Ladataan...
Ruskeat Tytöt

(Via The Glow)

 

Kuten kaikki varmasti jo tietävät, ruskeiden tyttöjen esittäminen mediassa on yksi lempiaiheistani. Näin äitienpäivän alla on eteen tullut monenlaista kuvastoa ja juttua naisista, ja ne varmasti vain lisääntyvät lähipäivinä. Valkoisia ydinperhenaisia, ihania ja rohkeita ja vahvoja ja kauniita ja samastuttavia tiettyyn pisteeseen. Välissä, alleviivaten, satenkaariperheitä, jokunen yksinhuoltaja. Valkoisia kaikki. Ei siinä mitään, semmoistahan se on.

Mutta sitten kun osuu, niin uppoaa. Tiedättekö sen tunteen, kun sokaisevana hellepäivänä on niin kova jano, että kun vihdoin löytää kioskin ja saa tietää, että vesipullot eivät ole kylmässä, huitaisee välinpitämättömästi kädellään, ei jää odottelemaan vaihtorahaa, kaataa pullon kerralla kurkkuun - eikä tule edes pissahätä. Sen oikein tuntee, kuinka vesi imeytyy soluihin ja veri ohenee optimaaliseksi, sydän jaksaa taas ja huulet pullahtavat takaisin omanmuotoisiksi.

Heliumpallo, joka tulee vappuna ulos kylmästä kotiin.

Okei, riittää jo kielikuvien kanssa.

Samira Nasr on muotilehti Ellen muotitoimituspäällikkö. Hän on ruskea. Hän on yksinhuoltaja. Ja mikä vapauttavinta - ja tiedän, etten ole yksin tämän kanssa, vaikka nolottaakin kirjoittaa tämä auki - hänellä on valkoisesta käyvä lapsi. Olen lukenut tämän jutun nyt useaan kertaan. Tämä on monumentaalinen elämässäni. Randomit blogit voivat sitä olla, kun ei ole muuta vaihtoehtoa.

Minä tulin ihanasta, viileästä, harmaasilmäisestä, silkohapsisesta äidistäni pienenä, karvaisena, punaruskeana myttynä. Kasvoin isoksi. Nykyään näytän aivan äidiltäni päästä varpaisiin, vain väri ja hiukset ovat eri. Tätähän ei tietenkään kukaan näe. Oma lapseni syntyi pienenä, karvaisena, posliinisena myttynä. Hänen värinsä ja hiuksensa ja piirteensä ovat täysin erilaiset kuin minulla. En tunne kehenkään niin suurta yhteyttä kuin häneen, mutta kyllä se vaikuttaa, kun meitä ei aina nähdä yksikkönä. 

Välillä ihmisiä hämmentää kun he tajuavat että hän kutsuu minua äidiksi. Lentokentillä ei aina uskota, että hän on minun lapseni, joten kannan syntymätodistusta mukanani. Hän ihmettelee aika ajoin, miksi minä ja Saba-isoisä ja hänen kaksi tätiään olemme niin erinäköisiä kuin kaikki muut, kenet hän tuntee. 

Ja minä ihmettelen välillä, miten hän voi olla niin erinäköinen kuin minä. Tiedättehän ne äitiyden kielletyt tunteet ja hämmentävät hetket. Tämä on varmaan sitten yksi niistä. Yhtäältä lapsellani on itsemäärittelyoikeus omaan identiteettiinsä, mutta toisaalta tiedän jo nyt, että en tule välttämättä jakamaan rodullistettuna naisena olemisen kokemusta hänen kanssaan. Oman, kohdustani tulleen lapseni kanssa, joka on ainoa asia maailmassa jota olen koskaan rakastanut ja jota luulin osaavani suojella. Jotenkin naivisti kuvittelin, että tämä voi mennä vain yhteen suuntaan, tämä tie: minun äitini voi olla vaalea, mutta lapseni ei. Ehkä se johtuu siitä, että aina lapsena, kun ihmiset näkivät perheemme, käytiin keskusteluja siitä, miten tumma dominoi, miten emme näytä äidiltämme.

Koska ihminen kuvittelee kaikki ihmiset itsensäkaltaisisiksi, mietin jo raskausaikana, miten tulen hänelle puhumaan asiasta, millaisia työkaluja annan hänelle kestää erilaisia tilanteita. Nyt vaikuttaa siltä, että en tule jakamaan tätä perintöä. Se on hämmentävää. Tosi tosi outoa. Mitä ihmettä minä sitten hänelle opetan, sellaista mitä maailma ei? Voiko hän halutessaan kieltää minut, niin kuin historiasta tiedämme? Näkeekö hän itsensä minussa? Näkevätkö muut hänet minussa? Ja ennen kaikkea, näenkö minä hänet?

Sen tunteen puuttuminen, että katsoo peiliin kun katsoo äitiinsä, etenkin muiden ihmisten katseiden kautta, on ehkä yksi isoimmista kipupisteistä, joka voi tulla äidin ja lapsen väliin. Ei se nyt sentään pyyteetöntä rakkautta horjuta, mutta jotakin se tekee. En osaa sanoa mitä, koska en tiedä muusta, mutta sanon tämän, koska tiedän tämän.

Lapsen tehtävä ei tietenkään ole olla laastari eikä hänen tarvitse uudelleenkirjoittaa perhehistorioita. Sellaiseen ei saa pyrkiä, sellainen pitää heti tiedostaa, koska sellaiseen ei lapsi edes pysty. Lapsen tehtävä on olla lapsi ja piste.

Siitä huolimatta hän voi kuitenkin saada meidät kokemaan ja ajattelemaan kehomme ja juuremme uusista näkökulmista, käsittelemään lasta sisällämme, äitiä sisällämme.

"Sun rakkaus tuntuu mulla poskissa," hän sanoo aina välillä. Sirkkaliisa on opettanut minulle sen, mitä maailma ei koskaan tule pystymään. 

 

Ps. Maailman pitää silti yhä edelleen esittää äidit ja lapset monimuotoisemmin - tämä tunnekuohu ei ollut mikään vapautus vastuusta ;)

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

Tämän viikon maanantaina heräsin järkyttävään huonojen hiusten päivään. Se on hyvin sattumanvaraista, kuten tiedämme. Olin ollut jo ainakin viikon puolikuntoinen, ja pessyt hiukset muutaman päivän välein nopeasti, kietaissut ne nutturalle harjaamatta ja öljyämättä.

Niin tein tuonakin aamuna, ja sen jälkeen menin facebookiin, kuten meillä älypuhelimen omistavilla ruskeilla ihmisillä on tapana. Ja kuinka ollakaan, kuin lahjana taivaalta feedissäni oli seuraava saateteksti:

” Maanantain tukkakriisi ja perisuomalainen luihuletti? Opi ottamaan tukastasi kaikki irti ihkun Michelle Williamsin tyyliin.”

Ei, kyse ei ollut Destiny’s Childin Michellestä, vaan siitä toisesta ihanasta.

Olivia oli nimennyt hänet kauneusmuusaksi ja tässä lainaus hiustenhoitovinkistä: ”Pitkä, sivulle kammattu otsatukka tuo kampaukseen pehmeyttä. Tumma tyvi ja vaaleammat latvat tekevät tukasta ryhdikkään näköisen. Kuivaa otsatukka föönin sijaan puhallinkihartimella, jolloin saat siitä nopeasti ja helposti ilmavan.”

Minä en ymmärrä mitä tuo ohje tarkoittaa. Minulla on ihan toisenlainen tukka. Sellainen tukka, jota ei ole olemassa, ja jolle ei ilmeisesti tarvitse antaa mitään vinkkejä, jolle ei ole muoteja ja trendejä ja joka ei ole kaunis ja arvokas.

Minun tukkanihan hoito-ohjeet ja kauneusvinkit tulevat joko telepaattisesti suoraan Jumalalta, Michelle Williamsin näköiseltä, viisikymppiseltä äidiltäni sekä rikkinäisen puhelimen kautta ulkomailla asuvilta naispuolisilta sukulaisiltani, joista heistäkin noin puolet on valkoisia michellewilliamseja.

Minähän en halua lukea naistenlehtiä, koska olen ruskea.

Ensin ajattelin, että kyllä siellä varmaan jotain minullekin, koska vuosi on 2015 ja lehtiä tekevät suvaitsevaiset, lahjakkaat ja liberaalit ihmiset. Selasin lehden nettisivuja, ja löysin lähes neljän kuukauden ajalta pari kolme maahanmuuttajaa (tosin valkoiseksi identifioitavaa, vaikkei se minun asiani olekaan), yhden hyvännäköisen, käsittääkseni romanimiehen – ja minun itseni kirjoittaman jutun rasismista, syrjinnästä ja rodullistamisesta tämän päivän Suomessa.

Voin vakuuttaa, ettei ole mitään niin pitkästyttävää kuin omien tekstien lukeminen. Eikä mitään niin lannistavaa ja satuttavaa, kuin tällaisen asian kasvoille lävähtäminen heti maanantai-aamuna.

Yleensä nielen suuttumuksen, suttaan vähän ripsaria ja arganöljyä kaulan yläpuolelle ja lähden töihin teeskentelemään, että olen yhdenvertainen ja arvokas.

Tuona aamuna päätin laittaa palautetta. Laitoin viestin facebookin inboxin välityksellä ja näin, että se nähtiin heti. Siinä luki esimerkiksi näin:

”Miten aiotte ottaa huomioon myös meidät muut kuin valkoiset suomalaisnaiset? Me joudumme joka kerta soveltamaan näitä teidän vinkkejänne omiin kehoihimme. Olisiko mahdollista tuottaa sisältöä myös meille, niin että joskus jotkut muut joutuisivat soveltamaan? On todella turhauttavaa, että olemme teille täysin näkymättömiä naisina ja mahdollisina kuluttajina. Mitä aiotte tehdä tälle asialle?”

Kukaan ei ole vastannut minulle kohta viiteen päivään. Sen sijaan sivuille on ilmestynyt juttu maannaisestani, nobelvoittaja Tawakkul Karmanista, ja koko sinänsä ihan hienosta jutusta on nostettu kärjeksi kohta, missä Karman kertoo huivivalinnoistaan:

"Peittävä huivi on muuri. Se tekee naisesta heikon. Kun työskentelee julkisessa ammatissa, viesti ei välity, ellei se ole selvä ja läpinäkyvä."

Minulla ei nyt riitä kapasiteetti kuvailemaan, miten monilla eri tavoilla tässä on menty pieleen. Miten paljon tällainen ylimielinen tapa kertoa tarinoita meistä satuttaa. Miten paljon tällainen esitystapa antaa voimaa rasismille. Miten paljon merkitystä lifestyle-kirjoituksilla on ihmisyyden kannalta, jos niin halutaan.

Minä olen lopen uupunut.

 

Share

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

(Ainoa omistamani kuva, missä kirjoitan. Tai ainakin dataan. Pariisi 2010.)

 

Siksi, että jos rodullistettu tyttö haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi omilla ehdoillaan, tai puhutella suoraan muita ruskeita tyttöjä Herran vuonna 2015, on mediatila otettava itse haltuun.

Siksi, että minä haluan kirjoittaa sellaista blogia, jota itse lukisin: rikkinäistä, meikitöntä, hermostunutta, poliittista, runollista, kiusaannuttavaa, etuoikeutettua, uteliasta, tavallista.

Siksi, että minä en malta odottaa, että saisin kasaan kokonaisen kirjan kässärin, tai ole niin lukratiivismielinen, että jaksaisin pilkkoa ja pitchata koko tähänastisen elämäni lehtijutun mittaisiin palasiin.

Siksi, että minä tunnen itseni aika usein yksinäiseksi, rumaksi, tyhmäksi ja epäonnistuneeksi niin tyttönä, äitinä kuin työntekijänä, ja yleinen hypetys auttaa tukahduttamaan ahdistusta.

Siksi, että kaikkihan nykyisin bloggaa. Bloggaa vai blogaa?

Siksi, että minä teen työkseni nettivertaistukeen liittyviä asioita, ja tiedän, miten tärkeää olisi, että jokainen saisi kuulla, että ”hei mä tiedän miltä susta tuntuu”. Varsinkin niihin kaikkein häpeällisimpiin ajatuksiin ja itsestä riippumattomimpiin tilanteisiin.

Siksi, että Suomessa on paljon rasismia.

Siksi, että minä osaan kirjoittaa.

Siksi, että sinulla olisi jotain luettavaa työajallasi ja vessassa.

 

Kiitos Räyhälälle haasteesta! Kellähän kaikilla tämä on jo käynyt? Ehkä heitän tämän nyt vapaasti kaikille: Miksi bloggaat? Kerro heti, myös kommenteissa.

Share

Pages