Ladataan...
Ruskeat Tytöt

(Via The Glow)

 

Kuten kaikki varmasti jo tietävät, ruskeiden tyttöjen esittäminen mediassa on yksi lempiaiheistani. Näin äitienpäivän alla on eteen tullut monenlaista kuvastoa ja juttua naisista, ja ne varmasti vain lisääntyvät lähipäivinä. Valkoisia ydinperhenaisia, ihania ja rohkeita ja vahvoja ja kauniita ja samastuttavia tiettyyn pisteeseen. Välissä, alleviivaten, satenkaariperheitä, jokunen yksinhuoltaja. Valkoisia kaikki. Ei siinä mitään, semmoistahan se on.

Mutta sitten kun osuu, niin uppoaa. Tiedättekö sen tunteen, kun sokaisevana hellepäivänä on niin kova jano, että kun vihdoin löytää kioskin ja saa tietää, että vesipullot eivät ole kylmässä, huitaisee välinpitämättömästi kädellään, ei jää odottelemaan vaihtorahaa, kaataa pullon kerralla kurkkuun - eikä tule edes pissahätä. Sen oikein tuntee, kuinka vesi imeytyy soluihin ja veri ohenee optimaaliseksi, sydän jaksaa taas ja huulet pullahtavat takaisin omanmuotoisiksi.

Heliumpallo, joka tulee vappuna ulos kylmästä kotiin.

Okei, riittää jo kielikuvien kanssa.

Samira Nasr on muotilehti Ellen muotitoimituspäällikkö. Hän on ruskea. Hän on yksinhuoltaja. Ja mikä vapauttavinta - ja tiedän, etten ole yksin tämän kanssa, vaikka nolottaakin kirjoittaa tämä auki - hänellä on valkoisesta käyvä lapsi. Olen lukenut tämän jutun nyt useaan kertaan. Tämä on monumentaalinen elämässäni. Randomit blogit voivat sitä olla, kun ei ole muuta vaihtoehtoa.

Minä tulin ihanasta, viileästä, harmaasilmäisestä, silkohapsisesta äidistäni pienenä, karvaisena, punaruskeana myttynä. Kasvoin isoksi. Nykyään näytän aivan äidiltäni päästä varpaisiin, vain väri ja hiukset ovat eri. Tätähän ei tietenkään kukaan näe. Oma lapseni syntyi pienenä, karvaisena, posliinisena myttynä. Hänen värinsä ja hiuksensa ja piirteensä ovat täysin erilaiset kuin minulla. En tunne kehenkään niin suurta yhteyttä kuin häneen, mutta kyllä se vaikuttaa, kun meitä ei aina nähdä yksikkönä. 

Välillä ihmisiä hämmentää kun he tajuavat että hän kutsuu minua äidiksi. Lentokentillä ei aina uskota, että hän on minun lapseni, joten kannan syntymätodistusta mukanani. Hän ihmettelee aika ajoin, miksi minä ja Saba-isoisä ja hänen kaksi tätiään olemme niin erinäköisiä kuin kaikki muut, kenet hän tuntee. 

Ja minä ihmettelen välillä, miten hän voi olla niin erinäköinen kuin minä. Tiedättehän ne äitiyden kielletyt tunteet ja hämmentävät hetket. Tämä on varmaan sitten yksi niistä. Yhtäältä lapsellani on itsemäärittelyoikeus omaan identiteettiinsä, mutta toisaalta tiedän jo nyt, että en tule välttämättä jakamaan rodullistettuna naisena olemisen kokemusta hänen kanssaan. Oman, kohdustani tulleen lapseni kanssa, joka on ainoa asia maailmassa jota olen koskaan rakastanut ja jota luulin osaavani suojella. Jotenkin naivisti kuvittelin, että tämä voi mennä vain yhteen suuntaan, tämä tie: minun äitini voi olla vaalea, mutta lapseni ei. Ehkä se johtuu siitä, että aina lapsena, kun ihmiset näkivät perheemme, käytiin keskusteluja siitä, miten tumma dominoi, miten emme näytä äidiltämme.

Koska ihminen kuvittelee kaikki ihmiset itsensäkaltaisisiksi, mietin jo raskausaikana, miten tulen hänelle puhumaan asiasta, millaisia työkaluja annan hänelle kestää erilaisia tilanteita. Nyt vaikuttaa siltä, että en tule jakamaan tätä perintöä. Se on hämmentävää. Tosi tosi outoa. Mitä ihmettä minä sitten hänelle opetan, sellaista mitä maailma ei? Voiko hän halutessaan kieltää minut, niin kuin historiasta tiedämme? Näkeekö hän itsensä minussa? Näkevätkö muut hänet minussa? Ja ennen kaikkea, näenkö minä hänet?

Sen tunteen puuttuminen, että katsoo peiliin kun katsoo äitiinsä, etenkin muiden ihmisten katseiden kautta, on ehkä yksi isoimmista kipupisteistä, joka voi tulla äidin ja lapsen väliin. Ei se nyt sentään pyyteetöntä rakkautta horjuta, mutta jotakin se tekee. En osaa sanoa mitä, koska en tiedä muusta, mutta sanon tämän, koska tiedän tämän.

Lapsen tehtävä ei tietenkään ole olla laastari eikä hänen tarvitse uudelleenkirjoittaa perhehistorioita. Sellaiseen ei saa pyrkiä, sellainen pitää heti tiedostaa, koska sellaiseen ei lapsi edes pysty. Lapsen tehtävä on olla lapsi ja piste.

Siitä huolimatta hän voi kuitenkin saada meidät kokemaan ja ajattelemaan kehomme ja juuremme uusista näkökulmista, käsittelemään lasta sisällämme, äitiä sisällämme.

"Sun rakkaus tuntuu mulla poskissa," hän sanoo aina välillä. Sirkkaliisa on opettanut minulle sen, mitä maailma ei koskaan tule pystymään. 

 

Ps. Maailman pitää silti yhä edelleen esittää äidit ja lapset monimuotoisemmin - tämä tunnekuohu ei ollut mikään vapautus vastuusta ;)

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

(Neljä tuntia näytöksen jälkeen. Itken vieläkin. Vittu.)

 

Kävin tänään vihdoin Zodiakissa katsomassa Sonya Lindforsin Noble Savagen

**

Sen jälkeen menin Hesarin Alepaan ostamaan smoothien ja majoneesia, ja humalainen, valkoinen mies alkoi seurata minua. Moi. No moi moi. MIKSET SÄ SANO MULLE MOI, HÄH. Moi. KIITOS. Ole hyvä.

Sitten menin hakemaan lapsen päiväkodista ja menimme keskustaan ostamaan vappupalloa. Keskuskadulla selvinpäin oleva, musta mies kääntyi perään. Wassup girl. Heyyy-yyy. (Refleksi.)

Metron kaksi ensimmäistä vaunua oli maalattu sinisiksi. Sisällä kolmannessa lapsi alkoi itkeä. Mikset vienyt mua vaunuun, joka on värikäs. Miksi sä aina viet mut tavalliseen vaunuun. Mutta eikös oranssikin ole väri? Ei. Äiti sä oot tyhmä. Sininen on väri, ei oranssi.

**

Itkin koko näytöksen ajan. Ensin ihan hiljaa sisällä niin kuin olen tottunut, ja lopulta täysin hallitsemattomasti. 

Itkin sitä, että kolmenkymmenen kahden elinvuoteni aikana olen voinut nähdä vain kaksi tanssiteosta, jotka kertovat edes jossain määrin minusta sellaisen ihmisen kertomana, johon voin luottaa. 

Itkin sitä, että katsomo nauroi kohdissa, joissa minä itkin. 

Itkin Esete Sutista esittämässä John Smithiä ja Julian Owusua Pocahontasina. Itkin Ima Iduozeen brown-monologia, mihin kiteytyi kaikki mitä muistan, tiedän, olen. 

Minä en pelkää kuolemaa, en ainakaan myönnä pelkääväni, mutta valehtelisin jos väittäisin, että haluan kuolla ennen kuin saan edes kerran tuntea olevani vapaa tekemään mitä haluan ilman, että siitä tulee poikkeus, rajoja rikkova teko, maininnanarvoinen tapaus. Itkin, koska niin ei välttämättä tule tapahtumaan. Koska me olemme ihmisiä, me olemme myös kuolevaisia.

Lopun utopiakohtaus on niin kaukana tulevaisuudessa ja samaan aikaan pelkästään kodin seinien sisäpuolella, että sitä oli mahdoton olla itkemättä. Sellaisille kehoille, jotka on pakotettu tyytymään olemaan näkymättömiä kaikilla julkisilla areenoilla, tällaiset viikot, joina näkee sekä Lemonaden että Noble Savagen, ovat todella raskaita. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kolme teosta, joista kaksi saman viikon sisällä. 

Ekstaasi ja epäilys. Minä olen täydellinen, mutta mikä on ruskean tytön positio mustuuden ja naiseuden kentällä. Saako voimaantua. Entä jos ei ole vaihtoehtoja. Entä jos vaikka olisikin, muuttaisiko se mitään. Lindfors raivaa työllään tilaa meidän omille keskusteluillemme, sellaisille, jotka eivät käy ensin valkoisuuden porstuan kautta. Sellaisille keskusteluille, joilla on oikeasti merkitystä sen kannalta, miten olla olemassa.

Tunnin ja neljänkymmenen minuutin ajan kolmestakymmenestä kahdesta vuodesta minua ei kiinnostanut vittuakaan, mitä valkoisuus ajattelee meistä. Se on paljon se. 

Vielä enemmäksi sen tekee se, että Noble Savage ei todella ole pelkästään eikä välttämättä edes ensisijaisesti teos kolonialismista. Sen voi lukea lukuisin eri tavoin. Se on vuosisadan rakkaustarina, sellainen josta niin moni meistä on saanut alkunsa ja sellainen joissa niin moni meistä juuri nyt kamppailee. Se on tutkimus (kuten NOIR?kin mielestäni oli) afroamerikkalaisen kulttuurin, hiphopin ja kapitalismin suhteesta suomalaiseen mustuuteen/(rodullisuuteen). Se on kommentti gentrifikaatiosta, joka Kalliossa elävänä rodullistettuna henkilönä on osa tarpeellista ja kipeää intersektionaalista keskustelua.

Se on ensiluokkaista tanssia. 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Viime päivinä jengi on surrut Princeä ja postaillut jatkuvalla syötöllä hänen musiikkivideoitaan someen. On ollut paljon puhetta siitä, miten Prince rikkoi sukupuolen ja rodun ja supertyylikkyyden rajoja. Minä taas olen istunut koneen ääressä ja katsonut ripiitillä Rihannan Needed Me -videota, koska minulle hän tekee sitä juuri nyt.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten hienolta ja voimaannuttavalta teini-Kokosta tuntui nähdä edes etäisesti itsensä näköisiä tyttöjä räppivideoilla paikassa, missä kaikki olivat niin litteitä, tasaisia, kirkkaita, vaaleita. Vuosien varrella minulle on kerrottu erilaisten ylevien tahojen toimesta, kuinka tällainen mustan tai ruskean naiskehon representaatio on haitallinen, stereotyyppinen ja toisintaa eksoottisuuden ja yliseksuaalisuuden ajatusta. Ymmärrän ehkä, mitä tällä tarkoitetaan, koska a) olen tullut tällaisen eksotisoinnin ja yliseksualisoinnin kohteeksi nimenomaan räppikontekstissa ja b) jos katsotaan isoa kuvaa, niin kaikki pop-kulttuuri lähtee misogynistisestä, kapitalistisesta järjestelmästä, kuten suunilleen kaikki muukin maailmassa.

Kun luen näitä juttuja, tulee väistämättä mieleen aika ajoin esiin pullahtava  keskustelu musliminaisten huivista ja siitä, että heidät pitää vapauttaa tästä alistavasta perinteestä, joka ei koskaan todella voi olla naisen oma valinta. Tai että ei kannata mennä minihameessa ja humalassa ulos, jottei tule raiskatuksi. Aivan kuin nämä videonaisetkaan eivät tietäisi mitä tekevät.

Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että tällaiset diskurssit ovat lähtökohtaisesti niin naisvihamielisiä ja eurosentrisiä, että meitä ei ole edes tarkoitus kuulla asiassa. Miksi käyttäisin aikaa näihin keskusteluihin - aikaa, jonka voin käyttää rnb:n kuuntelemiseen ja elämäni elämiseen. Näissä keskusteluissa meidät nähdään enemmän objekteina ja toimintakyvyttömämpinä kuin yhdessäkään räppivideossa. Näiden keskustelujen tarkoitus on vaientaa, rauhoittaa, ottaa haltuun oletettu eksoottinen stereotypia. 

Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että minulle tämä on edelleen, vuonna 2016, yksi harvoista tavoista nähdä itseni "televisiossa". Maailmassa, jonka arjessa en näe ketään näköisiäni läheltä, tuntuu aivan helvetin hyvältä voida ajatella, että tällaiset nännit, tämänväriset reidet ja mustapisteinen sänki niissä on totta. Tältä tatuointien kuuluukin näyttää ihoa vasten.

Tietenkin tarvitaan muitakin esitystapoja, moninaisuutta, mutta se ei tarkoita, että tässä nykyisessä tavassa olisi jotain vikaa. Meissä ei ole mitään vikaa.

Tämä on totta, ja tämän on laittanut keskelle ruutua isolla toinen nainen. Ihmiset katsovat tätä ja tanssivat tähän. Minä olen totta. Minä olen vahva ja kaunis.

Mikään syvällinen analyysi tai pelastusteoria ei tule viemään tätä tunnetta minulta pois. Minua ei tarvitse pelastaa toiselta kaltaiseltani, Rihannalta.

 

Share

Pages