Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Teksti: Sonya Lindfors

 

Vastine Tove Djupsjöbackan kritiikkiin Huvudstadsbladetissa 21.4.2016

 

Olin viime lauantaina keskustelemassa  SARVin eli Suomen Arvostelijain Liiton kritiikinpäivässä rodullistamisesta ja taiteen kentän monimuotoisuudesta. Tilaisuudessa ei ollut minun lisäksi yhtään rodullistettua ihmistä. Tämä ei ole minulle uusi kokemus. Kuten olen sanonut useimmissa haastatteluissani, Suomen taiteen kenttä on lähtökohtaisesti valkoinen.

 

Oli miten oli, SARVin keskustelu oli tärkeä avaus. Vaikka minulle oli epämukavaa jälleen kerran edustaa vähemmistöä ja puolustaa rodullistetun taiteilijan asemaa täysin valkoiselle yleisölle, keskustelussa nousi esille useita hyviä kysymyksiä ja näkökulmia siitä miten kriitikko voi ylläpitää toiseuttavia valtarakenteita haluamattaan ja tietämättään, jollei tunnista omaa positiotaan.

 

Sukupuoleen liittyvissä asioissa kritiikki tuntuu olevan jo monessa asiassa pidemmällä, vaikka tekemistä riittääkin. Mutta koska toiseus ja rodullistaminen ovat suomalaisen kritiikin kentällä vielä melko uusia asioita, koen tarvetta kirjoittaa tämän vastineen Tove Djupsjöbackan kritiikkiin.

NOBLE SAVAGE prosessissa ja kaikissa sitä ympäröivissä projekteissa (TOISEUS 101 - julkaisu, #StopHatredNow) on ollut kyse itsensä keskittämispraktiikasta (recentralizing).

 

Minä ja me rodullistetut taiteilijat asetamme itse itsemme, kehomme ja kokemuksemme keskiöön. Yritämme haastaa taiteen kentän meille antaman position. Me haluamme tulla pois marginaalista.

 

Siksi on jo lähtökohtaisesti ongelmallista, että valkoinen arvostelija tekee kritiikin teoksesta, joka käsittelee toiseuttavia representaatioita.

 

Syntyy kutkuttava metataso: Musta koreografi tekee teoksen toiseudesta, jossa asettaa mustuuden keskiöön. Valkoinen kriitikko kirjoittaa teoksesta kritiikin, jossa jälleen asettaa valkoisen katseen keskiöön.

 

Tämä ei tarkoita missään nimessä sitä, etteikö kriitikon mielipide ole arvokas, tai etteikö hän saisi kirjoittaa kritiikkiä, päinvastoin. Yritän kuitenkin tehdä näkyväksi sitä epätasa-arvoista tilannetta, joka kriitikkojen (ja varmasti myös muiden toimittajien ja journalistien) parissa vallitsee. En ole tietoinen yhdestäkään rodullistetusta taidekriitikosta ja diskurssi toiseudesta on vielä lapsenkengissä.

 

Maailma ei kuitenkaan odota. Ympäri Suomea pyörii useita näyttämöteoksia, jotka käsittelevät rasismia, toiseutta tai moninaisuutta. Kuitenkin monelta kriitikolta kuin myös taiteilijalta puuttuu työkalut käsitellä aiheita.

 

Tilanteen tiedostaen yritän käydä dialogia, jälleen kerran tehdä näkyväksi keskustelusta puuttuvaa näkökulmaa. Näin ei ole tapana tehdä, mutta toisaalta en ole tehnyt mitään urallani niin kuin pitäisi. Yhden asian haluan tehdä erityisen selväksi: tarkoituksenani ei ole millään tavalla puolustaa teosta vaan nimenomaan suunnata fokus vallitsevien valta-asetelmien ja toiseuden problemaattisuuteen. Teoksella, kuten myös minulla taiteilijana, on ehdottomasti omat puutteensa, ja lähtökohtaisesti koko tykkään / en tykkää -keskustelu on minulle epäkiinnostava.

 

Kriitikolla saa olla oma mielipiteensä, siihen en aio puuttua. Sen sijaan aion analysoida arviota omastani, eli rodullistetun taiteilijan positiosta.

 

Mitä tapahtuu kun valkoinen katse kohtaa mustan näyttämön?

Historiallisesti musta keho on saanut olla näyttämöllä vain ollessaan virtuoottinen, hauska ja viihdyttävä. Viihdyttävä valkoiselle katselle. Joka kerta kun kehoni astuu näyttämölle, joudun tanssimaan näiden haamujen kanssa. Kehoni kantaa mukana historiallisten merkitysten taakkaa.

 

Ensimmäinen mustuutta käsittelevä teokseni NOIR? olikin dramaturgiselta muodoltaan black talent show. Se yritti tehdä näkyväksi tätä historiallista jatkumoa, johon minä ja työryhmä asetumme, kun astumme näyttämölle. Teosta tehdessäni en kuitenkaan jostain syystä tullut ottaneeksi huomioon itsestäänselvyyttä: Suomessa esiinnymme lähtökohtaisesti pääosin valkoiselle yleisölle. Teoksen black talent show -dramaturgiasta tuli myös sen kompastuskivi. Yleisöllä oli niin hauskaa ja esiintyjät olivat niin virtuoottisia, että suurelta osalta yleisöstä meni teoksen kipupisteet, poliittisuus ja yhteiskunnallinen kritiikki ohi. Se yllätti minut täysin. Pelkään, että NOIR? myös jollain tasolla vahvisti olemassa olevia stereotypioita, koska se ei onnistunut pysäyttämään valkoista katsetta tai saamaan sitä katsomaan itse itseään. Vaikka NOIR? oli monella tavalla tärkeä, se ei onnistunut pakenemaan positiotaan.

 

NOBLE SAVAGE teoksessa olen muuttanut strategiaa. Teos on neliosainen. Se on pitkä, se ei ole tasaisesti etenevä eikä se noudata ”hyvää länsimaista valkoista dramaturgiaa”. Se ei rullaa viihdyttävästi, vaan on omaehtoinen ja -aikainen.

 

Oma, Teatterikorkeakoulusta saamani koulutukseni perustuu myös länsimaiseen valkoiseen taidetraditioon. Samoin kuin kompositio- ja dramaturgiatyökalut, joita koulussa opetetaan. Tästä syystä, osana keskittämispraktiikka, olen NOBLE SAVAGE:ssa yrittänyt tutkia, mitä voisi olla musta dramaturgia. Sellainen, joka ei perustu valkoisen taidetradition arvoille ja ideologialle.

 

Olen palannut omiin kokemuksiini jameista, länsiafrikkalaisista rituaaleista tai vaikkapa battleista, joissa asiat ja tapahtumat syttyvät ja sammuvat. Jokin asia alkaa vaihvihkaa ja varkain, kunnes tulee perkussiivinen isku! Syntyy rinki, jammailuhetki, call and response. Tekemisen ja yhdessäolon riemu ja nautinto. Välillä tulee yhtäkkinen crescendo, joka laantuu. Ei ole aristoteelista draamankaarta, ei hidasta aiheen kehittelyä.

 

Musta dramaturgia ei ole valkoiselle katseelle viihdyttävä, vaan omaehtoinen, materiaalinen ja pirskahteleva.

 

Tove Djupsjöbackan kritiikki oli monilta kohdin kannustava, jopa ylistävä. Hän piti esityksestä! Mutta silti koen tärkeäksi kirjoittaa tämän vastineen, sillä mielestäni häneltä on mennyt ohi teoksen tärkein sanoma. Musta näyttämö. Teosta ei ole tehty valkoisesta positiosta tai valkoiselle katseelle, sen sijaan se yrittää manata valkoisuuden näkyväksi. Valkoisuuden hegemoniaa voi alkaa purkaa vasta kun sen olemassaolo tiedostetaan.

 

Uskon ja toivon että valkoinen katsoja, joka on tieten tahtoen tullut katsomaan kyseistä teosta voisi edes tämä yhden teoksen verran, kahden tunnin ajan sallia sen, että tämä teos on meiltä meille.

Musta näyttämö,  jossa valkoisuus ei ole keskiössä. Jopa katsomo on rakennettu niin, että jokainen katsoja on sivustakatsoja. Teos pakenee yhtä keskipistettä.

 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokainen katsoja olisi tervetullut ja tärkeä. Haluan kuitenkin muistuttaa, että lähes jokainen Suomessa tehty teos mahtuu valkoiseen kaanoniin. (NOBLE SAVAGE on toinen ikinä Suomessa tehty tanssiteos, joka kaikki kuusi esiintyjää ovat mustia.)

 

Kritiikissään Djupsjöbacka riemuitsee mustien esiintyjien virtuositeetista ja lukee teoksen toisen osan slapstickinä. Hän ei pysty lukemaan whiteface/blackface-yhteyttä, mustan kehon pakkoassimilaatioita tai white washingia. Hän ei näe kipua, tuskaa tai häpeää. Luultavasti siksi, koska ne eivät ole hänen kokemuksiaan. Mutta häntä naurattaa. Hänelle teoksen ”huippukohtia ” olivat kaksi virtuoottista tanssihetkeä.

Sen sijaan Djupsjöbacka kritisoi teoksen dramaturgiaa. Teoksen rönsyilevyys, pituus, ja löyhyys olivat hänelle ongelmallisia.  Huonoksi hän koki myös teoksen viimeinen osan, joka on rakennettu utopiaksi, jossa kuusi mustaa kehoa voivan asettua näyttämölle tekemättä mitään. Post-language, post-dance, post-race, post-gender, utopia, jossa vuonna 3000 koreografi Sonya Lindfors tekee teoksen, jossa hänen ei tarvitse käsitellä ihonväriä, sukupuolta tai kapitalistista systeemiä. Viimeinen osa on yritys asettaa kuusi mustaa kehoa näyttämölle ilman, että he joutuvat tanssimaan, puhumaan, selittämään tai viihdyttämään.

 

Tämä näyttäytyi Djupsjöbackalle huonona. Ehkä siitä syystä, että mustat kehot eivät ottaneet valkoisen katseen heille määräämää positiota? Tai koska ne eivät vastanneet valkoisen katseen tarpeeseen tulla viihdytetyksi? Viipyilevyys ja ajanotto, omaehtoisuus ja -aikaisuus ovat asioita, joita minulle ei vielä sallita. Sen sijaan Djupsjöbacka ehdottaa dramaturgista teroitusta.

 

Hyvä valkoinen kriitikko.

 

Kiitos palautteestasi. Otan sen vastaan ja analysoin sitä. On hyvin mahdollista, että teoksen dramaturgia on huono. Mutta onko mittarina länsimaisen valkoisen taidetradition käsitys hyvästä dramaturgiasta? Jos valkoinen katse ei pysty tunnistamaan mustuutta silloin kun se on monitasoista ja monimuotoista, mikä on tunnistamattoman ja huonon ero?

 

Haastan sinua ajattelemaan pidemmälle, mutta yritän myös itse tiedostaa puutteeni ja pyrkiä kehittämään itseäni ja praktiikkaani. Ensi kerralla, kun käsittelen toiseutta, olen vielä tarkempi ja artikuloidumpi.

 

Mutta me emme pysty pakenemaan tosiasiaa: tätä teosta ei ole tehty sinulle.

 

Olen päästänyt irti pyrkimyksestä mahtua valkoisuuteen. Minun kehoni, estetiikkani, ajatukseni ja tapani olla hylkivät valkoisuutta. En kyllästynyt olemaan marginaalissa. Maailma muuttuu ja Suomi muuttuu, mutta taiteen kenttä monimuotoistuu hitaasti. Mutta minä teen taidetta nyt, en voi odottaa kahtakymmentä vuotta.

 

Kirjoitan tätä vastinetta, koska uskon että parhaimmillaan tämä dialogi voi tehdä meistä molemmista tiedostavampia. Minulla on vain yksi ehdotus: mielestäni kriitikon olisi hyvä tiedostaa oma positionsa dominoivan kulttuurin edustajana erityisesti kirjoittaessaan toiseudesta tai vähemmistöistä oli kyse ihonväristä, seksuaalisesta suuntauksesta, sukupuolesta tai jostain muusta.

 

Pieni anekdootti lopuksi.

 

Eräs henkilö oli katsomassa esitystä tällä viikolla ja hän halusi kiittää. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen hän oli kuullut Ghanassa puhuttavaa twin-kieltä näyttämöllä. Hän oli ainoa koko yleisössä, joka ymmärsi kyseisen kohtauksen sisällön. Mutta hetken aikaa hän sai olla keskiössä.

 

 

Sonya Lindfors on helsinkiläinen koreografi ja taiteellinen johtaja, joka pyrkii töissään ravistelemaan valtarakennelmia. NOBLE SAVAGE on osa mustuutta käsittelevää teossarjaa.

 

 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Nofilter: en myöskään ajellut kainalokarvoja tähän kuvaan.

 

Olen halunnut kirjoittaa jo tovin siitä, että olen nykyään, ainakin joillain mystisillä, lääketieteellisillä terveysmittareilla, lievästi ylipainoinen. Pikkuisen lihava. Sen verran, että takapuoli näkyy myös edestäpäin katsoessa, reidet hankaavat yhteen ja mahassa, etenkin alamahassa, on paksuja, pehmeitä makkaroita, jotka eivät enää päästä lantioluita läpi.

En voi uskoa, että kirjoitan näin, mutta se tuntuu ihanalta. Minä tunnun minusta ihanalta. En halua laihduttaa. Haluan olla tällainen. Tai mieluiten vähän pulleampi, jotta saisin nämä kurvit optimaaliseen käyttöön, koska kukapa nyt olisi koskaan ikinä täydellisen tyytyväinen itseensä.

Olen painanut tämänpituisena kaikkea mahdollista neljänkymmenenkahden ja nyt tämän nykyisen painon välillä, jota en tiedä tarkalleen, koska vaakasta on patteri loppu. Mikä on ennenkuulumatonta. Minulla on aina ollut varapatteri keittiönlaatikossa, koska pitäähän ihmisen nyt painonsa tietää. En kuitenkaan osaa perustella, että miksi. Mitä teen tiedolla, mitä se minua hyödyttää, tai varsinkaan ketään toista ihmistä. Viimeksi kun painoni mitattiin, oli se vähän alle seitsemänkymmentä kiloa. Olen lihonut tuosta reippaasti, koska olen joutunut ostamaan isompia vaatteita. Tämä ei herätä minussa muita tunteita kuin että on ollut ihan kivaa ja toisaalta aikaavievää käydä shoppailemassa. 

En muista, että olisin ikinä nauttinut päivääkään ollessani laiha. Kyttäsin koko ajan ruokaa, pelkäsin lihomista, ja ääni sisällä kutsui minua koko ajan rumaksi ja tyhmäksi, vaikka kaikki ympärillä kehuivat, miten upea olen ja suoritin aamusta iltaan kaikkea mahdollista tärkeää. Nyt tuntuu aivan utopistisen kaukaiselta, miten saatoin asettaa paremman elämän tavoitteeksi jonkin vaatekoon tai reidenympärysmitan. Kirjan lukeminen ja elokuvan katsominen oli vain ajan tappamista siihen saakka, että sain syödä seuraavan kerran jotakin, minkä olin asettanut viikkoa aiemmin tekemäni, koulun lukujärjestystä muistuttavan ruokavaliosuunnitelman harvaan piirrettyyn laatikkoon. Paljon hyppytunteja, kirjaimellisia hyppytunteja. Töissä, koulussa, sängyssä, parisuhteessa, perhepäivällisillä, syntymäpäiväjuhlilla mietin vain sitä, miten helvetisti kuluttaisin kaloreita jahka pääsisin eroon näistä ihmisistä ja interaktioista.

Tiedän, että näin ei ole kaikkien hoikkien ihmisten kohdalla, tietenkään. Suurin osa ihmisistä kai vaan on mitä on, ainakin todella toivon niin. Minä olen ollut joskus tosi tosi kipeä. Pääni ei osaa ajatella aina kovin järkevästi mitä tulee loppuosaan kehostani. 

Kun nainen ikääntyy ja pulskistuu, vaimenevat myös kehut ja muut kommentit ulkonäöstä, joskaan eivät koskaan kokonaan. Joka tapauksessa, vapautuu aikaa tarkastella itseään omilla ehdoillaan, tutkailla omaa kehoaan, asettaa sille rajoja. Olisi tietysti ollut ihanteellista, että olisin pysähtynyt jo aiemmin, mutta näinkin on hyvä. Oma ajatusprosessini alkoi siitä, että päätin alkuvuodesta jättää alavatsakarvat ajelematta tämän someliekityksen inspiroimana. Kun siinä sitten seisoin suihkussa ja puristelin mahaani ja siitä märkänä roikkuvia karvoja ajattelin ensi kertaa, että hei, tämähän on söpö näinkin tämä mun keskivartaloni. Mitä jos en tekisi tälle yhtään mitään. Jokin minussa halusi vain antaa jo vihdoin olla. 

Olo tuntuu useampina päivinä seksikkäältä ja terveeltä, ja pokkaa tehdä ja sanoa asioita tuntuu löytyvän sydämestä, huomattavasti entistä isompien tissien takaa, paljon aiempaa enemmän. En ole oikeastaan koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi naiseksi, nyt tässä kehossa tunnen. Kun kävelen kadulla esittämässä sukupuoltani, ajattelen pyllyäni ja pömppömahaani ja hymyilen - enkä aina pelkästään sisäisesti. 

Täytyy kuitenkin myöntää, että tänä aikana on ollut monia hetkiä, jolloin olen ajatellut, että kyllähän naisessa on oltava jokin vialla, jos se ei halua laihduttaa tai olla laiha. Että minulla on varmaan ahmimishäiriö tai jokin kehonkuvaan liittyvä psykoosi, kun pidän itsestäni ja syömisestä (rakastaa on vielä liian paljon vaadittu). Saan itseni jatkuvasti kiinni siitä, että haukun itseäni muiden kuullen. Vähättelen olemustani, tyyliäni ja sitä, että olen laittautunut ihan ajatuksella ja ilolla jotain tilaisuutta varten. Huomaan kysyväni itseltäni, että saanko ajatella ja tuntea olevani kaunis ja hyvä myös ylipainoisena? Saanko sanoa sen ääneen?

Tänään törmäsin sattumalta kaveriin, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Yleensä ensimmäinen ajatuksen noissa tilanteissa on, että "apua, nyt se näkee kuinka paljon mä oon lihonut". Tänään huomasin vasta kotona, noin tunti tapaamisen jälkeen, etten ollut ajatellut koko asiaa. Olin vain iloinen, että näin hänet.

Ja sitten sisäinen ääneni lisäsi jotakin, mitä se ei ole oikeastaan koskaan sanonut: "Myös sut on kiva nähdä, koska sä oot ihana."

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Eilen postiluukusta tipahti uusin Tulva-lehti. Laitoin sen lukemattomien lehtien pinoon ja jatkoin hommia. Tänään huomasin, että somessa on puhjennut pienimuotoinen paskamyrsky sen imetystä käsittelevästä jutusta. Jutussa käsiteltiin muutamaa imetykseen liittyvää myyttiä, muun muassa sitä, onko imetys terveellisempää kuin korvike (länsimaisessa kontekstissa) ja tuntuuko imetys aina hyvältä. Hyvin moni Tulvan lukija oli ymmärtääkseni kokenut jutun naisvihamielisenä ja tiedoiltaan virheellisenä.

 

Minusta juttu oli aika köpösti rakennettu ja jäin kaipaamaan eksakteja lähteitä sekä syvempää otetta, esimerkiksi henkilöhaastattelua tai aiheen nivomista pro choice -ajatteluun, mutta muuten juttu oli minusta tarpeellinen ja tervetullut keskustelunavaus.

 

Minä en imettänyt lastani käytännössä ollenkaan. Koska minä en halunnut imettää. Koska minä tiesin, että imettäminen olisi siinä tilanteessa ollut liikaa vaadittu, ja minä pystyin olemaan paras mahdollinen äiti lapselleni ruokkimalla häntä korvikkeilla ja tuttipullolla. Vain sillä tavalla minä jaksoin keskittyä häneen, enkä itseeni.

 

Sillä, miten ja miksi päädyin ratkaisuun ei pitäisi olla feministisen ajattelun mukaan mitään merkitystä. Feminismin mukaan naisen pitää aina saada päättää kehostaan ja lisääntymisestään.

 

Huomasin kuitenkin jo raskausaikana, että tässä kulkevat feministisen solidaarisuuden rajat. Heti kun aloin tuntea vauvan liikkeet, aloin miettiä, miten tulen pitämään hänestä huolta. Aina kun ajattelin elämäämme yhdessä, näin itseni lämmittämässä tuttipulloa vesihauteessa. Kun sitten kerroin kaverille hankkineeni pullot, sain tyrmistynyttä palautetta: se on väärin, se on epäterveellistä, se on epäonnistumista, se on itsekästä.

 

Minä olen sairastanut syömishäiriöitä lapsesta asti. Minulla on äärimmäisen vaikea suhde kehooni. Minun on vaikea nähdä kehoani funktionaalisena, toimivana, sellaisena joka kannattelee minua ja pitää minut hengissä. Tästä huolimatta, en ole koskaan halunnut olla mitään muuta kuin äiti, se on aina ollut itsestäänselvyyksistä itsestäänselvin asia. Minun on vieläkin vaikea uskoa, että olen todella, sekä fyysisesti että henkisesti, onnistunut tuomaan tähän maailmaan ihmisen. Terveen, kivan ihmisen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan ihan älyttömästi.

 

Tuomitseminen ei loppunut raskausaikaan. Tiedäthän että olisi paljon helpompaa jos vain imettäisit? Sinun ei tarvitsisi koko ajan steriloida! (No shit.) Tiedäthän että korvikeruokituilla lapsilla on matalampi älykkyysosamäärä kuin rintaruokituilla? Tiedäthän että korvikeruokitut lapset sairastavat enemmän mahatauteja ja korvatulehduksia? (Meillä on ollut reilussa neljässä vuodessa muistaakseni kolme mahatautia ja kolme korvatulehdusta, ja minä olen oireillut vähemmän kuin viimeisen kahdenkymmenen viiden vuoden aikana.)

 

Silti, joka ikinen kerta kun lapsella on kröhä tai hän käyttäytyy huonosti, minä mietin, että onko hänellä jotain keuhko- tai neurologista vikaa siksi, että minä en halunnut imettää. Näin ei kenenkään pitäisi joutua ajattelemaan. Tämä ei ole normaalia. Jos imettämättömyys olisi oikeasti vapaavalintaista ja siihen ei liittyisi stigmaa ja syyllistämistä, meillä olisi Imettämättömyyden tuki ry., missä kerrottaisiin että imetyksen ja korvikkeiden terveysvaikutuksissa on niin vähän eroa, että raivo ja painostus naisten kesken ovat täysin suhteettomia ja, mikä tärkeintä, naisvihamielisiä.

 

Minut pelasti aikoinaan Suzanne Barstonin kirja Bottled Up. Siinä puhutaan tutkimustietoon nojautuen tietysti tästä rinta vs. korvike -asiasta. On aivan selvää, että luonnontuote on aina paras, aivan kuten vasikallekin sopii parhaiten lehmänmaito, jota kylläkin juovat pääasiassa jotkut ihan muut tahot ilman sen kummempia seuraamuksia, mutta niin merkittävistä terveyshyödyistä ei länsimaisessa kontekstissa ole yksiselitteistä näyttöä kuin mitä meille naisille usein väitetään. Eli juuri sitä mihin Tulvankin jutussa viitataan: enää ei ole yksiselitteistä näyttöä pitkällä aikavälillä esiintyvistä merkittävistä terveyseroista rinta- ja pulloruokittujen lasten välillä länsimaissa. Tämä tieto löytyy myös näiden Tulvaa vastaan hyökänneiden feministien siteeraamien imetyssuositusten pohjalta, jotka siis perustuvat mm. WHO:n selvitykseen asiasta (löytyy googlella otsikolla Long-term effects of breastfeeding: a systematic review - linkkaaminen ei onnistu - kannattaa lukea conclusionit ja yllättyä!).

 

Lisäksi kirjassa puhutaan erityisesti siitä tabusta, että jotkut naiset eivät yksinkertaisesti halua imettää, sekä misogynian yhteydestä tähän. Kirjassa käsitellään tutkimuksia, joissa käydään läpi syömishäiriöitä sairastaneiden ja seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten käsityksiä imetyksestä ja kiintymyksestä. Moni ei ole halunnut imettää. Moni on tullut syyllistetyksi, joko suoraan tai alentuvan "äidinmaito on paras vaihtoehto, mutta tietysti jokainen äiti tekee mitä haluaa, jos ei muuhun pysty" -päähäntaputtelun muodossa.

 

En ole tiedenainen, olen äiti, ja tämä tieto pelasti minun hyvinvointini ja vanhemmuuteni. Olen yrittänyt vuosia tarjota juttua imettämättömyydestä naistenlehtiin, mutta se tyrmätään joka kerta, koska aihe on liian herkkä ja tulokulmani suositustenvastainen. Itse ajattelen, että tabu pitäisi purkaa, jotta yhä useampi nainen pystyisi puhumaan asiasta, pyytämään apua ja tekemään itselleen ja vauvalleen parhaan valinnan oikean informaation valossa ilman tuomituksi tulemista tai itseinhoa ja epäonnistumisen tunnetta. Siksi minusta Tulvan juttu, kaikessa heppoisuudessaan, on tärkeä ja rohkea.

 

Nyt maitoruokinta-ajoista on kulunut jo kohta neljä vuotta. Tänään me olemme syöneet makaronilaatikkoa, omenoita ja suklaata. Olemme rakentaneet majan ja pötköttäneet siellä sylikkäin. Olemme suukotelleet. Päätös jättää imettämättä oli minulle aikanaan ainoa mahdollinen polku kiintyä lapseeni.

 

Joskus lapseni kyselee imetystä nähdessään, saiko hänkin vauvana tissiä. Olen vastannut hänelle, että kyllä hän sai ihan vähäsen, mutta hän sai myös pipettiä, ruiskua, hörppymukia ja pulloa – ja niin hänestä kasvoi iso tyttö, joka voi sitten joskus itse valita, haluaako hän vauvoja ja miten hän heitä syöttää ja hoivaa.

Share

Pages