Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Scrollaa vähän ylös. Vielä vähän. Hyvä. Katselet Ruskeiden Tyttöjen uutta ilmettä, jonka toteutti lahjakas taidekentän tulokas Caroline Suinner. Nyt hän kertoo, miten lopputulokseen päästiin.

 

”Mä oon seurannut sun konseptia kauan, ja mulla on henkilökohtainen kokemus niistä asioista mistä sä kirjoitat, aika samanlainenkin kokemus. Yleensä mä teen töitä, joista mä en tiedä hirveästi mitään ja joita mä joudun ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Tää tuntui tutulta.

 

Musta oli hauska, kun sä sanoit, että toi betoni kuvaa niitä jähmeitä, muuttumattomalta tuntuvia rakenteita joissa me eletään, mutta siellä on hentoisia säröjä nähtävissä. Visuaalinen viesti oli tullut perille. Mä halusin, että sun juttu on niin painava, että se pysyy paikoillaan.

 

Sun profiilikuvaasi oli tärkeää saada piirrosmainen kuva, missä näkyy kynänjälki, joka viittaa kirjoittamiseen. Sun kirjoittaminen on kuitenkin isosti luovaa kirjoittamista, ei pelkkää faktojen luettelemista.

 

Bannerin fontin referenssit taas liittyivät Lena Dunhamin kirjankanteen, Sofia Coppolaan, Rodarte-vaatemerkkiin, asioihin joihin sä samastut paljon voimakkaammin kuin vaikka sanoihin ”aktivisti” ja ”antirasisti”. Sä et taistele rasismia vastaan, sä oot vain olemassa näin. Sun kulttuurinen identiteetti ja esteettiset lähtökohdat on myös näissä asioissa, instagramissa ja Teen Voguessa. Niitä tytöt kuluttaa. 

 

Fontti on hyvällä tavalla feminiininen ja positiivinen ja minimalistinen fontti. Päällä olevat jäljet kuitenkin muistuttaa, että meistä ei ikinä tule mitään Sofia Coppolaa, koska se ei ole mahdollista sen takia, keitä me ollaan, mistä me tullaan, keitä meidän isät on. Siinä tiellä on aina jotain, mikä ei lähde pois, ja se on ihanaa. Se ansaitseekin päästä otsikkoon.

 

Mä käytän somessa hästägiä #newgenerationfinland, koska uuden sukupolven nuoret muuttaa meininkiä, sääntöjä ei enää hirveästi ole. Ei tarvitse olla jostain tietystä taiteilijaperheestä tai koulusta, jotta voi menestyä, ei tarvitse työskennellä tietyille tyypeille tai kuulua tiettyyn posseen, tai olla joku äijä jostain. On paljon enemmän sitä, että jengi puskee itse.

 

Iso osa mun työstä tapahtuu somessa. Aika monella meidän sukupolven ihmisellä on nää some-jutut ja harrastukset ja nuoruuden lanit on alkaneet kantaa myös työn puolesta, ja se on tosi hienoa. Vanhemmat oli aikanaan huolissaan, että tuleeko meistä mitään, mutta kyllä me havaittiin joku signaali siinä. Nää on tällaisia kaveriporukkakollektiiveja, jotka kuitenkin hoidetaan tosi pro nykyään. Mehän tavattiin löyhästi ottaen Renaz Ebrahimin ja Roza Ahmadin omistaman talenttipankki Random Lifen kautta, jossa olen yhtenä tekijänä, ja ne tyypit taas on mun vanhoja tanssikavereita ja sulle töiden kautta tuttuja ihmisiä. Hommat hoidetaan kuitenkin ammattimaisesti, sekä tutut että tuntemattomat käy saman prosessin läpi. Silloin jää energiaa myös tehdä työt kunnolla ja tuntea työnsä merkitykselliseksi.

 

Mulla on oma Stained Creative -konsepti, joka on brändätty samalla idealla kuin mitä sä teit Ruskeiden Tyttöjen kanssa. Kyse ei ole mun omasta nimestä vaan siitä, mitä mä edustan. Mä teen monenlaisia juttuja sen alla. Mä opiskelin alun perin visualistiksi, ja tein ensin aika paljon kaupallisia tiloja, esimerkiksi näyteikkunoita. Mä yleensä maalasin itse seinät, ja se herätti ihmisten kiinnostuksen. Totesin, että graafinen puoli ja kuvataiteet kiinnostaa myös, ja opiskelin itse sen puolen töiden ohella.

 

Sukulaiset ja ystävät alkoivat tilata multa töitä. Ensin mä perustin facebook-sivun, ja siitä lähti tää mun oma yritys, josta on tullut vuoden sisään täysipäiväinen duuni. Nyt mä suunnittelen ensimmäistä näyttelyä Helsinkiin.

 

Mä teen kaikki jutut saman konseptin alla. Kaupallisetkin jutut toteutan aina sillä ajatuksella, että teen taideteoksen, jokaisessa mun työssä on joku idea, ja se idea ei ole tuotteen myyminen. Mä en tee mitään, mikä ei kiinnosta mua itseäni. Mä teen aina taidetta ja aina itselleni.

 

Mua inspiroi säät ja mielialat, kollektiivinen mother earth motion. Kun on valoisaa ja kirkasta, ihmiset on kirkkaampia ja syklit toimii paremmin. Perinteisemmistä tekijoistä mä ihailen paljon sellaisia taiteilijoita kuin Anders Zorn, Jens August Lindqvist, Peter Åström, Jean-Michel Basquiat, André de Jong ja Marisol Escobar. Mutta viime aikoina mä oon alkanut etsiä vähän vähemmän itsestäänselviä esikuvia, ja niitä ovat Tamara Natalie Madden, Mark Lovejoy ja Robert Baribeau.

 

 

Musta on kiva, kun sanot, että mun töistä tulee jollain selittämättömälla tavalla mieleen Rihanna tai Frank Ocean, rnb-musiikki. Mehän ei juuri tunneta, mutta sellainen mä oon, rnb- ja soultyttö. Me kuulutaan samaan sukupolveen, samaan kokemukseen, samaan viitekehykseen. Sen tunnistaa kyllä.”

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Ja jälleen media pistää parastaan. Nykytiedon valossa Munchenin ampuja oli 18-vuotias nuori, jota oli koulukiusattu vuosia, joka oli pakkomielteisen kiinnostunut YHDYSVALTAIN koulusurmista sekä UUSNATSI Breivikistä.

 

 

Miksi sitten sekä Yle että muun maailman mediat marssittavat tämän järkyttävän tapauksen - jonka uhrien omaisille haluan esittää syvimmät osanottoni - kommentaattoreiksi niin geopolitiikan asiantuntijoita, Irak-tutkijoita (pojan tausta on Iranissa, lol), poliisimestareita ja kaikenmaailman terrorismidosentteja, jotka muka-rauhoittelevat katsojia, että ei nyt vielä vedetä johtopäätöksiä, on vielä turhan aikaista puhua Isis-kytköksistä.

 

 

Kognitiivinen dissonanssi kuitenkin saa perusjuntissa aikaan sen, että hän kuulee ainoastaan sanan "Isis". Ja se on tarkoitushakuista, rasistista ja suurta tuhoa meissä aiheuttavaa.

 

 

Missä on lapsiasiavaltuutettu? Missä kaikenmaailman kivakouluekspertit? HÄH? Emmekö me ole lapsia siinä missä muutkin?

 

 

Antakaas kun kerron jotain: tästä maasta ja mistään pääasiassa valkoisesta maasta ei löydy ruskeaa, mustaa tai muuta rodullistettua lasta, joka ei tunnistaisi itsessään silmitöntä, syvälle sisään nieltyä vihaa ja raivoa, jonka kanssa on elettävä joka ikinen päivä.

 

 

Viha ja raivo tulevat siitä, että kun poikamme kulkevat kaduilla, heissä nähdään vain terroristi, vain siivooja, vain bussikuski, vain radikaali. Kun tyttömme kävelevät kaduilla, heissä nähdään vain alistettu, täysin itse ajattelemaan kykenemätön palvelijatar, vain siivooja, vain seksuaalinen objekti.

 

Antakaas kun kerron jotain: kun minä kävin kouluja, sain talvella lumipesuja, jotta "likani lähtisi pois". Olin n-huora, pakolaishuora, rättipäähuora, läskimutanaamahuora, ruma, värivammainen, matkamuisto, mitä lässytät rillipääarabi sun faijas puhuu hoono soomi. Melkein päivittäin. Ala-asteella, yläasteella. Lukiossa ja yliopistossa kuvio vaihtui eksotisoimiseen, seksuaalifantasioiden toteuttamiseen kehoni kustannuksella näiden huuteluiden päälle.

 

Kuinka monta kertaa kiusaamista perusteltiin kulttuurista tulevalla tavalla käsitellä konflikteja, tai vähintään temperamentilla, tulisella luonteella? Siis minun, ei kiusaajien.

 

 

Enkä todellakaan ole millään tavalla ainutlaatuinen tapaus. Minulla vain sattuu olemaan aseenani sanat ja kielet. Viha ja raivo ovat samat, ja taistelen niitä vastaan joka päivä, edelleen, lähes keski-ikäisenä. Se on valtava määrä kulutettua energiaa, jonka voisin käyttää muutenkin. Kumpi on vaikuttanut minuun enemmän: se, että olen alunperin kotoisin samasta maasta kuin Osama Bin Laden vai se, että olen kasvanut Petri Gertin aikana Myyrmannin liepeillä? Kumman he näkevät ensin?

 

 

Antakaa meidän olla lapsia. Puolustakaa meitä. Auttakaa meitä niin kuin auttaisitte omianne. Ennen kuin on liian myöhäistä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Vielä on kesää jäljellä, ja kirjalukusuosituksiakin. Koska pitäisi tehdä töitä, olen yllättäen lukenut paljon kirjoja, jotka eivät liity mihinkään. Tai no ainahan ne liittyvät. Tässä lempparini yleiseen jakoon, koska ehkä sinunkin pitäisi saada aikaiseksi jotakin.

 

 

Aziz Ansari: Modern Romance. Kuten koko maailma jo tietää, tänä kesänä sydämeni meni murskaksi. Olen parannellut sitä tässä nyt, katsomalla  Netflixistä nerokkaan (lue: SÖPÖN!!!) koomikon, Aziz Ansarin, uudehkon tv-sarjan, Master of Nonen läpi muutamaan otteeseen. Olen myös googletellut kiitettävästi tätä nerokasta (lue: SÖPÖÄ!!!) koomikkoa ja saanut tietää, että hän on kirjoittanut yhdessä jonkun sosiologinplantun kanssa kirjan aiheesta RAKKAUS. Eipä tarvinnut kahdesti käskeä tarttumaan tähän kiinnostavaa deittailutilastoa ja stand up -komiikasta tuttua kieltä yhdistelevään opukseen. Erityisen kiitollinen olin pitkistä pätkistä, jotka käsittelivät deittailuun tullutta tekstari- ja messengerjumitusmeininkiä, johon olen lopen kyllästynyt. Mitä ikinä tapahtui kasvokkaisille tapaamisille kahviloissa?

No, siihen ei Azizinkaan nerous riitä vastaamaan, mutta lohtua tämä tuo. Kaikki me ollaan keskenkasvuisia ja rikki.

 

 

Han Kang: The Vegetarian. Uusi kirjailijatuttavuus ystävän hyllystä summamutikassa lainattuna. Merkillinen, niukka, kaikkien muiden paitsi itse asianomaisen kertoma tarina vaikeista perhesuhteista, naisen kapeista valinnanmahdollisuuksista ja mielisairaudesta.  Kai, jos oikein ymmärsin. En oikeastaan kiintynyt yhteenkään hahmoon, mutta tunsin ymmärtäväni heidän valintojaan pidättäytyä näyttämästä tunteita samaan aikaan kun kovan kuoren alta pilkisti, kuin luu, loputon rakkaus niitä kohtaan, joita ei ole elämäänsä valinnut. 

 

Jhumpa Lahiri: In Other Words. Matkakertomus kielelliseen, kulttuuriseen ja paikkaan sidottuun pakkomielteeseen. Lahirin ensimmäinen lapsuudenkieli on bengali, mutta hän oppi englannin muutettuaan lapsena Iso-Britanniaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin. Englanti on kieli, jolla hän on kirjoittanut huippusuositut ja palkitut teoksensa, ja voi pojat, miten hän sitä käyttääkään. Mutta jossakin vaiheessa perhekieli ja ammatillinen kieli eivät enää riittäneet, ja Lahiri päätti opetella italian kielen juurta jaksaen. Hän opetteli kielen sanakirjan avulla, yksi sana, käsite, kulttuurinen viittaus kerrallaan. Hän muutti koko perheensä Italiaan ja ripustautui rystyset valkoisina paikkaan, joka ei liittynyt mihinkään hänen identiteetissään, mutta joka tuntui siltä, että ilmankaan ei voisi olla olemassa.

Kirja on rakenteeltaan harvinaislaatuinen. Lahiri on kirjoittanut sen suhteellisen yksinkertaisella italialla, ja sen on kääntänyt ”takaisin” englantiin toinen ihminen, ammattikääntäjä. Joka toinen sivu on italiaa, joka toinen englantia, ja henkilökohtaisen tarinan lomassa on pari naivistista novellikokeilua. Lukeminen katkeaa jatkuvasti siihen, että lukija havahtuu lukevansa italiaa, jota minä en osaa sanaakaan. On mahdoton sanoa, onko kirja hyvin kirjoitettu, ja juuri se tekee siitä niin täydellisen. 

 

Athena Farrokhzad: White Blight (ruotsinkielinen alkuteos Vitsvit). Luen ihan liian vähän runoja. Ja sitten kun luen, ne ovat aina tätä käsittämätöntä äkkijarrutus ja suoraan tuulilasin läpi universumin ytimeen -osastoa, minkä vuoksi elän harhakuvitelmassa, että runous on jotakin elämää suurempaa eikä sitä siksi voi koko ajan kuluttaa. Mikä tavattoman murheellinen kierre. Joka tapauksessa, Farrokhzad kuvaa täydellisesti sitä, millaista on lähes kadota vanhempien, suvun, historioiden ja kahden eri maan puristuksiin, millaista on tuottaa pettymys käyttämällä vapautta muka-väärin ja olla kiittämätön vaikka sitten polvet ruvella kontillaan - ja silti vain jatkaa kirjoittamista. 

Share

Pages