Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Hyvät valkoiset ihmiset,

reaktionne parin päivän takaiseen kirjoitukseeni on ollut kerrassaan yllättävä ja huvittavakin. Yllättävä siksi, että olin ihan varma, että te, minua Oneiron-tekstin jälkipuinnissa napakasti ojentaneet, omien sanojenne mukaan (postkolonialistista) kirjallisuudentutkimusta opiskelleet, käsittäisitte, että se mikä teille on teoriaa ja tenttisumaa, on meille arkitodellisuutta, sekä kirjallisuudessa että sen ulkopuolella.

Huvittavaa siksi, että moni teistä myönsi, ettei ole edes lukenut kirjaa, minkä lisäksi teidän tuntuu olevan vaikea käsittää, että

a) sortavat ja eriarvoistavat rakenteet Suomessa määrittelemme tätä nykyä me ihan itse, ette enää yksin te, eikä se, mitä te haluatte kutsua rasismiksi ole välttämättä ollenkaan sitä, mitä se todellisuudessa meille on;

b) tämä blogin episentri ette ole te, teidän syyttämisenne tai syyllisyytenne, vaan tämä on ainoa paikka koko universumin internetissä, missä me käsittelemme omaa olemassaoloamme riippumatta teidän tunteistanne (ks. täältä suhteessa nettinatseihin, enpä olisi uskonut, että samaa joutuu vääntämään myös suvakeille, mikä vie meidät takaisin kohtaan ”yllättävä”.) 

Koska tämä edelleen, vuoden bloggaamisen jälkeen, tuntuu pakenevan joitakin teistä pahemman kerran, koen nyt asiakseni tarkentaa muutamia seikkoja. 

Moni näytti tulkinneen, että juttuni tarkoitus oli haukkua Lindstedtiä ja hyökätä hänen persoonaansa kohtaan. Näin ei ole. Juttuni tarkoitus ei ollut myöskään määrittää, että kuka saa kirjoittaa ja mitä, tai rajoittaa millään tavalla valkoisen kirjailijan taiteellisia vapauksia. Sanotaan se nyt vielä tässä ihan ääneen, vaikka aika hurjalta tuntuu kirjoittaa jotain, mikä ei ole koskaan käynyt edes mielessä: en halua sensuroida teitä, aivan kuten homot eivät yritä pakottaa heteroita harrastamaan seksiä samaa sukupuolta olevien kanssa, transihmiset eivät yritä pakottaa kaikkia korjaamaan sukupuolta, eivätkä muslimit yritä vallata maatamme tai naiset viedä miehiltä äänioikeutta vaatiessaan tasa-arvoa.

Ajattelin, että ajankohtainen, kaikkien tuntema, palkittu teos, on aika hyvä esimerkki keskustelunavaukseen, joka on jo valmiiksi vaikeasti hahmotettava ja uusi maassamme. Jos olisin puhunut Sinuhesta, minua olisi syytetty vanhojen tonkimisesta saidilaisuuspäissäni; jos olisin jättänyt antamatta esimerkin kokonaan, olisi argumenttini ollut aika ohut ja abstrakti.

Voi olla, että analyysini oli liian ohutta – kyllä, olisi pitänyt mainita Rosa Imaculada ja sanan ”mulatti” käyttö heti sivulla yksitoista – ja tunteellista, joskin pidän mielenkiintoisena, että aina kun kirjoitan (etenkin lapsena) kokemastani rasistisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, niistä kaikkein nöyryyttävimmistä kokemuksistani, tai soimaan perussuomalaisten retoriikkaa/äänestäjiä, saan ylistystä elegantista kielenkäytöstäni ja lukeneisuudestani. Kun taas nostan esiin rasistisia ja muilla eri tavoin syrjiviä rakenteita mediassa, naistenlehtijournalismissa ja nyt kotimaisessa kirjallisuudessa, luetaankin ne yhtäkkiä syyttämisenä ja sananvapauden rajoittamisena. Myös Sarraute-faniuttani epäiltiin, koska olin kirjoittanut nimen epähuomiossa väärin (kuinka monta kertaa erilaisissa julkisissa tilanteissa minun nimeni on kirjoitettu väärin toimestanne - ei, en ole Mubarak enkä Mohamed enkä Hussein), ja tulkintaani Oneironista pidettiin täysin vääränä, koska en ole kirjallisuudentutkija. 

On kertakaikkisen mielenkiintoista, miten solidaarisuutenne ja ajattelunne taipuu näin vähän kun on tosi kyseessä. Te, jotka puolustitte Lindstedtiä hänen rasisminvastaisen voittopuheensa jälkimyrskyssä, käännättekin minulle selkänne kokonaan. Kuka tässä vaientaa ja vähättelee kenenkin ajattelua ja kirjoittamista? Kuka tässä maassa saa oikeasti puhua rasismista? Minä en tarvitse yhtään enempää valkoisia taivaanenkeleitä pelastamaan itseäni, minä olen toimintakykyinen, aikuinen ihminen ja täysin kykenevä kulttuurikritiikkiin siinä missä te valkoiset ihmisetkin.

Minua kiinnosti aiempaa tekstiä kirjoittaessa, ja kiinnostaa yhä ainoastaan kysymys siitä, missä menee määritelmällisesti epätarkan ja vaikean kulttuurisen omimisen käsitteen rajat Suomen kontekstissa. Tästä tekstissäni oli kyse. (Esimerkiksi esittävän taiteen kentällä keskustelu on myös alkanut vastikään.)

Ja kun nyt koulutuksesta oli puhetta, niin olen minäkin istunut näissa samoissa yliopistoissa lukemassa niin englantilaista filologiaa kuin Pohjois-Amerikan tutkimusta. Voin vakuuttaa, että kulttuurisen omimisen sekä valkoisen äänen ja katseen diskurssit ovat ihan oikea keskustelu, jota muualla maailmassa, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, jopa naapurissamme Ruotsissa käydään ihan vakavasti ja defenssien taakse luimuilematta. Ja sitä keskustelua eivät todellakaan johda valkoiset filosofit. Miksi Suomi olisi poikkeus? Miksi tämä tulkintani Oneironista ei voisi kulkea muiden tulkintojen rinnalla? Se, mitä kutsutaan ääripäiksi ja tolkun ihmisiksi ja dialogiksi tai akateemiseksi keskusteluksi, ja se, mikä rooli meille ruskeille suomalaisille on näissä annettu (statisti, objekti, lemmikki, silta, omantunnon lepyttelijä jne.) ei kelpaa meille enää. Kyse on meidän olemassaolostamme ja ihmisarvostamme, tasavertaisesta asemasta yhteiskunnan ja kulttuurin areenoilla. Ei, me emme ole enää vain räppäreitä, missejä ja urheilijoita, terroristeja, pakolaisia ja suomitoisenakielenälapsia. Tai sitten olemme, mutta se on yhtä arvokas kehys keskustelulle kuin tuo teidän tempaamannekin.

Kulttuurinen omiminen on asia, jonka jokainen ruskea, musta, ja erilaisiin etnisiin vähemmistöihin kuuluva suomalainen tunnistaa ja tiedostaa, joka on selvä kuin päivä, keskenämme jaettua hiljaista tietoa, jota on äärimmäisen vaikea pukea sanoiksi, koska se on niin itsestään selvää. Esimerkiksi viime vuoden lopulla Suomea meinattiin edustaa Miss Maailma -kilpailussa pilailupuodista hankitussa saamenasussa. Saamelaisväestö loukkaantui ja raivostui, syystäkin. Joiltakin pointti meni ohi: he perustelivat, että koska feikkiasu ei ole se oikea asu, ei ole syytä loukkaantuakaan.

Kyse ei ole itse asusta, niin kuin ei ole itse Oneironista, tai Carola Milleristä tai Laura Lindstedtistä henkilöinä, vaan takana piilevistä valta-asetelmista ja rakenteista, siitä kuka ottaa haltuun asioita, minkälaisessa historiallisessa viitekehyksessä ja miksi, ja miten se vaikuttaa käsityksiin, asenteisiin ja ylläpitää edelleen syrjintää.

Vaikka kulttuurisen omimisen käsite on häilyvä ja vahvasti kontekstisidonnainen, oli Oneiron minulle pitkästä aikaa kokemus, josta pystyin sanomaan heti, että ei, tämä ei ole ok.

Muistan, että moni muslimiystäväni koki saman tunnekuohun Anja Snellmanin Parvekejumalista ja Jari Tervon Laylasta. (Ja saattoipa joku ajatella, että jopa Ranya El Ramlyn Auringon asema ja Nura Farahn Aavikon tyttäret on kirjoitettu valkoisen katseen kautta, mikä ei ole lainkaan mahdoton tulkintakehys. Yksi niistä.) Juuri tässä poliittisessa ajassa ja ilmapiirissä, tämän kielenkäytön keskellä, kun te koulutettuina ja tilannetta tarkkaan seuraavina ihmisinä tiedätte, miten mahdollisuuksiamme yritetään rajata ja ääntämme hiljentää, historiaamme koko ajan typistää ("te olette olleet täällä niin vähän aikaa, ette voi koko ajan olla vaatimassa jotain" oli myös yksi eilisistä argumenteistanne) tuntuu kohtaloidemme haltuunotto erityisen syvällä.

Mutta eikö kirjailijan ainoa työkalu ole ”eläytyminen toisen nahkoihin”, ja ”äänen antaminen myös sellaisille hahmoille, joita ei itse edusta” tärkeää? Näin kysyitte eilen.

Ensimmäistä en ole kiistänyt, eikä minulla ole mitään intressiä sitä rajoittaa. Halusin vain keskustella siitä, mitkä ovat ne asetelmat ja historialliset jatkumot nykykirjallisuutemme taustalla. Millaiseksi suomalainen kirjallisuudenystävä kuvitellaan (ei-hepreankielentaitoiseksi, ei rodun ja sukupuolen risteyksessä eläväksi, ei tekstejä tulkitsemaan kykeneväksi). Pelkästään oletus siitä, että meille pitää antaa ääni, on toiseuttava ja lähtee valkoisuuden normista. Meillä on ääni, se on aina ollut. Te ette löytäneet sitä ristiretkillänne, te ette polttaneet sitä kaasukammioissanne ettekä te nytkään tule kertomaan, miten meidän pitää ajatella ja puhua, ettei teille tulisi paha mieli.

Te ette kuuna kullanvalkeana lähtisi kyseenalaistamaan Zadie Smithin ja Jonas Hassen Khemirin tapaa alleviivata valkoisuutta ja häivyttää ei-valkoisuutta NW:ssä ja Allt jag inte minssissä. Te olisitte että uuh ja aah, maahanmuuttajakirjallisuutta, postkolonialistista kirjallisuutta. Mutta meille se ei ole sitä, vaan yksi harvoista vaihtoehdoista. Se, että minulla ei ole edes antaa tähän suomenkielistä esimerkkiä, on ongelman ydin. Meillä ei ole mitään, millä tasapainoittaa teidän luomianne rodullistettuja hahmoja. Te ette halua meidän edes bloggaavan aiheesta.

No, mikset sitten kirjoita itse? Mikä estää? Mikset esitä ratkaisuja, vaan pelkkiä ongelmia, jotka eivät ole edes pahimmasta päästä? Miksi syytät meitä, nälkätaiteilijoita, rahan tekemisestä kustannuksellanne, vaikka meillä on myös asiat huonosti? Näin kysyitte eilen.

No, minähän kirjoitan. Kirjoitan nyt tätä. Lisäksi minulla on kustannussopimus ja apuraha ja minä olen kirjailija riippumatta siitä, haluatteko te kuulla, mitä minulla on sanottavanani. Ettekä te edes ole ensisijainen lukijakuntani, ette ensisijainen kriitikkoni.

Toni Morrison sanoi sen, mitä me ajattelemme kaikki: “I’m writing for black people --- in the same way that Tolstoy was not writing for me, a 14-year-old coloured girl from Lorain, Ohio. I don’t have to apologise or consider myself limited because I don’t [write about white people] – which is not absolutely true, there are lots of white people in my books. The point is not having the white critic sit on your shoulder and approve it”. 

Lindstedt kirjoitti hyvin, ihanasti ja inspiroivasti, mutta hän ei kaikessa postmodernismissaankaan kirjoittanut minulle, vaikka hän olisikin teidän norminne. Ja, koska minä olen yhtä lailla olemassa riippumatta teistä, en minäkään kirjoita ensisijaisesti teille. En täällä blogissa, en kirjassani. Kuten vuosi sitten ensimmäisessä postauksessani sanoin, en ajattele olevani ruskea ennen kuin te siitä minua muistutatte. Ja se koskee myös kulttuurieliittiä.

Chimamanda Ngozi Adichie kutsuu tätä ilmiötä ”yhden tarinan riskiksi” (suom. oma), mikä tarkoittaa sitä, että on vaarallista ajattelullemme ja olemisellemme, jos meillä ei ole käytettävissämme omin ehdoin, itsellemme kirjoitettua kirjallisuutta. Se ei tarkoita, ettettekö te voisi sitä lukea ja siitä nauttia. Valkoisten kirjailijoiden tarinat saattavat tavoittaa hyvin ja uskottavasti sen, millaista on olla rodullistettu ihminen (vaikka yleensä näin ei todellakaan ole), ne saattavat tyydyttää teidän vieraannälkänne (sitä en tiedä, koska minulle se ei ole vierasta enkä pysty sitä näkemään niin vaikka haluaisin), mutta historiallisesti ne määrittävät ylipäätään sen, mikä on kirjallisuutta ja mikä ei ole – ja anastamalla vielä pönkittävät asemaansa. 

Te haluatte nopeita ratkaisuja asioihin, te haluatte, että minä, yksittäinen ihminen, poistan ongelman, joka on ollut meillä satoja vuosia, jotta se ei enää aiheuttaisi teille epämukavuutta. Minä haluan poistaa ongelman siksi, että meitä ei enää syrjittäisi ja kohdeltaisi alempiarvoisina ihmisinä.

Ja mitä rahastamiseen tulee, niin ehkä olisi syytä katsoa keskeltä periferiaan. Jokainen meistä, joka kirjoittaa, jolla on kieli ja mahdollisuus ajatella, on keskellä, ei marginaalissa, ei nälkäkuoleman partaalla. Tämä ei ole mikään uhritutumiskilpailu, tämä on yhteiskuntamme. Jokainen meistä, joka saa äänensä kuuluviin, kuuluu eliittiin, etuoikeutettujen joukkoon, vallankäyttäjiin. Jotkut meistä vain päätyvät tänne siitä huolimatta, että meitä yritetään painostaa lähihoitajiksi, siivoojiksi ja bussikuskeiksi pelkästään etnisyytemme vuoksi ilman, että meille kerrotaan muista vaihtoehdoista selkeästi, ilman että meidän sivistystämme, kertomaperintöämme tai suomenkieltämme edes lasketaan taiteeksi, missä meidät taiteellisen uran valitessammekin yritetään laittaa muottiin (hiphop, breakdance, napatanssi, mamuroolit televisiossa, vanhempiemme monikulttuurinen rakkaustarina kirjallisuudessa jne.) ja ilman, että meillä on yhtä ainoata kirjallista esikuvaa edellämme – paitsi ne teidän keksimänne.

Josko tämä vähän selventäisi? Vai riittäisikö jopa se, että myöntäisitte itsellenne, ettette aina voi ymmärtää, koska kaikki ei aina lähde teistä? Ei edes kulttuurinen omiminen.

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Joululomalla tein sen, minkä kaikki muutkin suomalaiset: luin uusimman Finlandia-voittajan, Laura Lindstedtin Oneironin. Kirja kertoo, kuten me kaikki jo varmaan tässä vaiheessa tiedämme, seitsemästä jo kehottomasta mutta silti erimaalaisesta naisesta, jota ovat kuolleet ja joutuneet yhtä aikaa jonkinlaiseen tyhjiöön, mistä pitäisi päästä eteenpäin.

Tyhjiössä he käyvät läpi elämiään ja kuolemiinsa johtaneita olosuhteita. Hyvin universaalia ja koskettavaa, taidokkaasti rakennettu miljöötön miljöö.

Mitä sitä kiertelemään: Lindstedt otti minut jo kansipaperissa, missä hän paljasti työstävänsä väitöskirjaa Nathalie Sarrautesta. Kiljaisin innosta – en tunne ketään toista, joka tietäisi Sarrauten. Tropismeja on ihana, ihana, ihana.

En ole fantasian ystävä, mutta tämä on eittämättä hyvä kirja: se on ammuttu täyteen jännittäviä kulttuurisia referenssejä, huumori on herkässä, feminiinisyys hyvin samastuttavaa ja ja ja…

Harmi vaan, että Oneiron on kulttuurista omimista par excellence.

Kulttuurinen omiminen tai anastaminen (engl. ’cultural appropriation’, termi kehitettiin 1900-luvun loppuvuosikymmenien aikana – meillä ei ole vielä sanastoa tälle kaikelle suomeksi, mikä on iso osa ongelmaa ja myös sen oire) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi kuvataiteen tai muodin tai muun kulttuurin saralla yksi kulttuurinen ryhmä, yleensä länsimainen ja valkoinen, ottaa haltuun jonkun toisen ryhmän tapoja, käsityksiä ja tuotteita – ja pönkittää niillä omaa valta-asemaansa ja myös taloudellista etumatkaansa ilman, että joutuu koskaan kärsimään asiaan liitetystä sorrosta.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi afrotukka. Sitä suoristettiin polttamalla ja piiloteltiin suoratukkaisten peruukkien alle vuosisatoja, ja mustilla ihmisillä oli jopa vaikeuksia saada töitä tai mennä opiskelemaan hiukset luonnontilassa (ja on edelleen), mutta valkoisten ihmisten muodissa se nousee aina välillä uudelleen pinnalle ilman, että se vaikuttaa heidän asemaansa yhteiskunnassa heikentävästi. Jos kävisikin niin, että hiuksista koituisi haittaa, he voisivat yksinkertaisesti vaihtaa tyyliä johonkin toiseen, vaikkapa pikkuletteihin, dreadlockseihin, japanilaisen geishan nutturaan ja niin edelleen.

Mitä kirjallisuuteen tulee, ovat valkoiset naiset kirjoittaneet mustia hahmoja maailman sivun. Meillä on Harriet Beecher Stowe, Harper Lee ja niin edelleen. Loistavia, jännittäviä kirjoja. Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.

Meillä Suomessa ei tällaista kirjallisuutta ole vuonna 2016. Meillä on ehkä kahden käden sormilla laskettavissa teokset, joissa rodullistetut itse luotsaavat protagonisteja haluamallaan tavalla (tosin niistäkin voisi argumentoida, että ne on useimmiten kirjoitettu valkoisen katseen kautta, valkoiselle lukijalle, hänen eksotiikanhimojaan tyydyttämään). Meillä on Sinuhe, meillä on pieni joukko valkoisia, ruskeiden lasten taiteilijaäitejä, jotka kirjoittavat lapsistaan ihan mitä sattuu, mutta meillä ei ole omaa kirjallista ääntä.

Siksi Oneiron on harmistuttava, huolestuttava ja jopa vaarallinen. Pyysimme toimittaja Kyösti Hagertin kanssa Lindstedtiä radiohaastatteluun, mutta hän kieltäytyi. Hänen mielestään kokemaamme ongelmaa ei ole, koska hahmot eivät ole todellisia.

Mutta minä olen, ja minä en suostu ottamaan vastuuta jostain mitä en ole – no pun – tehnyt.

Luin Oneironia matkalla isäni luokse, siihen ainoaan paikkaan elämässäni, jossa enää tulee puhuttua hepreaa ääneen toiselle ihmiselle, oltua jemeninjuutalainen suhteessa toiseen samanlaiseen, ilman, että siitä pitää neuvotella, ilman valkoista katsetta. Luin kirjaa isäni sohvalla, vieraspedissä Liisa ihmemaassa -peiton alla, keittiönpöydän äärellä hänen kaataessa itsepuristettua verigreippimehua muumimukiin.

Ensin olin innoissani naisista, innoissani siitä, että New Yorkin juutalainen Shlomith Shkhinah oli saanut paljon sivuja. Olin kiinnostunut myös senegalilaisesta Maimunasta, niin kuin aina näissä tapauksissa. Jokainen haluaa kuulua tarinaan. Kumman minä valitsen, jos tarjolla on valkoinen juutalainen, tai musta muslimi? Muut olivat kai valkoisia, koska siitä ei hirveästi tullut puhetta. Niin meidät opetetaan ajattelemaan, että jos ei erikseen mainita etnisyyttä, niin on valkoinen.

Edellisvuoden finlandia-voittaja kertoi myös valkoisesta juutalaisesta, miehestä, enkä ärsyyntynyt kovinkaan. Hänen tarinansa ei ole minun tarinani, hänellä on Philip Roth, Saul Bellow, Asimov, Doctorow, Mailer, Salinger. Antaa heidän hoidella Jussi Valtonen, jos siltä tuntuu.

Joku voisi argumentoida, että juutalaiset naiset ovat rajatapaus siitä, onko heidän oma äänensä päässyt kuuluviin maailmankirjallisuudessa. Valkoisia newyorkilaisia naiskirjailijoita tietenkin on – haluaisinkin kysyä, mitä ajatuksia Oneiron herättää heissä. Minä siis asetan itseni jonnekin Shlomithin ja Maimunan välille, koska en osaa muutakaan. En tietenkään ole musta, mutten kyllä ashkenazi-juutalainenkaan. Jotkut kokemukset ovat universaaleja kaikille naisille, se on selvää, mutta joitakin ei voi vain päälleliimata hyvän tarinan vuoksi.

Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta. Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta? Ja miten seitsemän ei-suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?

Shlomithin hahmo saa kirjassa suurimman äänen. Hän on hasidijuutalaisyhteisöstä pois lähtenyt taiteilija, joka tekee taidetta omasta anoreksiastaan. Shlomithin tarinan yhteydessä käydään läpi iso määrä ihan oikeaa tieteellistä tutkimusta, joka käsittelee sitä, miten syömishäiriöitä esiintyy juutalaisnaisten keskuudessa erinäisistä kulttuurisista syistä tavanomaista enemmän.

Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. Tiedän, että aika moni muu ei lue sitä ollenkaan, mutta se tuo kivan, eksoottisen tunteen. Hassuja laatikkokirjaimia, onko nyt sivistynyt ja elitistinen olo? Häh?

Olin jokin aika sitten paneelikeskustelussa, missä tunnettu kantasuomalainen toimittaja sanoi, että hänestä tuntuu jännältä kun hänen facebook-feedissään on arabiaa, eikä hän ymmärrä sitä. Että se pitää vain hyväksyä.

Mutta miksi valkoiset eivät hyväksy, ettemme me kirjoita, facebookiin tai muuallekaan, aina suhteessa heihin ja heidän tunteisiinsa? Mikseivät he ymmärrä, että he eivät voi kerta toisensa jälkeen ottaa tarinoitamme ja kohtaloitamme ja historioitamme ja tehdä niillä taidetta ja rahaa?

Kuinka moni Finlandia-voittaja kertoo kantasuomalaisesta? Kuinka moni rodullistettu suomalaiskirjailija on ollut ehdolla sinä aikana kun se on ollut olemassa? (Se on ollut olemassa yhtä kauan kuin minä.) Kuinka moni klassikkoteos kertoo jemeninjuutalaisesta, ruskeasta suomalaisesta? Edes jemeninjuutalaisesta? Edes israelilaisessa kirjallisuudessa? Niin.

Missä menee kirjallisen vapauden raja? Voisi kai ajatella, että asia on johonkin pisteeseen saakka tilannesidonnainen. Jos tarjolla on vain yksi tarina, jonka kertoo etuoikeutettu ihminen valta-asemasta käsin samaan aikaan, kun täällä marssitaan kaduilla sen puolesta, ettei tänne tulisi meitä enempää; samaan aikaan, kun meitä yritetään systemaattisesti vaientaa; samaan aikaan, kun meitä ei rohkaista yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä; samaan aikaan, kun meidän suomenkieltämme ei pidetä arvokkana, ollaan ison ongelman äärellä.