Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Muutama tunti Pariisin terrori-iskujen jälkeen ihmiset alkoivat ladata profiilikuviensa päälle Ranskan lippuja. Samalla käynnistyi jonkin sortin some-sota. Syötteisiin alkoi ilmestyä vastapuhetta, jonka mukaan on tekopyhää surra Ranskan tragediaa, jos ei ole reagoinut mitenkään viimepäivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien terrori-iskuihin Lähi-Idässä ja Afrikassa.

Ja onhan se, tekopyhää. Se on myös maailman inhmillisintä.

Se, että suree sitä minkä tuntee, sitä mikä on lähellä, sitä mihin voi samastua. Se, että olemme tekopyhiä emmekä pidä ruskeita ja mustia kehoja ja tragedioita yhtä traagisina kuin eurooppalaisia sellaisia, ei ole meidän syymme. 

Se on eurosentristien, eurooppakeskeisen ajattelun syy. Ja siihen meidät on kaikki kasvatettu. Tällä tarkoitan sitä kolonialistista, imperialistista käsitystä, jonka mukaan eurooppalainen ja yhdysvaltalainen kulttuuri ja demokratiakäsitys on homogeeninen ja ylivertainen muihin kulttuureihin nähden, jotka puolestaan ovat fundamentaalisesti yksinkertaisempia ja alkukantaisempia.

Eurosentrismi on renessanssista saakka huimassa nousussa ollut ajattelusuuntaus, joka kulminoitui ladattavaan facebook-profiilikuvaan ja turva-applikaatioon  männä viikonloppuna. Se, että se on valloillaan, ei tarkoita, että se olisi oikein.

Me emme voi sille mitään, että elämme keskellä tätä harhaa ja vääristymää, jossa terrorismia pakenevat ihmiset ovat itse terroristeja vain sen vuoksi, että tulevat tummasta, epämääräisestä etelästä. Me emme voi sille mitään, että heidät riisutaan ihmisyydestä edessämme kertomalla vain yhdenlaisia tarinoita tietynlaisilla sanoilla, jotka estävät tiedon välittymisen ja tiedon muuttumisen välittämiseksi.

Vai voimmeko?

Voimmeko vaatia tasapuolisempaa uutisointia? Dekolonisaatiota mediassa? Niitä halvatun hiusohjeita? Normin ja keskustan määrittelemistä uudelleen? Niiden purkamista kokonaan?

Olisiko tämä mahdollista sillä samalla energialla, joka nyt menee pelon ja hädän lietsomiseen ja idän/etelän työntämiseen entistä kauemmaksi meistä? Terrorismi ei synny tyhjiössä. Se syntyy monista asioista, äärimmäisestä pahuudesta mutta myös siitä, että meille itsestäänselvät vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät pelkästään ole kaikille tarjolla, vaan ne on myös otettu joidenkin toisten selkänahoista. 

Ihmisyys ei ole vientituote. 

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

still-kuva videoteoksesta Standing in the Ruins, 2015, HD-video, stereoääni, kesto 3:19, kuva: Tatu Tuominen

 

Muistatko ajan, jolloin ei ollut vielä Pinterestiä? Kun kaikilla meillä oli ensin sieltä täältä repäistyjä sivuja ensimmäisestä työpaikasta varastetussa muovitaskussa, sitten tietokoneidemme työpöydällä kansio nimeltä ”koti-inspis” tai ”sisustusjutut”?

Missä ne ovat nyt? Mitä me oikein haimme niillä?

Missä ovat ne kaikista vanhoista koneista ulkoisille muisteille siirretyt kansiot nyt? Ehkä ruokakaapin yllähyllyllä, tai kirjakaapin pohjalla olevassa pahvilaatikossa, jonka kylkeen on tussattu ”utter crap”.

Ne kansiot, joissa on punaisten persialaismattojen, terrakotasta kasvavien peikonlehtien, kalanruotoparkettien ja nokkelien seinäryijyjen lisäksi kuvia tasakattoisista tapiolalaistaloista, kiehkuraisista pariisilaisparvekkeista, sellaisista kalliomaisista tönöistä jossain keskellä Marfaa, jotka kelpaisivat jopa itselleen Georgia O’Keeffelle, kallionkiellekkeeltä hyppäämässä olevista, omaan minimalistiseen ökyynsä hirttäytyneistä kuutioista.

Talot, joille kadut ovat vain saumavaroja. Arkkitehtuuri on yhtä aikaa maailman banaalein ja fantastisin asia. Huomaamaton monumentti.

(nro 65) sarjasta Studying Modern Architecture with a Knife, 2014-2015, leikatut arkkitehtuurikirjojen
ja -lehtien sivut paperille, 34 x 28 cm, kuva: Tatu Tuominen

 

Sen tietää myös kuvataiteilija Tatu Tuominen. Hänen teoskokonaisuutensa Studying Modern Architechture with a Knife tutkii modernistisen arkkitehtuurin ideaaleja. Tuominen on rakentanut lehtien ja kirjojen sivuista leikkaamistaan paperinpalasista monikerroksisia kollaaseja, joista avautuu hennosti kolmiulotteinen näkymä samaan aikaan dystooppiseen, epätodelliseen ja hyvin tutunoloiseen, kliiniseen (esi)kaupunkiin ja sen julkiseen tilaan.

Kokonaisuuteen kuuluu videoteos Standing in the Ruins, jonka rakennusaineena on taulusarjasta syntynyt paperisilppu. Myös musiikintekijänä tunnettu (mm. Liisanpuisto) Tuominen on sämplännyt Gottfried Huppertzin säveltämää Metropolis-soundtrackia.

Kuvataiteesta kirjoittaminen on kaikkein intiimimpien salaisuuksien paljastamista. Kuvataide on se metrin tai kaksi pitkä keskustelu, joka tapahtuu taideteoksen ja katsojan välillä. Se muisto, jonka teos palauttaa tai jonka se jättää. Tuomisen näyttely on puhutteleva silmänräpäys viimekesäisestä Centre Pompidoun Le Corbusier -näyttelystä, missä katsoin lähes tunnilta tuntuneen ajan lastani katsomassa uudelleen ja uudelleen rapistunutta videota Notre Dame du Haut’n kirkosta.

Modernistinen arkkitehtuuri nousi sodanjälkeisestä traumasta ja epätoivosta. Kaupunkeihin virtasi uusia ihmisiä, uusia ajatuksia, ja juuri taloissa tapahtui integraatio, assimilaatio ja jälkityö. Mutta mitä sen jälkeen? Miksi, miten?

Tuomisen näyttely on tänään – kun ideoiden kaupunki näyttää videopeliltä – ajankohtaisempi kuin koskaan. Se sekä selittää, miksi kaupunkimme näyttävät siltä miltä ne näyttävät, että näyttää, kuinka hauraita ideaalit usein ovat. Paperinohuita.

 

METROPOLIS – Collage City, 11.-29.11. Galleria Huuto (Uudenmaankatu 35, ti-su 12-17).

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Kello 6:14, rue des Blancs Manteaux. En oikein tiedä. Melkein paloin eilen olkapäistä. Täällä Pariisissa häviän massaan samalla tavalla kuin Lontoossa ja Rishonissa. Näytän ihan perusmuijalta eikä kukaan kysy mitään. Juuri tätä minä olen. #suomigoals.

Mutta vitsi tämä Jong on hyvä, kun vauhtiin pääsee. Ensimmäiset sata sivua sisältävät paljon jaarittelua Saksan toisen maailmansodan jälkeisestä kollektiivisesti identiteetti-hikoilusta, mutta on siellä upeita murujakin. Sitten alkaa tykitys. Miten mikään ei ole muuttunut neljäänkymmeneen vuoteen?

Nostin äsken katseeni tästä. Istun lasten leikkipuistossa. Vastapäisellä penkillä seisoo mies ilman housuja ja huljuttelee kassejansa Evianilla. Täydellinen ajoitus, semminkin kun olen kohdassa, missä Isadora pohtii miksi zipless fuckit käyvät niin harvoin toteen. Siis sellaiset saumattomat, autuaat kohtaamiset. Liian usein vetovoima on ilmeinen, mutta toteutus ontuu silti. Mikäköhän on zipless fuck suomeksi? Täytyy perehtyä. Koska nyt tulee mieleen vaan se, kun joskus laittaa farkut kommandona jalkaan, ja pieni pala lihaa jää vetskarin väliin.

Kirjoittaminen on älytöntä puuhaa. Pitää vaan istua ja kirjoittaa peräkkäin merkkejä, joista joku on joskus päättänyt, että ne tarkoittavat eri ääniä. Esimerkki: nyt tuolla miehellä on jo verkkarit jalassa, mutta minä ehdin jo ikuistaa hänen roikkuvat pallinsa tähän nättiin, saniaiskantiseen vihkoon.

Jotain hyötyä muuten synnytyksestä jääneestä alavatsaröllykästä: voin työntää avonaisen kirjan alareunan sen alle, jolloin kädet vapautuvat leikkimään hiuksilla tai syömään eilen japanilaisesta ravintolasta laskun yhteydessä saatuja kirsikka-toffeita. Kätevää!

Hassua muuten sekin, että juuri kun olen lukemassa Isadoran kokemuksia oidipuskompleksista, vierelleni ajaa ruskea roskakuskimies joka huudahtaa: ”Bonjour madame! Quelle belle fleur!”

”Bonjour monsieur, mais je suis une mademoiselle.”

Kaukana on helmikuu, jolloin tuntui, että on pakko kirjoittaa nyt vaan. Mahassa velloi ja asiat ryöppysivät ulos. Nyt olen taas kiinni to do -listoissa ja suunnitelmissa. Kirjoittamisessa ei ole mitään taikaa. Se on kuin virkkaamista: se opetetaan koulussa ja siihen pitää keskittyä, jotta ei mene väärin. Ja väärin menee usein, patalapusta tulee kireä mytty. Taitoa voi myös pitää yllä, jos kokee tarpeelliseksi, mutta ilmankin moni näyttää selviävän. Pitää laskea, pitää tietää perusasiat, jotta voi kehittää uusia kaavoja ja malleja. Näin olen ymmärtänyt, mutta olen todella huono toteuttamaan muiden antamia neuvoja. Olen itse enemmän mokailijatyyppiä.

Ja minä, minä olen tunnettu siitä, että kyllästyn nopeasti, nopeammin kuin mitä innostun. Tavallaan odotinkin, että olo laantuisi, jotta voisin keskittyä olennaiseen. Tällä Pariisilla nyt ainakaan ei ole mitään merkitystä. Olisin voinut tehdä tämän muuallakin.

Olikohan se joskus Zadie Smith jossain Youtube-haastattelussa, joka sanoi, että lukujako tulee hänellä aina ensiksi. Se on vain häntä itseään ja kirjoittamista varten. Jumala yksin tietää, että haluaisin tehdä kirjaan kolme osaa (pyhä kolminaisuus) ja niistä kuhunkin seitsemän juttua (vain itsellään jaollinen luku). Tuntuu, että vain se saisi minut rauhoittumaan. Kaksikymmentä yksi juttua laastareista. Ei jumalauta.

Pages