Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Kuvassa Rasismi rikoslakiin -aloitteen ja kampanjan vetäjät Jaakko Mustakallio, Saara Ilvessalo ja Bella Forsgren.

 

”Tämä kaikki on kytenyt pinnan alla jo pitkään. On todella harmi, että jotakin näin kamalaa piti tapahtua, ennen kuin ihmiset näkivät, että nyt pitää tehdä jotakin. Mutta nyt me sitten tehdään muutosta,” toteaa Vihreiden nuorten liittohallituksen jäsen Bella Forsgrén viitaten Jimi Joonas Karttusen murhaan sekä Huominen ilman pelkoa - Järjestäytynyt rasismi rikoslakiin -kampanjan sen myötä viime päivinä saamaan huomioon.

 

Jo yli 30 000 ihmistä on allekirjoittanut vetoomuksen (ks. ylempi linkki), jossa esitetään kaksiosainen lakimuutos. Ensinnäkin tavoitteena on kieltää järjestäytynyt rasismi – ei pelkästään rekisteröityneet yhdistykset vaan löyhätkin organisaatiot – yhdistyslaissa, ja toiseksi kriminalisoida tällaiseen toimintaan osallistuminen rikoslaissa. Laki on tarkoitus saada läpi allekirjoituttamalla aloite sadalla kansanedustajalla lokakuun aikana. Kampanjan edistymistä voi seurata myös sen facebook-sivulta.

 

Mutta mihin me oikein tarvitsemme taas uutta rasismin kieltävää lakia? Eikö niitä ole jo vaikka kuinka paljon?

 

On ihan totta, että Suomen laki on pitkä kuin nälkävuosi. Pelkästään rikoslaissa on kuusitoista pykälää, joissa määritellään erilaisia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Samaisessa laissa kielletään myös järjestäytyneen rikollisjärjestön toimintaan osallistuminen. Rasistinen motiivi on ollut jo vuosia rangaistuksen koventamisperuste .

 

Mitä rasismiin ja syrjintään ylipäätään tulee, säädetään siitä ainakin neljässätoista eri laissa, aina perustuslaista lähtien. Suomi on myös allekirjoittanut lukuisia kansainvälisiä ihmisoikeus- ja muita sopimuksia, joiden mukaan minkäänlainen rasismi ja syrjintä, saati näiden järjestäytynyt, poliittinen edistäminen eivät ole oikeusvaltioon ja demokratiaan kuuluvia asioita.

 

Tällaisen määrän lakeja pitäisi turvata Suomeen totaalinen rauha, harmonia ja tasa-arvo. Näin ei kuitenkaan ole. Natsijärjestö Suomen Vastarintaliike on järjestänyt toistamiseen väkivaltaisia mielenilmauksia ja muita kahakoita eri puolilla Suomea. Näistä tunnetuimmat ovat Jyväskylän kirjastopuukotus vuonna 2013, viime kesänä tapahtuneet Jyväskylän mellakka ja Kouvolan kirkkopäivien kahakka ja nyt viimeisimpänä pari viikkoa sitten Helsingissä tapahtunut pahoinpitely, joka johti Karttusen kuolemaan.

 

Helsingin käräjäoikeus vangitsi eilen SVL-aktiivi Jesse Torniaisen todennäköisin syin törkeästä kuolemantuottamuksesta ja pahoinpitelystä. Poliisi on luvannut julkisesti, että se tutkii myös Suomen Vastarintaliikettä ja sen toimintaa. Aiempien tapausten valossa on kuitenkin syytä epäillä, että tutkinta leviäisi yksilötasolta kovinkaan korkealle organisaatioon.

 

Suomen Vastarintaliikkeen ja muidenkin rasististen, fasististen, kansallissosialististen organisaatioiden laillisuutta ja lainsäädännön riittävyyttä nimittäin on arvioitu viime vuosina vain kerran, ja tuolloin lopputulema oli, että ne saivat jatkaa toimintaansa ja lainsäädäntö tällaisenaan on riittävä.

 

Aina kun tapahtuu jotakin vakavaa, aletaan suunnitella, kehittää, tutkia ja selvittää. Mutta kansan muisti on valitettavan lyhyt, ja pahimman tuohtumuksen jälkeen unohdimme parissa vuodessa, että selvitys jäi tasolle ’no onhan meillä jo nämä vanhat lait ja rasismikin on mainittu hallitusohjelmassa’.

 

Vihreiden nuorten puheenjohtaja Saara Ilvessalon mielestä tämä on erittäin huono viesti valtionhallinnolta:

 

”On ihan totta, että nykylaki sallii rasismia edistävien organisaatioiden toimintaan puuttumisen ja niiden kieltämisen. Samoin niihin osallistuminen voidaan katsoa rikosoikeudellisesti rangaistavaksi. Ongelma on se, että lait toimivat vain teoriassa, eivät käytännössä. Tapauksia ei ole Suomessa juuri lainkaan. Lakimuotoilut on piilotettu toisten lakien taakse, sanaa rasismi ei sanota suoraan rikoslaissa.”

 

Nykyinen rikoslain pykälä järjestäytyneen rikollisjärjestön toimintaan osallistumisesta on tähän mennessä koskenut näkyvimmin moottoripyörärikollisjengejä, joissa niissäkin on ollut haasteena todistustaakka siitä, kuka on kuulunut mihinkin ryhmään ja millä intensiteetillä.

 

Terrorismilaki määrittelee teot, jotka ovat ”omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa jollekin valtiolle---”. Käytännössä ne on säädetty eri lähtökohdista ja eri tarkoituksiin, eikä niitä sovelleta esimerkiksi Suomen Vastarintaliikkeen kaltaisten toimijoiden tekoihin, vaikka kansallissosialismin keskeinen tavoite on kumota oikeusvaltion periaatteet.

 

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) onkin kritisoinut Suomea lähivuosina siitä, että vaikka meillä on rasismia ilmiöksi asti, niin tapauksia on vähän ja niistäkin annetaan hyvin vähän langettavia tuomioita. Se itsessään kertoo, että nykylainsäädännöllä ei pystytä puuttumaan riittävästi.

 

Rasismi rikoslakiin -kampanjan esittämä lakialoite siis tarkentaisi olemassa olevia lakeja ja antaisi poliisille ja muille viranomaisille vahvan selkänojan ja selkeän kohdan, mihin tarttua tapauksissa, joissa rasismi on organisaation motiivi.

 

Lakialoite jätetään kansanedustajien allekirjoitettavaksi tänään iltapäivällä ja samalla julkaistaan lista kansanedustajien kärkiryhmästä, joissa on edustajia kaikista puolueista, jopa puheenjohtajatasolta.

 

”Tämä on ensimmäinen kerta, kun Suomessa lähdetään muuttamaan lakia tällä menetelmällä eikä esimerkiksi kansalaisaloitteella,” sanoo Jaakko Mustakallio, toinen Vihreiden nuorten puheenjohtajista ja kampanjan vetäjistä.

 

Ilvessalo jatkaa: ”Olemme poliittisia toimijoita, ja siksi ajattelimme, että tämä on paras tapa vaikuttaa. Kansalaisaloite vastaa yhden kansanedustajan tekemää lakialoitetta, tässä on mahdollista saada heti sata kansanedustajaa mukaan, jolloin vaikutuspinta on suurempi.”

 

Myös Vihreiden kansanedustaja Ozan Yanar suhtautuu aloitteeseen toiveikkaasti:

 

”Meillä on Suomessa iso yhteiskunnallinen ongelma, ja kansanedustajien tehtävä on torjua se säätämällä lakia. Näen, että tahtoa kyllä on tällä hetkellä kollegoideni kesken, ja säilyttämällä hyvä keskusteluyhteys kaikkien puolueiden kanssa laki saadaan vietyä läpi.”

 

Silti tuntuu hassulta, että tämä asia ei ole prioriteetti numero yksi maassamme tällä hetkellä. Mikseivät kaikki kaksisataa kansanedustajaa haluaisi muuttaa lakia välittömästi, ilman kampanjoita? Mikä on Suomelle tärkeämpää kuin natsiaatteen poistaminen?

 

”Kun olimme muotoilemassa lakia ja haimme tukea oikeustieteen professoreilta, eräs heistä laittoi kiitosviestiä ja sanoi, että tämä on paljon tärkeämpää kuin Suomen oletettu kilpailukyky, velkasuhde tai kuuden minuutin työpäivän pidennys. Totta kai työllisyyden lisääminen on tärkeää, mutte sen keskustelun ei pitäisi sulkea tätä pois. On järkyttävää, kuinka suhteettoman vähän tästä asiasta keskustellaan.”

 

Intoa on ja osaamista, toivoa, asennetta  ja kansan allekirjoitukset. Mutta mitä tämä laki muuttaisi konkreettisesti rodullistettujen suomalaisten elämässä? Heidän, jotka kokevat olevansa rasismirikoksien suhteen näkymättömissä lain edessä? Entä miten tahtotila soveltaa lakeja käytännössä muuttuisi tämän lain myötä?

 

”Henkeen ja terveyteen kohdistuvat asiat ovat korkeita oikeushyviä, mutta siitä ei ole puhuttu mitään, että tämänhetkinen tilanne on rodullistetuille ihmisille henkiseen väkivaltaan verrattava olosuhde,” Ilvessalo huomauttaa.

 

Mustakallion mielestä lakimuutos olisi yksi keino valtionhallinnolle lähettää ihmisille viesti, että nämä asiat, jotka tapahtuvat, eivät ole ok. Tällaisiin ryhmiin kuuluminen ei ole ok.

 

”Se on selkeä arvoviesti ihan perusjampoille tuonne. Jos me saadaan tämä kampanja maaliin ja tulee yksiselitteiseksi, että järjestäytynyt rasismi on kielletty ja sitä aletaan kitkeä, meidän ei enää tarvitse keskustella siitä, vaan voimme alkaa keskustella muistakin rakenteista ja arkitasolla tapahtuvasta syrjinnästä. Nyt energia menee ääri-ilmiöiden taklaamiseen ja niiden pelkäämiseen,” hän toteaa.

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Siihen on syynsä, miksi en ole taas hetkeen kirjoittanut. Kuten niin monta kertaa aiemmin, myös nyt olen sanaton. Minun pitäisi olla kirjoittaja, ja kirjoittajalla pitäisi olla ajatuksia, jotka muuttavat maailman. Täällä olisi nyt tarjolla paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, edes mielipiteitä.

Miten kukaan ihminen voi puhua niin rumasti toisesta ihmisestä, kuin mitä saamme todistaa joka päivä mediassa ja sosiaalisessa mediassa? Miksi niitä sanoja, kyllä te tiedätte mitä sanoja minä tarkoitan, saa edelleen käyttää? Miksi niitä painetaan lehtiin? Lainausmerkkihipsulat sanojen ympärillä eivät riitä selitykseksi. Ne eivät estä maailman kuvottavimman ajatuksen normalisoimista: että jotkut nyt vaan ovat vähempiarvoisia ja ansaitsevat kuolla. Tai että joidenkin ihmisten kuolleiden lasten kuvia saa levittää ihan vapaasti. Ja joidenkin toisten ei. Valkoisten ei. Levitettäisiinkö minun lapsestani kuva, jos hän hukkuisi? Se, että joudun tai saan edes kysyä tätä, paljastaa niin helvetin paljon, että tekisi mieli heittää koko tietokone ikkunasta ulos.

Kuvatkin ovat sanoja. Kuvat ovat kertomuksia siitä, että jotain ja joku on tai on ollut olemassa tässä universumissa, eivät karttoja riistettävien resurssien äärelle.

Miksi me fokusoimme aina vaan valkoisiin vallassaolleviin miehiin? Miksi minun pitäisi iloita ja olla ylpeä pääministerin eleestä? Miksi hänellä on noin monta taloa? Miksi hän suunnittelee verotustaan niin, että tarvitsee maksaa mahdollisimman vähän? Miksi kaikki puhuu persuista aina vaan? Miksi hän ei pääministerinä kerro, mikä on meininki? Miksi hän pitää kattoa myös fasistien yllä, vielä isommassa talossa? Miksi täällä saa taitelija palkata kaksi rodullistettua naista kadulta ja laittaa heidät rähmälleen valtionmuseoon? Miksi hän saa siitä mainetta, mammonaa ja sädekehän päähänsä?

Rodullistetut naisetkin ovat ihmisiä, taiteilijoita. Mistä me tiedämme jos emme kysy, vaan toljotamme ohittamisen sijaan. 

Mitä minä voin tehdä, muuta kuin kirjoittaa? Kirjoittaminen on ihan skeidaa tällaisena aikana, vaikkei se tietenkään ole. Hyödyttömyydentunne ja syyllisyys ovat ansoja, ja ne ansat sijaitsevat navoissamme. Mutta minä olen myös ihminen. Voinko minä katsoa komediasarjaa ja nauraa ja syödä sipsiä ja mennä ostamaan uudet farkut? Mitä voin antaa jos ei ole materiaa eikä ihan hirveästi ylimääräistä rahaakaan? Sotkenko minä vain systeemit jos menen vouhottamaan? Ehkä tämä ei ole minusta nyt, eikä minun toivottuumuudestani ja minun maailmanpelastavista sanoistani.

Voinko vain kävellä vastaanottokeskukseen sisään, ja kysyä mitä voin tehdä? (Voin, ja sieltä neuvottiin olemaan suoraan yhteydessä oman alueen SPR:n paikallisosastoon.) Voinko minä tervehtiä niitä perheitä ja lapsia, jotka tulevat nyt uusina meidän vakipuistoon leikkimään? (Voin, ja se tuntuu tällaisesta ujosta ihmisestä tosi jännittävältä.)

Ehkä riittää, jos jäljelle jää edes yksi sana: Moi. Ehkä se näyttää, mitä pitää tehdä.

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Nyt on niin, että tunnen velvollisuudekseni kommentoida tämän viikon tapahtumia, vaikka ei ole mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Olen seurannut mykistyneenä keskustelua liian hyväosaisilta vaikuttavista, puhelimia rämpläävistä laittomista raiskaajasiirtolaisismiehistä, jotka vyöryvät ja tulvivat meritaksipalvelun välityksellä Eurooppaan ostoskelemaan jossain paikassa ilmeisesti myytävää asiaa nimeltä elintaso.

Joka päivä olen kulkenut kaksi kertaa Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen ohi ja katsellut sen edustalla kesän viimeisistä auringonsäteistä nauttivia miehiä, naisia, lapsia. Osa heistä on moikkaillut minua, en tiedä luulevatko minun olevan yksi heistä, koska näytän samalta.

Pukeudun samanlaisiin pitkiin housuihin, kesätoppiin, varvassandaaleihin. Minullakin on tukassa liikaa öljyä ja iPhone. Ja olenhan minä. Yksi heistä. Ihminen, joka yrittää pysyä hengissä. Onko muunlaisia ihmisiä oikeastaan olemassa?

Koko viikon olen ajatellut, että tähän ei ole lisättävää.

Kun olin ehkä jossain kymmenen ikävuoden kieppeillä, kun palasin toisesta kotimaastani syksyllä Suomeen kouluun. Tohkeissani kerroin luokkatovereilleni, että meidän serkut olivat saaneet ihan oikean tietokoneen, missä oli Persian prinssi -peli ja Tetris.

Seurasi pitkä, jankuttava ja aika ivallinenkin keskustelu, jonka myötä kävi ilmi, että ensinnäkin kaverini luulivat isäni olevan hutupakolainen Intiasta, ja että mistä tahansa hän olikin, ei siellä ollut suunnilleen edes sähköä.

”Onko siellä siis autotiet?”

”Eikö siellä mennäkään kamelilla torille?”

”Osaako ihmiset lukea?”

”Sano mun nimi sun kielellä?”

Ja no, okei, yksi meni oikein: ”Eiks vaan että siellä on palmuja ja meri?”

Kyllä, Välimeri. Se sama, yksi ja ainoa Välimeri. Se, jonka yhdellä rannalla minä istuin tänä keväänä syömässä ranskanperunoita ja juomassa minttulimonadia.

Nuo lapset olivat ala-asteikäisiä. He eivät olleet aikuisia. He eivät olleet puoluesihteereitä. He eivät olleet hallituksessa. Ja hekin tajusivat lopettaa jossain vaiheessa. 

Ironian taakse on helppo mennä piiloon. On helppo olla se aikuinen joka yrittää peittää suunsa naurunpurskahdukselta, kun lapsi huutaa pelkelettä keskellä katua, mutta joka ei kuitenkaan osaa oikein puuttua, toivoo että se osoittautuisi ohimeneväksi vaiheeksi, jonka tuhkista kasvaa tolkun ihminen.

Tai miten me keskitymme epäolennaiseen, koulun pihalla tapahtuvaan esiteinien meemipuheeseen, jota me emme muka tajua, koska olemme niin kypsiä, niin eri maailmasta, niin sivistyneitä ja yläpuolella.

Ja miten vähän me puhumme muista puolueista. Salonkikelpoisista puolueista, jotka osaavat asettaa sanansa vähemmän moukkamaisesti, mutta yhtä kaikki hyötyvät tämän absurdin shown kulissista, jota perussuomalaiset niin hienosti ylläpitää. Puolueista, jotka eivät muka voi tehdä mitään sille, että hallituksessa on fasisteja, mutta jotka voivat kyllä leikata leikkaamasta päästyään, yhtä lailla ilman hyvää selitystä. Puolueista, jotka rakentavat sitä rakennetta, missä ihmisillä käyvät etuoikeudet ja happi vähiin.

Eivät välitä meistä hevonvittua, jos nyt kerran puhutaan suoraa, ymmärrettävää suomea.

Rasismi ei elä ilman taloudellista eriarvoisuutta, ihmisten systemaattista syrjäyttämistä ja voittajat/häviäjät-asetelmaa. Tällaista Suomea on ajettu ennen perussuomalaisia, ja sitä tullaan ajamaan heidän jälkeensäkin. Ihmisarvo näyttää olevan poliittisesti yllättävänkin epäkiinnostava lähtökohta. Tästä meidän pitäisi varmaan puhua. Tämän minä oikeastaan vain halusin sanoa. 

Pages