. Deittailu on aika helvetin hankalaa, jos on kahdesta ihmisestä ainoa, joka näkee itsensä vain ihmisenä, vain tyttönä, vain tyyppinä joka haluaa aikuisten parisuhteen, rakastamisen arvoisena.

 

Tästä puhuin kun postasin. Tästä olisin halunnut kuulla muiden kokemuksia. Tälle olisin halunnut saada vahvistusta. En siitä, mitä valkoiset äidit ja isät ajattelevat rasismista. En siitä, mitä mustat miehet tölväisevät valkoisille naisille. Nämä ovat eittämättä tärkeitä keskusteluja, mutta nämä eivät ole minun keskustelujani eikä Ruskeat Tytöt ole oikea paikka näille. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

1.     Kirjoittamattomuus on vähintään yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Teksti syntyy niiden hetkien, päivien, viikkojen ja kuukausien aikana, kun siihen ei koske, kun tiedostoa ei avaa, kun sitä suorastaan välttelee. Se syntyy siitä kierteestä, että ensin ajattelee, ettei minusta ole mihinkään, joten miksi edes yrittää, katsonpa Netflixiä, miten minä saatoin tuhlata taas yhden päivän, ei minusta ole mihinkään, joten miksi edes… Saat varmaankin kiinni.  Se syntyy myös silloin, kun sitä vähiten odottaa ja kun kynä on fyysisesti mahdollisimman kaukana aivoista – esimerkiksi suihkussa, unessa, lenkillä, seksin aikana.

 

2.     Edellä mainitun vuoksi, kannattaa hankkia tietokoneeseen systeemi, joka blokkaa internetin. Itse suosin Freedomia . Ai mitäkö olen tykännyt? No, avasin juuri instagram-tilin, että sillä lailla. Tietokoneen voi myös välillä jättää kotiin ja kirjoittaa käsin vaikkapa kirjastossa. Tai lenkkipolun varressa. Tai seksin aikana.

 

3.     Lue paljon. Lukiessa lyöt kaksi kärpästä yhdellä iskulla: saat välteltyä kirjoittamista ja varastettua ideoita muilta kirjoittajilta.

 

4.     Jos nyt kuitenkin satut kirjoittamaan jotakin paperille saakka, älä odota minkäänlaista johdonmukaisuutta ja logiikkaa. Tekstit syntyvät niin pienistä lauseenfragmenteista, ettei ole tosikaan. Minulla on tälläkin hetkellä neljä eri hyvin pienikokoista muistikirjaa, jonka jokaiselle aukeamalle mahtuu ainakin kolmeen eri esseeseen liittyviä muistiinpanoja. Kirjoittaminen on oikeastaan eriasteisten aivopierujen laittamista oikeaan järjestykseen, sekä kielenhuoltoa. Yleensä unessa tai seksin aikana tehdyt muistiinpanot jäävät lopullisesta tekstistä pois, koska niissä ei ole mitään järkeä. Myös suurin osa muista muistiinpanoista jää lopullisesta tekstistä pois, koska niissä ei ole mitään järkeä.

 

5.     Kannattaa panostaa työergonomiaan. Minä en ole panostanut, vaan kirjoitan hämärässä ja sängyssä. Siksi tällä hetkellä näyttää suorallakin tiellä siltä, että olen kiipeämässä vuorenrinnettä ylös, ja myös tuntuu.

 

6.     Kirjoittaminen ei ole terapiaa. Kuten Susanna Alakoski totesi viime syksynä kirjamessuilla, ”kirjoittaminen ei ole terapiaa, vaan kidutusta”. Samaa mieltä. Lopputuloksena syntyvä teksti saattaa olla terapiaa jollekin yksittäiselle lukijalle sitten joskus, mutta ei kirjoittajalle itselleen, eikä ainakaan kirjoitusvaiheessa. Kirjoittajalle kirjoittaminen on yksin kotona istumista, nenänkaivamista ja nolojen ajatusten ajattelemista silloin, kun kaikki muut ovat Flow-festivaaleilla. Minäpä kerron mikä on terapiaa: terapia. Siihen kannattaa panostaa, jos meinaa kirjoittaa kirjan. Sille pitäisi olla oma apurahakiintiönsä, ei, vaan taiteilijoilla pitäisi olla subjektiivinen oikeus siihen kuin lapsiperheillä lapsilisään.

 

7.     Joten, anna itsellesi lupa seota vähän. Ahdistuskohtauksia? Check. Holtitonta ahmimista? Check. Unettomuutta? Check. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Check. Rituaaleja, joita ilman koko päivä menee ohi? Check. Tämä kaikki on ihan okei. Epätoivo ja epätäydellisuus eivät sulje pois sitä, etteikö ihminen voisi silti olla riittävän hyvä, johdonmukainen ja oikeanlainen kirjoittaja. Päinvastoin, ne voivat olla merkkejä siitä, että suunta on oikea. On ihan okei tuntea itsensä hulluksi ilman suoria esikuvia.

 

8.     Mitä tahansa teetkin, älä rakastu kirjoittamisen aikana. Ensinnäkin, on aivan sairaan vaikea kirjoittaa sorrosta ja epäoikeudenmukaisuuksista, jos joku on siinä vieressä koko ajan superihanana. Toiseksi, kun yrittää kaiket päivät tavoittaa täydellisiä lauseita kuvatakseen maailmankaikkeuttaan, sortuu helposti ylianalysoimaan myös jokaista läppää, minkä toinen heittää ja olemaan aivan uskomattoman hankala. Ihmiset eivät ole kirjaimia: jos ihmisiä taivuttaa, ne katkeavat lopulta, se pitäisi muistaa. Kolmanneksi, sitten kun kaikki menee päin honkia, kuluu monta viikkoa arvokasta työaikaa hukkaan, kun kohdan 1 kierteeseen tulee vielä yksi lisätwisti: Minusta ole mihinkään, joten miksi edes yrittää, eikä kukaan edes rakasta minua koska olen niin paska muija, katsonpa Netflixiä, miten minä saatoin tuhlata taas yhden päivän, ei minusta ole mihinkään, joten miksi… ja niin edelleen.

 

9.     Sano rehdisti ei. Kun ihmiset saavat tietää, että olet kirjoittamassa kirjaa, dynamiikka muuttuu väistämättä. He eivät tunnu haluavan puhua kanssasi muusta, vaikka oikeasti olet ravannut koko apurahan edestä kodin ja lastentarhan väliä, pessyt pyykkiä, kokannut ja korjaillut paikkoja – ja kirjoittanut jossakin ihmeen välissä parisataa liuskaa. Äitini soittaa joka viikko ja kysyy, että ”joko se kirja on kohta valmis” tai ”onko se kirja jo kaupassa myynnissä”. Sinä haluaisit puhua kaikesta muusta, lapsesi kehityksestä ja kehittelemästäsi bataattireseptistä, mutta jostakin kumman syystä ihmiset kuvittelevat, että elämäsi on pelkkää arjen yläpuolista loistoa ja runosuonen sykettä (vaikka kyse on enemmän jatkuvasta kuiviinvuotamisen tunteesta), josta haluat välttämättä kertoa kaikille. On tärkeä oppia sanomaan, ettei halua puhua töistä vapaa-ajalla.

 

10.  Sano rehdisti kyllä. Jotta voisi olla puhumatta töistä vapaa-ajallaan, pitää ottaa vapaa-aikaa. Koko hereilläoloaikaansa ei kannata käyttää siihen, että odottaa inspiraation iskevän. Se ei iske, koska sellaista ei ole olemassa. On vain aika, jona kirjoittaa ja aika, jona ei kirjoita. Ne kannattaa pitää erillään sanomalla ensin kyllä vapaa-ajalle ja sitten ei töistä puhumiselle. Minä en noudata tätä sääntöä, ja siksi olen enimmäkseen ihmisraunio. Maailman siisteintä työtä tekevä ihmisraunio, mutta silti ihmisraunio.

 

Eli takaisin lähtöruutuun, kohtaan kirjoittamattomuus. Sillä nekirjat kirjoitetaan!

 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Disclaimer 1: Olen tiennyt näytelmäkirjailija-kirjailija Johannes Ekholmin omien töideni kautta kuusi vuotta, siitä saakka, kun hän oli vielä graafinen suunnittelija mainosalalla, ja pitänyt häntä tunnekylmänä, ilkeänä kusipäänä viime vuoteen saakka. Tämä johtuu siitä, että olimme väärässä paikassa, ajalle nyt kukaan ei mahda mitään.

Diclaimer 2: Kirjoitan tätä juoden samalla itsesekoitettua vihreää mehua. Jalassani minulla on Israelista ostetut varvassandaalit, koska Birkenstockit tuntuivat aamulla liian kirjaimellisilta. Päälläni minulla on miesten jenkkifudispaita, joka saa minut panikoimaan sitä, luulevatko kaikki, että minulla on mies, vaikka oikeasti olen loputtoman yksinäinen ja eksyksissä.

 

 

Joku kysyi minulta taannoin, mitä mieltä olen Karl Ove Knausgårdista. Vastasin, etten todellakaan ole lukenut enkä aio, koska koko elämäni on ollut yhtä loputonta valkoisten miesten itsekeskeistä kitinää elämän rankkuudesta – elämän, jossa saan hyvässä lykyssä olla hetkittäin statistina.

 

Minulla on tapana kirjoittaa ylös kaikki kirjat, jotka luen. Tänä vuonna olen näemmä lukenut kaksikymmentä kirjaa, joista miesten kirjoittamia on viisi, ja valkoisen miehen kirjoittamia yksi.

 

Nyt niitä on toinenkin, nimittäin tämä Johannes Ekholmin Rakkaus niinku. Se on kirja siitä, mitä tapahtuu, kun valkoinen cis-mies tajuaa kesken ihan legitiimin elämänkriisin hyötyvänsä toksisesta maskuliinisuudesta uskomattomin monin eri tavoin.

 

Joona on rasismikohun myötä työttömäksi jäänyt toimittaja, joka on saanut pyytämättä kustannussopimuksen kirjoittaakseen kirjan, josta on tarkoitus tulla ”sukupolven ääni” tai edes jotakin sinne päin. Julkaisupäivämäärä on jo tiedossa, mutta mitään ei ole paperilla, ei oikeastaan ideaakaan, koska kaikki on merkityksellistä ja kaikki on turhaa samanaikaisesti. Joona alkaa siis nauhoittaa keskusteluja läheistensä kanssa, sekä tallentaa chat-keskusteluja – kielloista huolimatta.

 

Joonan keskustelukumppanit, oma, omaan kirjailijanuraansa ja elämäänsä pettynyt ikääntyvä isä, exä Caritas, nettituttavuus Sad91rl ja niin edelleen, kipuilevat samojen asioiden kanssa: kapitalismin ja rakkauden, loputtomalta tuntuvien päivien mutta vääjäämättömästi päättyvän elämän – mutta puhuvat niistä sydäntäriipivästi toistensa ohi. Vuoronperään he heittävät ilmoille suuria eksistentiaalisia kysymyksiä, mutteivät pysty keskittymään sen vertaa, että  kuuntelisivat toistensa kokemuksia - sillain niinku oikeasti kuuntelisivat. Aikuisena oleminen pakenee kaikkia hahmoja, samaan aikaan kun sielu gentrifikoituu aivan kuin itsestään, koska ruumis nyt on sattumoisin juuri tässä, kuten Sad91rl chattaa:

 

”mä en usko exodus-ratkaisuihin, ei oo

mitään elämää ”off the grid”

koska ei oo mitään ulkopuolta

kapitalismista ei voi lähtee pois.

varmaan voi tehdä ihan hyvää olla veke, ja tsekata omat prioriteetit

jos siihen on mahdollisuus,

mut ehkä yks kerta riittää. Mitä sit?

mä uskon että on olemassa muitaki tapoja elää, tässä ja nyt.

mä uskon et kaikki merkitykselliseen elämään

tarvittava on jo mahdollista.”

 

Joona ja kaikki muutkin häilyvät jossakin ironian ja post-ironian välimaastossa, eli juuri siinä, missä me nyt kollektiivisesti olemme, jos uskaltaisimme sen itsellemme ja toisillemme myöntää. Mutta asioiden myöntäminen sellaisiksi kuin ne ovat, toisin sanoen rehellisyys, on noloa, mikä viittaa siihen, että ehkä etuliite post on vähän turhan toiveikas.

 

Kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden yllä leijuu valtava yksinäisyys ja voimattomuus, jota Ekholmin valitsema muoto käyttää pelkkiä litteroituja dialogeja ja chatteja alleviivaa hienosti.

 

Näennäisesti Rakkaus niinkussa on läsnä kaikki narsistisen ja pinnallisen ja ulossulkevan sukupolvikokemuksen ainekset, mutta Ekholm käsittelee häpeää niin aseistariisuvasti, että on pakko myöntää: valkoiset cis-miehetkin itkevät, ja minä samastun. 

Share

Pages