Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Tältä näyttää ihminen, joka jätettiin ihan vähän aikaa sitten. Tältä näyttää ihminen, joka on itkenyt koko iltapäivän ja illan. Ihminen, joka jätettiin ilman yhtään hyvää syytä.

Me kolme- ja nelikymppiset, meillä on jo paljon lastia kannettavanamme. Meillä on ihanat, kauniit lapset merkkinä pahasti pieleen menneistä aiemmista rakkaustarinoista, monet valinnat tehtyinä ja monet polut jo pitkälle kuljettuina, usein yksin suuremmaksi osaksi kuin jonkun kanssa. Me olemme uomissamme. Arjessa on hyvä olla systeemi, rutiini, että jaksaa, yksin.

Mutta rakkaudessa sellaiselle ei ole mitään käyttöä. Rakkaus ei tunnista systeemiä. Rakkaus ei siksi tarvitse systeemiä. Rakkaus ja systeemi ovat kuin öljy ja vesi. Systeemi pitää rakentaa jos sellaisen haluaa, rakkaus joko on tai ei ole, halusi tai ei. 

Toisen puolesta en voi sanoa mitään, tietenkään, mutta minulle tämä oli lähempänä rakkautta kuin olen päässyt vuosiin. Jaettu arvomaailma, jaettu vanhemmuus. Ihminen, jonka elämä on ollut sellainen, että hän voi ymmärtää millainen minun elämäni on ollut ja on tässä maassa, ja ymmärtää senkin, ettei aina ymmärrä. Ihminen, jota vakoilin 14-vuotiaana, jonka kanssa vietin järjettömiä jatkoja 20-vuotiaana, chattasin politiikasta 31-vuotiaana ja jonka kanssa vihdoin olin hetken kasvokkain. Ihminen, jolle syistä, jotka Jumala minulle ehkä joku päivä paljastaa, kerroin asioita, joista eivät tiedä muut kuin asianosaiset; eivät edes päiväkirjani, tai paras ystäväni. Joita en koskaan kirjoittaisi tänne, en kirjoihini, en ihooni. Pitäisi varmaan tuntea kiitollisuutta. Olisi hyvä jos en tuntisi mitään. Tunnen vain hämmennystä ja fyysistä kipua alavatsassa, kurkussa ja ohimoilla.

Sattuu erityisesti siksi, että hän oli ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka ei kertonut miltä minusta tuntuu ja onko minun kokemukseni totta. Ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka kertoi minulle miltä hänestä tuntui. Ensimmäinen mies pitkään aikaan, joka sai minut tuntemaan.

Itseni kauniiksi. Itseni älykkääksi. Itseni hauskaksi. Itseni kiinnostavaksi. Itseni siksi tavalliseksi vantaalaistytöksi, joka olen. Toista ihmistä kohtaan loputtomalta tuntuvaa uteliaisuutta. 

Kuka sinä olet? Mitä sinä ajattelet? Mistä sinä pidät? Sattuisiko minulla olemaan sitä täällä jossain? Täällä kyljessä, tai niskassa, tai polvitaipeessa, tai suussa.

En ole nauranut ja itkenyt näin paljon vuosiin. Koska kukaan ei ole saanut minua. En ole pystynyt näkemään tulevaisuutta näin kirkkaasti koskaan ennen. Koska sille ei ole ollut tarvetta. On ollut systeemi. Systeemi kannattelee seuraavaan päivään tai viikkoon tai kuukauteen, tai vuoden loppuun. Mutta systeemistä puuttuu nöyryys, kompromissinhalu, rohkeus. 

Arvaat varmaan, mistä niitä löytyy. Minä olin laittamassa meille huomenna shakshukaa ja raparperipiirakka Shavuot-juhlan kunniaksi. 

Meitä ihmisiä on kai kahdenlaisia, ainakin. Niitä, jotka kaikkia todennäköisyyksiä vastaan eivät suostu olemaan tuntematta, ja tunnistamatta hyvää silloin kun se kävelee vastaan. Jotka, silloinkin kun järki käskee kävellä pois koska ennenkin on käynyt pahasti, jatkavat suoraan eteenpäin kohti toista ihmistä. Jotka, silloinkin kun toinen asettelee karmean, peloistaan rakentamansa irvinaamion kasvoilleen, näkevät pelkkää kaunista. Pelkkiä mahdollisuuksia. Pelkkiä uusia alkuja. 

Ja niitä, jotka eivät uskalla tulla vastaan, vaikka heille lupaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Että pahin, mitä voi tapahtua, on rakkaus. Joille uusi alku on vain takautuma kaikkeen mitä on ollut. Joille kauneus on vain maski, vale, teeskentelyä. 

Minä olen hyvä sanojen kanssa. Minä olen hyvä rakentamaan systeemejä, joiden avulla saavutan tavoitteeni. Mutta rakkaus ei tarvitse systeemejä. Rakkaus on sekä tavoite että lopputulos. 

Ja kun rakkautta ei olekaan, ei ole myöskään sanoja, joilla voisi saada aikaiseksi tekoja. On vain tämä hetki, nollapiste, josta on taas lähdettävä eteenpäin. Yksin. 

Joudun nyt ottamaan tauon kirjoittamisesta, jotta voin istua rauhassa puhelimen äärellä ja odottaa merkkiä siitä, että olin väärässä, joko pääsemällä yli tai kuulemalla hänestä. Se on ainoa systeemi, joka minulla on jäljellä.

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

(Via The Glow)

 

Kuten kaikki varmasti jo tietävät, ruskeiden tyttöjen esittäminen mediassa on yksi lempiaiheistani. Näin äitienpäivän alla on eteen tullut monenlaista kuvastoa ja juttua naisista, ja ne varmasti vain lisääntyvät lähipäivinä. Valkoisia ydinperhenaisia, ihania ja rohkeita ja vahvoja ja kauniita ja samastuttavia tiettyyn pisteeseen. Välissä, alleviivaten, satenkaariperheitä, jokunen yksinhuoltaja. Valkoisia kaikki. Ei siinä mitään, semmoistahan se on.

Mutta sitten kun osuu, niin uppoaa. Tiedättekö sen tunteen, kun sokaisevana hellepäivänä on niin kova jano, että kun vihdoin löytää kioskin ja saa tietää, että vesipullot eivät ole kylmässä, huitaisee välinpitämättömästi kädellään, ei jää odottelemaan vaihtorahaa, kaataa pullon kerralla kurkkuun - eikä tule edes pissahätä. Sen oikein tuntee, kuinka vesi imeytyy soluihin ja veri ohenee optimaaliseksi, sydän jaksaa taas ja huulet pullahtavat takaisin omanmuotoisiksi.

Heliumpallo, joka tulee vappuna ulos kylmästä kotiin.

Okei, riittää jo kielikuvien kanssa.

Samira Nasr on muotilehti Ellen muotitoimituspäällikkö. Hän on ruskea. Hän on yksinhuoltaja. Ja mikä vapauttavinta - ja tiedän, etten ole yksin tämän kanssa, vaikka nolottaakin kirjoittaa tämä auki - hänellä on valkoisesta käyvä lapsi. Olen lukenut tämän jutun nyt useaan kertaan. Tämä on monumentaalinen elämässäni. Randomit blogit voivat sitä olla, kun ei ole muuta vaihtoehtoa.

Minä tulin ihanasta, viileästä, harmaasilmäisestä, silkohapsisesta äidistäni pienenä, karvaisena, punaruskeana myttynä. Kasvoin isoksi. Nykyään näytän aivan äidiltäni päästä varpaisiin, vain väri ja hiukset ovat eri. Tätähän ei tietenkään kukaan näe. Oma lapseni syntyi pienenä, karvaisena, posliinisena myttynä. Hänen värinsä ja hiuksensa ja piirteensä ovat täysin erilaiset kuin minulla. En tunne kehenkään niin suurta yhteyttä kuin häneen, mutta kyllä se vaikuttaa, kun meitä ei aina nähdä yksikkönä. 

Välillä ihmisiä hämmentää kun he tajuavat että hän kutsuu minua äidiksi. Lentokentillä ei aina uskota, että hän on minun lapseni, joten kannan syntymätodistusta mukanani. Hän ihmettelee aika ajoin, miksi minä ja Saba-isoisä ja hänen kaksi tätiään olemme niin erinäköisiä kuin kaikki muut, kenet hän tuntee. 

Ja minä ihmettelen välillä, miten hän voi olla niin erinäköinen kuin minä. Tiedättehän ne äitiyden kielletyt tunteet ja hämmentävät hetket. Tämä on varmaan sitten yksi niistä. Yhtäältä lapsellani on itsemäärittelyoikeus omaan identiteettiinsä, mutta toisaalta tiedän jo nyt, että en tule välttämättä jakamaan rodullistettuna naisena olemisen kokemusta hänen kanssaan. Oman, kohdustani tulleen lapseni kanssa, joka on ainoa asia maailmassa jota olen koskaan rakastanut ja jota luulin osaavani suojella. Jotenkin naivisti kuvittelin, että tämä voi mennä vain yhteen suuntaan, tämä tie: minun äitini voi olla vaalea, mutta lapseni ei. Ehkä se johtuu siitä, että aina lapsena, kun ihmiset näkivät perheemme, käytiin keskusteluja siitä, miten tumma dominoi, miten emme näytä äidiltämme.

Koska ihminen kuvittelee kaikki ihmiset itsensäkaltaisisiksi, mietin jo raskausaikana, miten tulen hänelle puhumaan asiasta, millaisia työkaluja annan hänelle kestää erilaisia tilanteita. Nyt vaikuttaa siltä, että en tule jakamaan tätä perintöä. Se on hämmentävää. Tosi tosi outoa. Mitä ihmettä minä sitten hänelle opetan, sellaista mitä maailma ei? Voiko hän halutessaan kieltää minut, niin kuin historiasta tiedämme? Näkeekö hän itsensä minussa? Näkevätkö muut hänet minussa? Ja ennen kaikkea, näenkö minä hänet?

Sen tunteen puuttuminen, että katsoo peiliin kun katsoo äitiinsä, etenkin muiden ihmisten katseiden kautta, on ehkä yksi isoimmista kipupisteistä, joka voi tulla äidin ja lapsen väliin. Ei se nyt sentään pyyteetöntä rakkautta horjuta, mutta jotakin se tekee. En osaa sanoa mitä, koska en tiedä muusta, mutta sanon tämän, koska tiedän tämän.

Lapsen tehtävä ei tietenkään ole olla laastari eikä hänen tarvitse uudelleenkirjoittaa perhehistorioita. Sellaiseen ei saa pyrkiä, sellainen pitää heti tiedostaa, koska sellaiseen ei lapsi edes pysty. Lapsen tehtävä on olla lapsi ja piste.

Siitä huolimatta hän voi kuitenkin saada meidät kokemaan ja ajattelemaan kehomme ja juuremme uusista näkökulmista, käsittelemään lasta sisällämme, äitiä sisällämme.

"Sun rakkaus tuntuu mulla poskissa," hän sanoo aina välillä. Sirkkaliisa on opettanut minulle sen, mitä maailma ei koskaan tule pystymään. 

 

Ps. Maailman pitää silti yhä edelleen esittää äidit ja lapset monimuotoisemmin - tämä tunnekuohu ei ollut mikään vapautus vastuusta ;)

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

 

Riippumatta siitä, mitä eilen näytettiin televisiossa, me heräsimme tänään ja teemme sen, mitä pitää. Ilman että kukaan on halannut meitä yöllä ja sanonut, että kaikki järjestyy, että sinä olet arvokas, että taistellaan me yhdessä. Me ymmärrämme, että se nyt vaan on niin, että me hoidamme kaiken pyykeistä ruoanlaittoon ja neuvolasta harrastuksiin - sekä kaiken sen, mitä siihen väliin jää, kuten suukot, iltasadut, keskustelut vaikeista asioista ja koko elämä.

Ai niin, ja meidät itsemme, työmme, uramme (joka koostuu tällä hetkellä lähes täysin "sori en pääse" -maileista, koska jos se ei tapahdu välillä 9-16, emme pääse, emmekä yleensä silloinkaan pääse, koska joudumme tekemään kaiken välillä 9-16 ja kalenteri on täynnä viikkokausien päähän), harrastuksemme (yeah, right) ja romanttiset viritelmämme (yeah, right potenssiin miljoona).

Riippumatta siitä, tuleeko äärioikeistopomo televisioon levittämään sairasta agendaansa, lapsemme voivat sairastua mahatautiin ja itsellemme voi nousta kuume. Koska olemme ihmisiä. Riippumatta siitä, mistä hallitus leikkaa, heräämme kello kolme yöllä vaihtamaan lakanat ja joudumme jättämään itkevät lapsemme hetkessä pehmoisesta pesästä kylmänkankeaksi muuttuneelle laverille siksi aikaa, koska käsiä on vain kaksi. Koska olemme ihmisiä. Tiedostamme, että pääsemme seuraavan kerran nukkuman ehkä joskus seuraavana iltana. Siihen saakka silitämme, paijaamme, lohdutamme, puhallamme, maanittelemme syömään tai edes juomaan vähän, ja siivoamme hieman lisää jälkiä.

Meidät sijoitetaan toiseen ääripäähän, kutsutaan äärisuvaitsevaiseksi – mitä, omaa henkiin jäämistäämme kohtaan? – mutta me tiedämme tasan tarkkaan missä olemme: vastuussa. Toisen ihmisen elämästä. Ja me teemme sen helvetin hyvin olosuhteisiin nähden. Tiedämme, ettei kukaan tule viiden, kuuden pintaan kotiin vaihtamaan vuoroa, eikä kukaan voi jäädä tänne, jotta me pääsisimme viikonlopuksi töihin, niin kuin olemme luvanneet. Hetken mietimme, että jospa yrittäisimme taas kerran selittää leikki-ikäiselle, että äiti nyt vähän lepää, äitillä on samalla tavalla huono olo kuin sinulla. Mutta me muistamme viime kerrasta sen kauhun, kun lapsi yritti prosessoida, että ainoa pysyvä aikuinen hänen elämässään ei olekaan voittamaton.

Joten me menemme suihkuun, itkemme siellä, kampaamme hiuksemme tarkkaan, sadoin, päättäväisin vedoin, lotraamme kasapäin kookosöljyä, laitamme tiukan palmikon, pirskotamme rohkeasti chanelvitosta ja puemme ylle äidillisen kotiasun (leggingsit, merimiespaita ja silkkikimono), hoilotamme ”Let It Gota” ja sisustamme nukkekotia.

Arvomme pyytääkö apua vaiko eikö. Avun pyytäminen, se on aina yhtä nöyryyttävää, vuosienkin jälkeen. Se ei ole aina päättynyt hyvin. Joskus , kun vastaus on ymmärrettäväkin ei, se alleviivaa entisestään tunnetta siitä, kuinka yksin on. Toisaalta, ihmiset ovat ihania, he tarjoavat apua ja antavat sitä suurimman osan kerroista, mutta avunpyyntötekstiviesti kuulostaa omiin korviimme aina jotakuinkin tältä: ”Luuseri täällä moi, olen tehnyt aikoinani liudan paskoja valintoja, ja nyt sitten tarvitsisin banaaneja ja paahtista. Voitko tuoda heti. Maksan jos/kun jaksan. T. Hemmoteltu kakara ja sen hemmoteltu kakara.”

Kaikenmaailman helvetin turvattomuusiltojen jälkeen tulee aina huominen. Ruskea ihminen on Ylen pohjanoteerauksesta riippumatta edelleen ruskea, äiti edelleen äiti, yksinhuoltaja edelleen yksinhuoltaja. Katokaas kun meillä on tämä ikävä ja kiusallinen ja sisukas rasismi, ja sitten meillä on myös kaikki samat asiat kuin valkoisillakin ihmisillä, naisilla, yksinhuoltajilla.

Ja niihin saa pyytää apua, ja niiden edessä saa tuntea itsensä väsyneeksi ja turvattomaksi. Sinun ja minun ei tarvitse olla mitään helvetin angeladaviseja joka päivä. Kyllä angeladavisillakin joskus salettiin on ollut pakki sekaisin ja suru puserossa.

 

Pages