Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Suomi-Filmi on yksi tärkeimmistä asioista, jotka ovat muovanneet elämääni ja rakkauttani elokuvia kohtaan. Asuin alle kouluikäisenä isovanhempieni talossa, ja istuin iltapäivisin mummin kanssa katsomassa Suomisen perheen seikkailuja, Tauno Palon ja Ansa Ikosen melodraamaa - ja Pekkaa ja Pätkää. 

Kun sitten aloitin koulun, oli aivan kohokohta, jos pääsin jo puolilta päivin kotiin, että ehdin nähdä päivän elokuvan. Jatkoin elokuvien katselua aina kun siihen vain oli mahdollisuus myös sen jälkeen kun muutimme pois mummilasta, sen jälkeen kun muutin omille, sen jälkeen kun mummi muutti ajasta ikuisuuteen. 

On hienoa, että tämä perinne Suomen kulttuurihistoriasta (joka ei todellakaan ole ollut mikään itsestäänselvyys) on yhä hengissä, ja minä voin näyttää lapselleni ihania mustavalkofilmejä, joissa näyttelijät artikuloivat paksusti ja syleilevät toisiaan pitkällisesti. Mutta tämän perinteen sisällä on myös ongelmakohtia, joista pitää voida puhua. 

Hufvudstadsbladetin toimittaja yritti kysyä Ylen ohjelmapäälliköltä (maksumuuri), miksi he ovat päättäneet näyttää sen rasistisella sanalla nimetyn Pekka ja Pätkä -leffan, missä näyttelijät esiintyvät blackfacessa, tänään televisiossa. Ylen vastaus oli osapuilleen sama kuin mitä mummini tarjosi minulle ja muille ruskeille ja mustille perheenjäsenilleni, kun kysyimme asiaa jo noin kaksikymmentä vuotta sitten: n-sana ei ollut ruma sana ennen vanhaan, elokuvaa ei ole tarkoitettu rasistiseksi, siihen aikaan Suomessa ei ollut mustia näyttelijöitä joten oli pakko laittaa kenkälankkia naamaan, on tärkeää nähdä kaikki Suomi-Filmit, koska ne ovat osa historiaamme. Sananvapaus.

Onpa erikoista nähdä, että Yleisradion johto käyttää samoja argumentteja vuoden 2016 Suomessa kuin minun täysin kouluttamaton karjalaismummini käytti 80-luvulla aivan hatusta heittäen ja ymmärtämättä ollenkaan miten paljon satuttii omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Miten meille ei kerta kaikkiaan riitä argumentti siitä, että tämä nyt vain on ollut joskus näin eikä kaikesta niin kannata loukkaantua.

Ja kun ei ole kyse imperfektistä. Call-outtasin Yleisradion 20.5.2016 Twitterissä siitä, että he näyttivät Kummeli-uusintaa 90-luvulta. Samassa jaksossa oli sekä blackface että Amerikan intiaanien näyttelemistä pilailuasuissa ja vahvasti stereotypioiden. Me kaikki muistamme myös känniset ja rikolliset romani- ja saamelaismiehet. Ja sitten on Putous, missä on lukuisia etnisiä black-, brown- ja yellowfacehahmoja, muun muassa se yksi, joka approprioi isäni suomen kielen aksenttia. Yle lupasi viedä palautteen perille. Tänään klo 13:30 nähdään, mikä painoarvo meidän mielipiteillämme on.

Eikä kyse ole imperfektistä myöskään maailman mittakaavassa. On kyse isommasta representaatioon liittyvästä asetelmasta. Blackface-kolikon toinen puoli on ns. whitewashing-ilmiö. Saamme jatkuvasti lukea, miten valkoisia näyttelijöitä castataan Hollywood-elokuviin näyttelemään alunperin rodullistettuja hahmoja, tai hyvin tummaihoisia rodullistettuja hahmoja näyttelevät paljon vaaleammat näyttelijät. Aihe on ollut tapetilla esimerkiksi koskien mangasarjakuviin perustuvia elokuvia, joiden hahmot ovat pääasiassa aasialaisia. Myös 9/11:n muistopäivänä nostettiin jälleen esiin Oliver Stonen suurteos World Trade Center, missä valkoinen näyttelijä näytteli alunperin mustaa palomiestä kulttuurissa ja kulttuurisessa ilmapiirissä, missä mustia miehiä harvoin näytetään sankareina valkokankaalla (tai edes reaalimaailman uutisvirrassa).  (Täältä voit lukea muutamia esimerkkejä whitewhashingista, googlella löytyy miljoonia lisää.)

Suomi-Filmi on osa tätä kaikkea, ja se näytetään tässä kontekstissa ja kaikkia näitä elokuvaa, korkeakulttuuria ja representaatiota koskevia keskusteluja vasten, kun se näytetään 14.9.2016. Suomi ei ole vakuumi, Yleisradio ei ole vakuumi. On tietoinen valinta, että se toimii vailla mitään häpeää. Vailla problematisointia. Vailla minkään näköistä kykyä ottaa vastaan kritiikkiä, jättää näyttämättä, kuunnella mitä meillä on sanottavaa.

Yleisradio tietää tasan mitä se tekee heristäessään meille sormea kuin pikkulapsille, että ette te mamut tiedä, että ennen teitä n-sana oli täällä Suomessa oli ihan normaali sana, mitäs tulitte ja pilasitte sen. En ole musta ihminen, mutta tämä totaalinen ja jatkuva sensitiivisyyden puute rodullistettujen ihmisten olemassaoloa kohtaan osana suomalaista taidetta ja kulttuuria on aivan uskomattoman satuttavaa, hajottavaa ja uuvuttavaa. Sitten vielä kehdataan tulla ivaamaan, että no mitäs ette itse tee parempia elokuvia, kirjoja, tv-sarjoja ja muotilehtiä. 

Niin ei pitäisi olla. Minä olen ollut täällä aina, ja Suomi-Filmi on myös minun elokuvakulttuurini. Se on myös minun tunteideni tulkki.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Suomi ei suojaa kaikkien lastensa oikeuksia perheeseen,
eikä tue kaikkia perheitä kansainvälisten sopimusten ja maan lakien vaatimusten mukaisesti.
Minä ja aba, joskus 80-luvulla.

 

 

En ole mikään lakimies, mutta olen koulutukseltani sosiaalityöntekijä. Olen työskennellyt alaan liittyvillä kentillä on ja off yhdeksän vuotta, pääasiassa lastensuojelun parissa. Työni on keskittynyt perheiden ja niissä elävien lasten voimavarojen kartoittamiseen ja tukemiseen silloin, kun tilanne näyttää ulospäin melko lailla mahdottomalta. Pääperiaate työssä on ollut, että yksikään lapsi ei ole todellisuudessa yksin, vaikka siltä aluksi saattaa vaikuttaakin, ja yleensä kaikista perheistä löytyy halu selviytyä yhdessä edes jollakin kokoonpanolla.

 

Kaikki vain eivät saa tähän mahdollisuutta Suomessa.

 

Viime vuonna yli 100 000 lasta haki yksin turvapaikkaa kymmenistä eri maista. Pakolaislasten määrä on kaksinkertaistunut vuosikymmenessä, yhteensä heitä on lähes kolmekymmentä miljoonaa.

 

Tänä aamuna Ylen aamu-tv:ssä olivat vieraana Unicefin ohjelmajohtaja Inka Hetemäki ja Pelastakaa lapsien alla toimivan alaikäisten vastaanottokeskuksen ohjaaja Aino Juhola kertomassa siitä, miten alaikäiset, yksin tulleet turvapaikanhakijat pärjäilevät Suomessa.

 

Vieraat nostivat esiin sen, miten hoivavastuu näistä lapsista on täysin valtion käsissä, kun perheenyhdistäminen on tehty käytännössä mahdottomaksi. Vaikka tiedetään, että perhe on lapselle lähes aina ja kaikesta huolimatta paras paikka elää, ja jos siinä on ongelmia, meillä on erilaisia lakisääteisiä keinoja tukea perheitä.

 

Nämä lait eivät päde tällä hetkellä kaikkiin Suomessa eläviin, pääasiassa ruskeisiin lapsiin.  

 

Katsotaanpa.

 

Aloitetaan YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksella, joka on ollut Suomessa voimassa vuodesta 1991 lähtien ja joka koskee kaikkia alle 18-vuotiaita.

 

Toinen artikla, kohta yksi:

Sopimusvaltiot kunnioittavat ja takaavat tässä yleissopimuksessa tunnustetut oikeudet kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille ilman minkäänlaista lapsen, hänen vanhempiensa tai muun laillisen huoltajansa rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen, etniseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen, vammaisuuteen, syntyperään tai muuhun seikkaan perustuvaa erottelua.”

Kolmas artikla, kohta yksi:

Kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.

 

Yhdeksäs artikla, kohdat yksi ja kaksi:

Sopimusvaltiot takaavat, ettei lasta eroteta vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti paitsi, kun toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittaviksi, toteavat soveltuvien lakien ja menettelytapojen mukaisesti sen olevan lapsen edun mukaista. Tällainen päätös saattaa olla tarpeellinen erityistapauksessa, kuten lapsen vanhempien pahoinpidellessä tai laiminlyödessä lasta tai kun vanhemmat asuvat erillään ja on tehtävä päätös lapsen asuinpaikasta.

Kaikille asianosaisille on annettava mahdollisuus 1 kappaleessa tarkoitetuissa toimissa osallistua asian käsittelyyn ja tuoda siinä julki näkökantansa.

 

Kymmenes artikla, kohta yksi:

Sopimusvaltioille 9 artiklan 1 kappaleessa asetettujen velvoitteiden mukaisesti on lapsen tai hänen vanhempiensa hakemukset jotka koskevat sopimusvaltioon saapumista tai sieltä lähtemistä perheen jälleenyhdistämiseksi käsiteltävä myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti. Sopimusvaltiot takaavat lisäksi, että tällaisen hakemuksen esittämisestä ei ole epäedullisia seurauksia hakijoille eikä heidän perheenjäsenilleen.

 

Kahdeksastoista artikla, kohdat yksi ja kaksi:

Sopimusvaltiot pyrkivät parhaansa mukaan takaamaan sen periaatteen tunnustamisen, että vanhemmat vastaavat yhteisesti lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Vanhemmilla tai tapauksesta riippuen laillisilla huoltajilla ja holhoojilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Lapsen edun on määrättävä heidän toimintansa.

Tässä yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien takaamiseksi ja edistämiseksi sopimusvaltiot antavat vanhemmille ja muille laillisille huoltajille asianmukaista apua heidän hoitaessaan lastenkasvatustehtäväänsä sekä huolehtivat lastensuojelulaitosten ja -palvelujen kehittämisestä.

 

No, nämä nyt on tällaisia korulauseita, vai mitä? Kuka näistä nyt ymmärtää, että miten niitä muka käytännössä pitäisi toteuttaa. Ehkä on syytä vilkaista mieluummin vaikka Suomen perustuslakia?

 

Toisen luvun kuudes pykälä:

 

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

 

Toisen luvun kahdeskymmenestoinen pykälä:

Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

 

Aika selvää pässinlihaa, vai mitä? Perustuslakihan koskee kaikkia meitä. 

 

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, kirsikkana kakun päällä ehdoton lempparini, lastensuojelulaki.

 

Ja siitä heti ensimmäinen luku, toinen pykälä:

Lapsen vanhemmilla ja muilla huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen hyvinvoinnista. Lapsen vanhemman ja muun huoltajan tulee turvata lapselle tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi siten kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa säädetään.

Lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain sekä ohjattava lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin.

Lastensuojelun on tuettava vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa järjestämällä tarvittavia palveluja ja tukitoimia. Jäljempänä tässä laissa säädetyin edellytyksin lapsi voidaan sijoittaa kodin ulkopuolelle tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin lapsen hoidon ja huollon järjestämiseksi.

 

Ja kolmas pykälä:

Lastensuojelun lisäksi kunta järjestää lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi ehkäisevää lastensuojelua silloin, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. 

Ehkäisevällä lastensuojelulla edistetään ja turvataan lasten kasvua, kehitystä ja hyvinvointia sekä tuetaan vanhemmuutta. 

 

Ja jumalauta neljäs pykälä:

Lastensuojelun on edistettävä lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia. Lastensuojelun on tuettava vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa. Lastensuojelun on pyrittävä ehkäisemään lapsen ja perheen ongelmia sekä puuttumaan riittävän varhain havaittuihin ongelmiin. Lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.

 

Mites tää pykälä numero kolmekymmentäkaksi sitten?

Ennen lapsen sijoittamista kodin ulkopuolelle on selvitettävä lapsen vanhemman, jonka luona lapsi ei pääasiallisesti asu, sukulaisten tai muiden lapselle läheisten henkilöiden mahdollisuudet ottaa lapsi luokseen asumaan tai muutoin osallistua lapsen tukemiseen. Selvittäminen voidaan jättää tekemättä, jos sitä ei asian kiireellisyyden tai muun perustellun syyn vuoksi ole tarpeen tehdä. Lapsen asumista ja sijoituspaikkaa koskeva asia on ratkaistava aina lapsen edun mukaisella tavalla.

Kivan pyöreä luku, pykälä viisikymmentä:

Sijaishuoltopaikan valinnassa tulee kiinnittää erityistä huomiota huostaanoton perusteisiin ja lapsen tarpeisiin sekä lapsen sisarussuhteiden ja muiden läheisten ihmissuhteiden ylläpitämiseen ja hoidon jatkuvuuteen. Lisäksi tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon lapsen kielellinen, kulttuurinen sekä uskonnollinen tausta. Laitoshuoltoa järjestetään, jos lapsen sijaishuoltoa ei voida järjestää lapsen edun mukaisesti riittävien tukitoimien avulla perhehoidossa tai muualla.

 

Pykälä viisikymmentäneljä:

Sijaishuollossa lapselle on turvattava hänen kehityksensä kannalta tärkeät, jatkuvat ja turvalliset ihmissuhteet. Lapsella on oikeus tavata vanhempiaan, sisaruksiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä vastaanottamalla vieraita tai vierailemalla sijaishuoltopaikan ulkopuolella sekä pitää heihin muuten yhteyttä käyttämällä puhelinta tai lähettämällä ja vastaanottamalla kirjeitä tai niihin rinnastettavia muita luottamuksellisia viestejä taikka muita lähetyksiä.

Sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen ja lapsen sijaishuoltopaikan on tuettava ja edistettävä lapsen ja hänen vanhempiensa sekä lapsen ja muiden hänelle läheisten henkilöiden yhteydenpitoa. Lapsen sijaishuolto on järjestettävä niin, että sijoituspaikan etäisyys ei ole este yhteydenpidolle lapselle läheisiin henkilöihin.

 

Sillä tavalla niin. 

Miten voi olla mahdollista, että meillä on täällä maamme rajojen sisäpuolella joukko lapsia, joilla ei ole mitään saumaa päästä edes lain suoman suojan piiriin nykyisellään, puhumattakaan siitä, etteivät he saa elää oman äitinsä ja isänsä kanssa? Mitä ajatellaan saavutettavan sillä, että kaikein heikoimmassa asemassa olevat lapset laitetaan näin totaalisen kauas eri viivalle, oikeusjärjestelmän ulkopuolelle? Millä tavalla tämä tukee kotoutumista, estää radikalisoitumista, suojelee syrjäytymiseltä? 

Tämän minä haluaisin ymmärtää. Lastensuojelun ammattilaisena, äitinä ja ruskeana ihmisenä.  

 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

 

Kun matkustan lentokoneella, haluan istua takarivissä. En osaa sanoa miksi, minusta vain on kiva saada näköyhteys koko pitkälle käytävälle ja salakuunnella lentoemäntiä. Valokuvaaja Katja Tähjän ja toimittaja Kaisa Viitasen tänään ilmestyvässä Karkotetut-kirjasta (Kustantamo S&S) opin, että lentokoneen takarivi ei ole kaikille vapaa ja kutkuttava valinta.

 

Euroopasta karkotetaan joka vuosi yli 160 000 ihmistä, Suomestakin viime vuonna 3500, joista lähes 700 saattopoliisin seurassa lentokoneen takarivillä. Kukaan ei tunnu tietävän tai olevan kovin kiinnostunut siitä, mitä kaikille näille ihmisille tapahtuu, vaikka palautuksiin on käytetty viimeisen viidentoista vuoden aikana 11,3 miljardia euroa, samat ihmiset pyrkivät tänne yhä uudelleen ja tutkimukset osoittavat, että rajojen hölläämisellä olisi hyvinkin myönteisiä vaikutuksia sekä Eurooppaan että tänne tulevien paluuliikenteeseen.  

 

 

Karkotetuissa Maahanmuuttovirasto näyttäytyy juuri niin epäinhimillisenä ja sattumanvaraisena toimijana kuin mitä olemme viime kuukaudet saaneet todistaa esimerkiksi nigerialaisnaisten rasistista ja misogynistista – mutta laillista! – kohtelua seuratessa. Tähjä ja Viitanen muistuttavatkin jo johdannossa, että ”nykyiset lait ja tapa kohdella ihmisiä ovat syntyneet poliittisen päätöksenteon tuloksensa.--- Se, että suomalaisen säilöönottokeskuksen työntekijä saa sumuttaa siirtolaisten silmiin pippurisumutetta mutta saattopoliisi lentokentällä ei, on päätös”.

 

Epäinhimillisyys ja sattumanvaraisuus toistuvat kirjassa esiintyvien, eri Euroopan maista karkotettujen ihmisten tarinoissa, jotka toimittaja on päästänyt ääneen autenttisentuntuisesti, kyseenalaistamatta ja tilaa viemättä. On Christiana, joka menetti oleskeluluvan, koska opinnot etenivät liian hitaasti uuvuttavan raskauden vuoksi; ihmiskaupan uhri Chailai; Ferdi, jonka lapsuus ja nuoruus väkivaltaisessa kodissa ja näköalattomassa kotikaupungissa eivät olleet riittäviä syitä saada uusi alku Suomesta, vaikka hän oppi kielen ja menestyi koulussa; Rolita, joka joutui poliisien kynsiin sairaalassa, missä hänen lapsensa oli juuri kuollut synnytykseen; Alain, joka pakeni Norjaan siksi, että homous on hänen kotimaassaan täysin kiellettyä, löysi puolison, muttei tiedä, miksei hänen anomustaan hyväksytty. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

 

 

Karkotetut on jatkoa vuonna 2010 ilmestyneelle Paperittomat-teokselle, jossa selvitettiin ilman oleskelulupaa Euroopassa elävien ihmisten todellisuutta. Karkotetut, jonka tarinat ovat tylppiä ja rehellisiä ja joiden kuitenkin osin toiveikkaissa kuvissa esiintyy täydellisiä, meidän  ja lastemme näköisiä ihmisiä, on kipeä muistutus nauttimistamme etuoikeuksista ja siitä, miten eriarvoisissa asemissa me olemme täällä, ja miten erilaiset mahdollisuudet meillä on liikkua ”vapaassa” Euroopassa.

 

Siitä, miten sattumanvaraista ja rakenteellista kaikki on yhtä aikaa, toisiaan pois sulkematta. Lukija jää väistämättä miettimään, minkälainen kolmas kirja olisi, ja mitkä ovat meidän kaikkien mahollisuudet ja vastuut, että lopusta tulisi onnellinen?

 

 

 

Karkotetut on osa suurempaa aihepiiriä tutkivaa hanketta, ja kirjan lisäksi järjestetään laajalle levittyvä ja ensi vuoden puolelle saakka ulottuva kaupunkitapahtuma

Share

Pages