Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Istuin tänään nepalilaisessa ravintolassa juomassa teetä ja kirjoittamassa kirjaani esseetä suomalaisen median röyhkeistä ja tarkoitushakuisista tavoista esittää mustia ja ruskeita ihmisiä silloin kun he ylipäätään vaivautuvat niitä esittämään. Pohdiskelin, mikä lukuisista esimerkeistä olisi paras viemään pointin perille: Alan Kurdi vai se, että isän serkun kummin kaimankin alkuperämaa on kerrottava jokaisessa jutussa, jossa esiintyy ei-valkoinen hahmo. Raiskaajien etnisyys sukupuolen sijaan. Iankaikkiset, nöyrät bussikuskit ja vuodenpakolaisnaiset.

 

Sitten tulin kotiin ja avasin Iltsikan, koska sitä me kaikki luemme, lähinnä otsikkotasolla. Nyt saa kyllä hakemalla hakea aikaa, jolloin olen ollut turhautuneempi.

 

Poliisi ampui teloitustyyliin miehen Louisianassa, kertoi otsikko kaksi päivää sitten. Ei sitä, että musta mies, viiden lapsen isä, aseeton, jonka valkoinen poliisi tappoi, ilman syytä. Ei nimeä.

 

Seuraavana päivänä vähän paremmin, mutta vieläkin ohisektoriin: Yhdysvalloissa poliisi ampui jälleen mustan miehen. Ei sitä, että valkoinen poliisi, mustan miehen, nelivuotiaan lapsen ja tyttöystävänsä silmien edessä, ilman syytä. Ei nimeä.

 

Eilen, Black Lives Matter -mielenosoituksen jälkimainingeissa musta mies, entinen sotilas - terroristi vai yksinäinen susi? Aika meille näyttää, mihin kategoriaan musta mies joutuu nykyisessä jaossa - tarkka-ampui kaksitoista poliisia. Otsikossa on hänen nimensä, jopa toisen nimen ensimmäinen kirjain.

 

Myös useasta poliisista on oma, erillinen juttunsa, jonka otsikossa on heidän nimensä. Jossa kerrottiin, kuinka yksi heistä oli juuri mennyt naimisiin.

 

En jumalauta linkitä.

 

Ymmärrän, että nämä uutiset ovat kaukana Suomesta, tai niin halutaan uskoa. Mutta kun heillä on nimet. Alton Sterlingillä ja Philando Castilella on nimet. Kaikilla niillä 136:lla pelkästään tänä vuonna poliisin murhaamalla mustalla ihmisellä on nimi. Kaikilla heistä on nimi, heistä joista muodostuu lähes neljännes kaikista poliisin tänä vuonna murhaamista ihmisistä (yli puolet poliisin murhaamista ihmisistä on ei-valkoisia). Tilastot eivät ole vielä päivittyneet, mutta näistä 136:sta mustasta ihmisestä 24 oli aseettomia – siis lähes viidennes.

 

Ai mitkä tilastot? No ei mitkään sellaiset, mihin Ilta-Sanomat olisi viitsinyt viitata. Jos minä löydän nämä suoraan googlella, miksi valkoiset journalistit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen asettamaan uutisia oikeaan kontekstiin? Miksi (sittemmin jo ilmeisesti muutetusta otsikossa) luki ”halusi tappaa valkoisia?” Miksi meillä ei ole mustia ja muita ei-valkoisia toimittajia, jotka haastaisivat tätä narratiivia? 

 

Ettei vain johtuisi siitä, ettei mustilla elämillä ole väliä?

 

Mutta on niillä. Ja heillä on nimet. Kirjoittakaa ne otsikoihin. Ja hävetkää.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Olisi niin paljon mitä kirjoittaa. Brexit. Pommi-iskut ympäri Lähi-itää. Perussuomalaisten romanimies. Case Jesse Williams vs. Justin Timberlake. Orlando. Feministinen puolue. Itis ja ramadan. Jhumpa Lahirin uusi kirja. Oma kirja.

 

Uskokaa pois, minua hävettää, etten pysty kuin tuijottamaan omaan napaani.

 

Koska kirjoittajiltakin särkyy joskus sydän. Ihan kokonaan. Niin pieniksi paloiksi, että hengittäminen tekee kipeää. Kirjoittajilta, bloggaajilta, aktivisteilta, vahvoilta ruskeilta tytöiltä särkyy sydän ihan niin kuin kaikilta muiltakin.

 

Joka päivä uskottelen itselleni, että jos vain aloitan, saan yhden lauseen paperille, niin se lähtee siitä, niin kuin aina. Jos vain saan yhden lauseen paperille, kirjoittamisen ilo tulee kyllä perässä, niin kuin aina.

 

Mutta ainoa mitä päädyn kirjoittamaan, ovat säälittävät, surulliset messenger-viestit, jossa pyydän armoa, lisää mahdollisuuksia, lisäaikaa, uutta sivua, tapaamista, puhelua, edes vielä yhden kerran.

 

Joka päivä uskottelen itselleni, että näin on parempi, näin on tarkoitettu. Jos vain saan yhden päivän taakseni, niin se lähtee siitä, niin kuin aina. Jos vain saan yhden nukutun yön, huomenna on parempi, niin kuin aina.

 

Mutta ainoa mikä tulee, on seuraava päivä katkonaisen yön jälkeen, ja samat keinot, joilla pitää itsensä kiireisenä: siivoaminen, urheileminen, lapsen asiat – äideiltä särkyy sydän ihan niin kuin kaikilta muiltakin – salarööki. Enää en edes itke. Fresh Prince of Bel Airin jaksot uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

 

Koska me sovimme, että katsomme sen Nas-dokumentin yhdessä sitten joskus, minä välttelen sitä. Jos en katso sitä, ehkä hän tulee takaisin. Ja sitten katson sen kostoksi ja pelkään, että olen sinetöinyt kohtaloni. Ja sitten katson vielä perään Fresh Dressedin, Hoop Dreamsin ja Allen Iverson -dokumentin. Koska fuck you. Katson ihan koko yön ja seuraavan päivän. Ja kadun.

 

Tämä ei ole kirjoittajan blokki. Tyhjän paperin kauhu. Tämä on jotain paljon pahempaa: särkynyt sydän. Niin ironista, että se tapahtuu juuri nyt, eron kolmivuotispäivänä.

 

Ainoa asia, minkä osaan sanoa hyvällä omalla tunnolla, on se, että nykyisin osaan sanoa pikkuriikkisen paremmin, mitä haluan. En osaa pyytää apua vieläkään, mutta osaan näyttää epätäydellisen puoleni. En häpeä fyysistä olemustani, vaikka olen ihan erilainen kuin ennen.

 

Haluan uuden mahdollisuuden parisuhteeseen. Haluan uuden mahdollisuuden perheeseen. Haluan tavallista arkista kumppanuutta. En lahjoja. En kalliita treffejä. En hienoja temppuja. En kasuaaleja, yöllisiä tapaamisia.  Haluan olla minä niin, että siinä on myös joku toinen. Eikä kuka tahansa joku toinen, vaan hän. Ei kukaan muu kuin hän.

 

Jos voisin, valjastaisin jokaisen blogilukijani kirjoittamaan hänelle kirjeen, missä lukisi: Koko tarvitsee, arvostaa, rakastaa, kunnioittaa, ymmärtää, haluaa sinua enemmän kuin ketään koskaan milloinkaan aiemmin. Älä tee tätä virhettä.

 

Mutta se, mikä ei ole muuttunut, on taipumus vaipua katkeruuteen: mitä sillä on väliä, mitä minä olen itsestäni oppinut, jos sitä ei kukaan ota vastaan. Ketä varten minä oikein kasvan ihmisenä, jos se ei peilaudu kehenkään. Ketä varten minä oikein olen tämä rikkinäinen, kulunut, väsynyt, tyhmä minä.

 

Joka ikisen rakkauden jälkeen olen miettinyt tätä: miksi siihen pätee niin eri säännöt kuin ystävyyteen. Miksi rakkautta etsiessä pitää esittää täydellistä ja viileää ja kestohauskaa. Kääntäisinkö minä kaverille selän, jos hän torjuisi minut siksi, että ottaa koville tuntea. Jättäisinkö vastaamatta jos hänellä olisi huono päivä. Mutta rakkaudessa niin kuuluu tehdä, koska aina silloin, kun paska osuu lasiin, se pitää päästää vapaaksi.

 

Olen pahoillani, mutta en vain usko tuota. Tai siis, en todellakaan ole pahoillani. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka on läsnä vain silloin, kun menee hyvin. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka keskittyy vain pinnalliseen. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka ei haasta minua olemaan parempi ihminen. Joka ei puhu, ei kerro, vaan olettaa ja menee mykkyrälle.

 

Viime viikolla juhlittiin pridea. Joka paikassa toitotettiin, että rakkaus on rakkautta. Juuri niin. Kukaan meistä ei valitse, kehen rakastuu, ketä haluaa rakastaa. Kukaan meistä ei koskaan rakasta itseään niin paljon, että olisi valmis pelkkään hyvään ja tasapaksuun. Aivan kuin ei ole oikeaa aikaa saada lapsia, ei ole oikeaa aikaa rakastua. Ei oikeaa määrää rahaa pankkitilillä. Ei oikeaa työtilannetta. Ei sellaista menneisyyttä, joka ei väistämättä vaikuttaisi tähän hetkeen. Ei sellaisia tulevaisuudenhaaveita, jotka eivät välttämättä vaikuttaisi tähän hetkeen. Rakkaus on maailman isoin kompromissi.

 

En toivo, että joku päivä nauran tälle postaukselle ja sen patetialle. Toivon, että nauran tälle hänen kanssaan. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Tältä näyttää ihminen, joka jätettiin ihan vähän aikaa sitten. Tältä näyttää ihminen, joka on itkenyt koko iltapäivän ja illan. Ihminen, joka jätettiin ilman yhtään hyvää syytä.

Me kolme- ja nelikymppiset, meillä on jo paljon lastia kannettavanamme. Meillä on ihanat, kauniit lapset merkkinä pahasti pieleen menneistä aiemmista rakkaustarinoista, monet valinnat tehtyinä ja monet polut jo pitkälle kuljettuina, usein yksin suuremmaksi osaksi kuin jonkun kanssa. Me olemme uomissamme. Arjessa on hyvä olla systeemi, rutiini, että jaksaa, yksin.

Mutta rakkaudessa sellaiselle ei ole mitään käyttöä. Rakkaus ei tunnista systeemiä. Rakkaus ei siksi tarvitse systeemiä. Rakkaus ja systeemi ovat kuin öljy ja vesi. Systeemi pitää rakentaa jos sellaisen haluaa, rakkaus joko on tai ei ole, halusi tai ei. 

Toisen puolesta en voi sanoa mitään, tietenkään, mutta minulle tämä oli lähempänä rakkautta kuin olen päässyt vuosiin. Jaettu arvomaailma, jaettu vanhemmuus. Ihminen, jonka elämä on ollut sellainen, että hän voi ymmärtää millainen minun elämäni on ollut ja on tässä maassa, ja ymmärtää senkin, ettei aina ymmärrä. Ihminen, jota vakoilin 14-vuotiaana, jonka kanssa vietin järjettömiä jatkoja 20-vuotiaana, chattasin politiikasta 31-vuotiaana ja jonka kanssa vihdoin olin hetken kasvokkain. Ihminen, jolle syistä, jotka Jumala minulle ehkä joku päivä paljastaa, kerroin asioita, joista eivät tiedä muut kuin asianosaiset; eivät edes päiväkirjani, tai paras ystäväni. Joita en koskaan kirjoittaisi tänne, en kirjoihini, en ihooni. Pitäisi varmaan tuntea kiitollisuutta. Olisi hyvä jos en tuntisi mitään. Tunnen vain hämmennystä ja fyysistä kipua alavatsassa, kurkussa ja ohimoilla.

Sattuu erityisesti siksi, että hän oli ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka ei kertonut miltä minusta tuntuu ja onko minun kokemukseni totta. Ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka kertoi minulle miltä hänestä tuntui. Ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka sai minut tuntemaan.

Itseni kauniiksi. Itseni älykkääksi. Itseni hauskaksi. Itseni kiinnostavaksi. Itseni siksi tavalliseksi vantaalaistytöksi, joka olen. Toista ihmistä kohtaan loputtomalta tuntuvaa uteliaisuutta. 

Kuka sinä olet? Mitä sinä ajattelet? Mistä sinä pidät? Sattuisiko minulla olemaan sitä täällä jossain? Täällä kyljessä, tai niskassa, tai polvitaipeessa, tai suussa.

En ole nauranut ja itkenyt näin paljon vuosiin. Koska kukaan ei ole saanut minua. En ole pystynyt näkemään tulevaisuutta näin kirkkaasti koskaan ennen. Koska sille ei ole ollut tarvetta. On ollut systeemi. Systeemi kannattelee seuraavaan päivään tai viikkoon tai kuukauteen, tai vuoden loppuun. Mutta systeemistä puuttuu nöyryys, kompromissinhalu, rohkeus. 

Arvaat varmaan, mistä niitä löytyy. Minä olin laittamassa meille huomenna shakshukaa ja raparperipiirakka Shavuot-juhlan kunniaksi. 

Meitä ihmisiä on kai kahdenlaisia, ainakin. Niitä, jotka kaikkia todennäköisyyksiä vastaan eivät suostu olemaan tuntematta, ja tunnistamatta hyvää silloin kun se kävelee vastaan. Jotka, silloinkin kun järki käskee kävellä pois koska ennenkin on käynyt pahasti, jatkavat suoraan eteenpäin kohti toista ihmistä. Jotka, silloinkin kun toinen asettelee karmean, peloistaan rakentamansa irvinaamion kasvoilleen, näkevät pelkkää kaunista. Pelkkiä mahdollisuuksia. Pelkkiä uusia alkuja. 

Ja niitä, jotka eivät uskalla tulla vastaan, vaikka heille lupaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Että pahin, mitä voi tapahtua, on rakkaus. Joille uusi alku on vain takautuma kaikkeen mitä on ollut. Joille kauneus on vain maski, vale, teeskentelyä. 

Minä olen hyvä sanojen kanssa. Minä olen hyvä rakentamaan systeemejä, joiden avulla saavutan tavoitteeni. Mutta rakkaus ei tarvitse systeemejä. Rakkaus on sekä tavoite että lopputulos. 

Ja kun rakkautta ei olekaan, ei ole myöskään sanoja, joilla voisi saada aikaiseksi tekoja. On vain tämä hetki, nollapiste, josta on taas lähdettävä eteenpäin. Yksin. 

Joudun nyt ottamaan tauon kirjoittamisesta, jotta voin istua rauhassa puhelimen äärellä ja odottaa merkkiä siitä, että olin väärässä, joko pääsemällä yli tai kuulemalla hänestä. Se on ainoa systeemi, joka minulla on jäljellä.

Share

Pages