Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

Viime päivinä jengi on surrut Princeä ja postaillut jatkuvalla syötöllä hänen musiikkivideoitaan someen. On ollut paljon puhetta siitä, miten Prince rikkoi sukupuolen ja rodun ja supertyylikkyyden rajoja. Minä taas olen istunut koneen ääressä ja katsonut ripiitillä Rihannan Needed Me -videota, koska minulle hän tekee sitä juuri nyt.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten hienolta ja voimaannuttavalta teini-Kokosta tuntui nähdä edes etäisesti itsensä näköisiä tyttöjä räppivideoilla paikassa, missä kaikki olivat niin litteitä, tasaisia, kirkkaita, vaaleita. Vuosien varrella minulle on kerrottu erilaisten ylevien tahojen toimesta, kuinka tällainen mustan tai ruskean naiskehon representaatio on haitallinen, stereotyyppinen ja toisintaa eksoottisuuden ja yliseksuaalisuuden ajatusta. Ymmärrän ehkä, mitä tällä tarkoitetaan, koska a) olen tullut tällaisen eksotisoinnin ja yliseksualisoinnin kohteeksi nimenomaan räppikontekstissa ja b) jos katsotaan isoa kuvaa, niin kaikki pop-kulttuuri lähtee misogynistisestä, kapitalistisesta järjestelmästä, kuten suunilleen kaikki muukin maailmassa.

Kun luen näitä juttuja, tulee väistämättä mieleen aika ajoin esiin pullahtava  keskustelu musliminaisten huivista ja siitä, että heidät pitää vapauttaa tästä alistavasta perinteestä, joka ei koskaan todella voi olla naisen oma valinta. Tai että ei kannata mennä minihameessa ja humalassa ulos, jottei tule raiskatuksi. Aivan kuin nämä videonaisetkaan eivät tietäisi mitä tekevät.

Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että tällaiset diskurssit ovat lähtökohtaisesti niin naisvihamielisiä ja eurosentrisiä, että meitä ei ole edes tarkoitus kuulla asiassa. Miksi käyttäisin aikaa näihin keskusteluihin - aikaa, jonka voin käyttää rnb:n kuuntelemiseen ja elämäni elämiseen. Näissä keskusteluissa meidät nähdään enemmän objekteina ja toimintakyvyttömämpinä kuin yhdessäkään räppivideossa. Näiden keskustelujen tarkoitus on vaientaa, rauhoittaa, ottaa haltuun oletettu eksoottinen stereotypia. 

Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että minulle tämä on edelleen, vuonna 2016, yksi harvoista tavoista nähdä itseni "televisiossa". Maailmassa, jonka arjessa en näe ketään näköisiäni läheltä, tuntuu aivan helvetin hyvältä voida ajatella, että tällaiset nännit, tämänväriset reidet ja mustapisteinen sänki niissä on totta. Tältä tatuointien kuuluukin näyttää ihoa vasten.

Tietenkin tarvitaan muitakin esitystapoja, moninaisuutta, mutta se ei tarkoita, että tässä nykyisessä tavassa olisi jotain vikaa. Meissä ei ole mitään vikaa.

Tämä on totta, ja tämän on laittanut keskelle ruutua isolla toinen nainen. Ihmiset katsovat tätä ja tanssivat tähän. Minä olen totta. Minä olen vahva ja kaunis.

Mikään syvällinen analyysi tai pelastusteoria ei tule viemään tätä tunnetta minulta pois. Minua ei tarvitse pelastaa toiselta kaltaiseltani, Rihannalta.

 

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

"En koe itseäni suomalaiseksi. En tarkoita, ettenkö haluaisi olla suomalainen. Minun ei vain anneta unohtaa, etten ole. Miksi yrittäisin väkisin kuulua teidän joukkoonne?"

Näin sanoi huippulaadukasta, tiheäntönkköä, englanninkielistä ysäriräppiä soittavan duon, The Megaphone Staten, toinen puolisko, räppäri E. Thelo taannoisessa Rumba-lehden haastattelussa

Aina kun samastun johonkin, tunnen samaan aikaan painostavan ja ryhtiä korjaavan tunteen rintalastassa. Vähän niin kuin hikan. Tulee olo, että olo pitää saada pois, koska en halua, että kellään toisella on näin epämukavaa. Toisaalta tuntuu, että olen elossa.

Tapaamme E. Thelon kanssa perjantai-iltana Karhupuistossa, eväinä kolmioleipää ja jaffaa. Kumpikin tietää, mistä on kyse.

Miksi sä et muka koe itseäsi suomalaiseksi? Sä oot suomalainen, sä oot Viljakkalasta, sä puhut pirkanmaata.
Kaikki mitä teen, kaikki mitä mä sanon, kyseenalaistetaan aina. Se otetaan aina vastaan jonain ihan muuna juttuna kuin mitä mä tarkoitin. En mä oo koskaan päässyt tunnetasolla siihen, että me oltais samalla viivalla. Mä en vaan oo päässy siihen, eikä mua kiinnosta enää lähteä kosiin sitä hommaa.

No mitä sun pitäis tehdä, että sä voisit tuntea itsesi suomalaiseksi?
Sitä mä en tiedä. Mä puhun ihmisille suomea, ja ne vastaa mulle englanniksi. Mä en vaan tiedä. Jos mä tietäisin…

Jos sä tietäisit, niin haluaisitko sä välttämättä tehdä sitä?
En tiedä sitäkään. Nuorempana olisin saattanut yrittää, mutten enää. (Thelo on 29-vuotias, toim. huom.)

Mutta jos sä kuvittelet, niin mitä se voisi olla, mitä ihmiset haluaisi, että sä olisit?
Menestyjät otetaan mieluusti vastaan. Varmaankin mun pitäis jotenkin isosti vaikuttaa siihen, miten jotkut muut joissain muissa maissa näkee suomalaiset. Olisin vaikka urheilija, olisin Wilson Kirwa. Mutta jos mä oon ihan normijäbä, käyn töissä vaan ja teen asioita, niin mä oon vaan aina se mamu.

Mutta se olis vaan se mun naama, se ei vaikuttais kenenkään muun elämään, sit mä oisin vaan se yksi hyvä jäbä, poikkeustapaus. Esimerkiksi juuri nyt Musta Barbaari nauttii tätä asemaa. Että sä oot niin hyvä tyyppi, että natsitkin voi morjenstella.

Mitä sä kelasit kun sä näit sen kuvan Barbaarista ja skinipomosta netissä?
No sitä just, että sä nyt sait free passin, mut en mä en oo edelleenkään hyvä jätkä natsien silmissä. Se oli markkinointia, ei se muiden tummaihoisten asemaa millään tavalla paranna. Ehkä se nosti natsien profiilia.

Puhutaan Musta Barbaarista. Mä pyysin sitä mukaan tähän, lähetin kolme eri viestiä kahta eri kautta. Mutta se ei vastannut mitään. Musta olisi ollut hienoa puhua kahden eri-ikäisen, eri taustoista tulevan räppärin kanssa tästä, ja se ois voinut korjata käsitykset, joita Rumba-lehdessä esiintyi.

Sä sanoit siinä jutussa, että ”Voin pahoin jo pelkästä ajatuksesta, jos olisin ollut peruskouluikäinen nuori, kun tuo kappale [Salil eka, salil vika] julkaistiin. Barbaarin biisi on kääntynyt itseään vastaan. Olen kokenut hyvin paljon rasismia ja erikoiskohtelua elämäni aikana. Se, mikä on ollut mulle yhtä tuskaa puolet mun elämästä, on nyt läppä. Olen kokenut tuhopolton, minut on uhattu tappaa, on syljetty naamaan, uhattu puukolla, ja sitten homma kuitataan sillä, että musta mies tulee sanomaan, että asia on ok. Sitä paitsi peruskuuntelija ei tiedä, että biisin on tehnyt kaksi maidonvalkoista jätkää.”

Sä kerroit siinä Rumban jutussa myös, että sun sisko oli Blockfesteillä ja Barbaari oli esiintymässä, ja siellä tiputeltiin n-pommia.
Myöhemmin me oltiin toisella keikalla, missä myös Barbaari esiintyi, ja se oli vaihtanut n-sanan ”eemeliksi”. Mutta ainakin aiemmin se käytti aina tätä sanaa. Siskoa harmitti siellä Blockfesteillä, ei tuntunut hyvältä seisoa keskellä yleisöä suunnilleen ainoana mustana lavallaolijan lisäksi, kun kaikki huusi neekeriä ympärillä.

Niin, siitä Barbaarista aina sanotaan, että se on sellanen nuori jäbä, joka on nuorison asialla. Että mä oon aatellut, että mä oon vaan liian vanha ymmärtämään sitä sen anglea. Mutta nähtävästi se aiheuttaa myös nuorissa hämmennystä, esimerkiksi sun siskossa. On tosi hämmentävää joutua tollaseen tilanteeseen. Mutta sä et käytä tätä sanaa sun lyriikoissa?
En koskaan. Se ei tullut koskaan mieleenkään, vaikka Mobb Deep viljeli sitä ihan huolella. Mä vaan tajusin, että se on osa heidän kulttuuriaan, ei mun kulttuuria. Jokin aika sitten jouduin myös pohtimaan motherfucker-sanaa. Sehän tulee siitä, että kun orjia pistettiin jakoon, niin monesti myös perheet hajosi, kun jäsenet myytiin eri paikkoihin. Joskus ne ihmiset sitten kohtasi ilman, että tiesivät olevansa perhettä ja siinä kävi sitten kaikenlaisia juttuja, ja siitä se sana tulee.

Miksi meille ei kerrota tällaisia asioita?
No paljon helpompihan se on pitää kollit tietämättöminä.

Onko susta räpissä alistava elementti, joka toistaa ja toisintaa tätä kaikkea?
Totta kai on. Kato nyt miten ne viljelee nigga sitä nigga tätä täällä meilläkin. Se on cool elementti.

Alistaako se?
Alistaa, ne myös itse alistaa itseään. Se ei anna kovin sivistynyttä kuvaa.

Mulle tulee siitä Barbaarin tavasta käyttää n-sanaa mieleen vähän sama kuin se kun vanhat mummot sanoo, että no eihän sen minun aikanani ollut paha sana. Mutta nyt kun ei enää voida sanoa edes, että mummokin sanoo, koska mummokin tietää, että se on ruma sana. Nyt voidaan sanoa, että noku Musta Barbaarikin sanoo.
Just niin.

No onko sua kohtaan käytetty sitä sanaa ihan loukkaavassa mielessä?
No mitä luulet? Heitä joku villi veikkaus? Täytyy muistaa, että kaikesta huolimatta useimmiten kun tota sanaa käytetään, niin se tapahtuu juuri loukkaavassa mielessä. Useimmin sen kuulee räppipiirien ulkopuolella.

Mä olin pari viikkoa sitten pizzeriassa, ja siellä oli hieman humalainen, liikenaisen näköinen henkilö. Hän otti tiskiltä pizzansa ja lähti ovelle päin. Mä sitten satuin olemaan siinä ja avasin hänelle oven. Se huusi mulle, että ”mee sä neekeri vittuun siitä”.

Sitä aina luulee ihmisen ulkomuodon puolesta, että joku ois fiksumpi, kun näyttää fiksulta ja maailmaa nähneeltä. Joka kertaa menee samaan lankaan.

Niin, että sitä tapahtuu. Yleensä jos mä kerron, että mua on nimitelty ihonvärin takia, niin mua ei oikein haluta uskoa, tai sitten kauhistellaan. Sä sanoit City-lehden haastattelussa jo vuosia sitten, että ”onhan se nyt ilmiselvää, että sitä [rasismia] on kohdattu. Sama, kun kysyisit, onko saatu pillua”.

Mä vastaisin ihan samalla tavalla. Se on itsestäänselvää, mennään keskustelussa eteenpäin. Mutta jos se on niin itsestäänselvää, niin miksi meillä kaikilla on sellainen olo, että me ollaan yksin ja vika on jotenkin meissä? Miksi siitä on niin kiusallista puhua?
Mä puhun siitä mielelläni, kun tilaisuus tulee. Koska täällä puhutaan jo ihan tarpeeksi asioista silleen, että se ärsyttää mua. Wilson Kirwa tanssimassa Kanna minut metsään apinamiehen tahdissa…

**

Tässä välissä laitoin nauhurin kiinni, koska ulkona alkoi tulla kylmä ja päätimme siirtyä läheiseen kahvilaan teelle ja kaakaolle. Sählätessämme lähtöä puistonpenkiltä, meitä lähestyi viiden suomileijonariipuksisen, isokokoisen miehen joukko. Me molemmat vaikenimme vanhasta tottumuksesta ja keskityimme puhelimiimme ja maahan. Porukka meni ohi. Mitään ei tapahtunut.  

Nousimme vaiti, kävelimme vaiti. Sitten Thelo sanoi:

”Aina pitää olla valmis, että jotain sattuu. Aina voi tapahtua mitä vaan.”

”Niinpä. Mä tiedän mitä sä meinaat.”

”Mä tiedostan aina missä mä oon, koko ajan. Kyllä mä tunnen sen.”

”Joo. Muistatko sä sellaista aikaa, kun et vielä joutunut ajattelemaan näin? Mä en.”

”No mä tulin tänne kuusivuotiaana, että sitä ennen en muista ajatelleeni.”

Astumme sisään kahvilaan.

**

Okei, no me molemmat tiedetään, että kun menee kotoa ulos, jotain voi tapahtua. Mites toi räppiskene? Onkse erilainen? Onkse rasismivapaa ja ennakkoluuloton vyöhyke?
En sanoisi, että se on vapaa vyöhyke. Sanoisin, että multa odotetaan nimenomaan räppipiireissä tietynlaisia asioita siksi, että mä oon musta. Ne odottaa jenkkitasoista priimaa. Koska oot musta, sun pitää olla Nasin tasolla. Silleen mulle puhutaan. Ei se loukkaavaa sinänsä oo, mutta liittyy suoraan mun ihonväriin.

Sosiologiassa on sellainen käsite kuin rodullistettu, jota mäkin tykkään käyttää. Että semmoiset ihmiset, jotka ei ole valkoisia, rodullistetaan, ne stereotypiat liimataan päälle vaikka ne tekisi mitä. Eli vaikka ne ois ihan normijäbiä, menis töihin, tulis kotiin, keittäis perunoita ja laittais kalapuikkoja, niin ne rodullistetaan niin, että niistä puhutaan että se on hyvä urheilussa ja se on hyvä räppäämään ja se syö käsin ruokaa, ja se ei käy töissä ja se kaataa kaikki naiset, koska se on musta. Räppiskene Suomessa ei siis ole vapaa tästä?
Ei se oikein ole. Me ollaan koulussa vieläkin. Pitää vaan olla paras kaikista, pitää häikäistä koko ajan. Ja totta kai räppärinä sitä yrittää häikästä joka kerta, mutta sitä on vaikea selittää. Se rima on ehkä kuitenkin korkeemmalla. Sanotaan, että tuolta tulee uusi ämsee KilleKalle. Se voi olla vähän sinne päin. Mutta jos se on musta se KilleKalle, niin sen pitää olla viimeisen päälle.

No mitä jos se KilleKalle on vähän huono ja nolo räppäri?
No vaikka se ois yhtä huono kuin kaikki muut, valkoset uudet jäbät, niin se on periaatteessa kuitenkin vielä vähän huonompi kuin ne. Sillähän pitäis olla rytmi veressä.

Räppiskene täällä Suomessa on sellainen, että käytännössä tytöt ja naiset ei näy siellä juuri lainkaan. Niillä ei oo juurikaan sananvaltaa. Täällä on pääasiassa valkoisia miehiä, ja se ihonväri on tässä tietenkin ihan normaalia, koska suurin osa täällä on valkoisia. Miltä tuntuu olla musta artisti täällä?
Mä koen, että eniten mua pitää sivussa se, että mä räppään englanniksi. Mutta syy siihen, että mä räppään englanniksi on juuri se, että mä oon musta ja se koko kokemus. Mä päätin ihan tietoisesti sen, että vaikka mä osaan, niin mä en halua räpätä suomeksi. Se on identiteettijuttu, joka tulee juuri siitä, että mä en pääse suomalaiseksi. Mä päätin sen jo mukulana, kun en mä kuulunut mihinkään, en Ghanaan enkä tänne.

Tuli sellanen fiilis, että mitä sä nyt tuut meidän astialle, vaikkei kukaan sitä sanonutkaan. Mä löysin sen ylimääräisen, mihin kukaan ei tarttunut. Mä sain olla rauhassa. Mutta mä olin niin iloinen kun mä kuulin Graciaksesta, koska mä olin kuullut sitä ennen vaan Raymond Ebanksia.

Mä olin ehkä 10-vuotias kun mä tajusin, että mulla ei oo yhtään mustaa ihmistä, jota mä pitäisin idolina. Olivaan rokkiheeboja, Anthony Kiedis, Tehosekoitinta ja Apulantaa.  Mä rupesin tutkimaan, onneksi meillä oli sateliittikanavia. Ei ollut nettiä, ei kukaan kuunnellut räppiä.

Kun mä löysin räpin mä ajattelin, että täällä mä oon yksin silleen kun mä haluan. Tää on mun maata, eikä kukaan voi sanoa, että mitä mä teen on oikein tai väärin. Mä katoin musavideoita ja ihmettelin, että nää näyttää multa ja tekee mitä ne haluaa, ne ei pelkää mitään. Näiden kollien housut roikkuu ihan mahdottomasti, eikä kukaan sano niille mitään!

Mä ostin ekat levyt postimyynnistä näkemättä edes levynkansia. Mä tiesin vaan Mobb Deepin. Eka se kuulosti siltä, että siinä ei oo edes erillisiä sanoja, pelkkää ääntä. Mä olin ihan, että mitä vittua tässä tapahtuu? Sitten mä rupesin purkaa, kysyin iskältä neuvoi. Sanakirja käteen, kaikki tv-sarjat väijyntään, kaikki yleiset sanonnat haltuun. Sitten mä jo räppäsinkin.

Ajattele miten hienoa on, että nyt tulee joku teini, ja sen ei ehkä tarvitse etsiä niin vaikeimman kautta, kun on netti ja suomalaisia artisteja.
Niinpä.

Miten sä aloit räppäämään?
No se alko just suomalaisten ennakkoluuloista. Jotkut kaverit pyysi räppäämään, koska ne kelas, että mä näytin siltä, että mä osaan räpätä. Kukaan ei ollut koskaan kuullut mun räppäävän. Mä tartuin tilaisuuten kun olin esteettisesti sopiva.

Tää on se mun teesi kaikissa näissä mun hiphop-aiheisissa jutuissa. Se on ollut myös mulle se laastari, se paikka minne mennä rakentamaan se oma identiteetti. On tosi hämmentävää olla sekoitus jotain, olla tullut tänne jostain tai olla erinäköinen kuin muut. Räppi on tosi hyvä apu ja väline käsitellä niitä tunteita.
Kyllä. Väittäisinkin, että aika moni ulkomaalaistaustainen suomalainen on ottanut tavalla tai toisella räpin omakseen juuri tästä syystä.

Niinpä. Se on melkein oma rotunsa, sori tyhmä sana. Kun on jotenkin niin vaikea selittää, että mitä on, niin…
Voi sanoa, että mä oon tota mitä noi räppäritkin on.

Tää on ihmeellinen tää välitila, mikä meillä on. Että kun isä on se maahanmuuttaja ja mies, niin se ei voi tietää, miltä musta tuntuu. Ja sitten äiti on valkoinen ihminen, niin se ei voi tietää miltä musta tuntuu. Me eletään ihan eri todellisuuksissa.
Joo, mä tajuan.

Että mä tiedän ihan tasan tarkkaan kuka mä oon, mutta samaan aikaan mä en tiedä yhtään kuka mä oon. Ja sitten se räppi on ihan älyttömän lohdullista. Käsitteletkö sä tätä ulkopuolisuuden tunnetta sun musiikissa?
Mä voisin lukea sulle jotain nyt? Tää on tulevalta levyltä.

Lue!

thicker than blood - thicker than tar/ discover everything inside of your heart, who you are/
a hustler or a customer, tuna or shark/ black faces move in the dark/ swore the oath, drain it straight from my arm/deserves a toast for the brothers/ ain't no suckers involved/ hated like we've done taken your jobs/ just taking ours - in it together/ right where we belong/ being broke made us stronger than ever before/ we played the cards how they were laid and came through the door/ now what they saw was nothing they would've taken us for/ we're just the bottom of the bucket in their eyes AND the cause of that disorder, unsorted even we brought up with y'all/ just go head and take this time to recall/ shit, it ain't hard to tell that they wanted us gone/ same time - same place/ i'll see you tomorrow - just saying/

Olisko mahdollista, että sä et ottaisi noita aiheita käsittelyyn?
Ei ole mahdollista, niin kauan kuin mä en kuule tästä puhuttavan tarpeeksi usein. Suomiräpissä on ihan tarpeeksi huumoriveikkoja. Mä voin olla huumoriveikko face to face, mutta kun mä saan puheenvuoron, mä haluun kanssa sanoa jotain.

Vaikuttaako afroamerikkalainen kulttuuri muutenkin kuin vaan saundin ja ilmaisumuodon puolesta sun omaan taiteeseesi?
Totta kai, mutta toisaalta mä yritän myös sulkea sitä ulos ja keskittyä tähän. Mä haluan maalata nää kadut nyt, enkä keskittyä vaan utopiaan, jota ei ole. Jossa mä en ole. Mä otan vaikutteita muualtakin, Afrikasta.

Mitä teidän musassa nyt sitten tapahtuu?
Sinkku tulee elokuussa, ja uusi levy tulee joskus. Se on raakaa soulia. Mä oon tehnyt a cappelloja ja lähettänyt ne eri tuottajille. Mä tein tekstit ensin ja tutkin, että kuinka paljon ne kuuntelee.

Toi ei kai oo kovin tavallinen tapa tehdä.
Ei, mutta mä tykkään vähän provosoida. Mä tykkään pitää narut käsissä.

Sä meet teksti täysin edellä. Mitä sä luet? Koska ei voi kirjoittaa jos ei lue.
No viimeksi mä luin Maya Angeloun elämäkertaa, ja oon tutustunut paritushommiin, Iceberg Slimiin ja näihin.

Poikien räppikirjoja.
Bertin päiväkirjoja.

Niin, ku me ollaan samanikäisiä suomalaisia, niin me ollaan katottu Jyrkistä räppiä ja luettu Bertin päiväkirjoja. Muistatko sä kun Bert menee siinä jossain, varmaan ekassa, kirjassa kirjastoon ja lainaa sieltä sellaisen Lennä, uneksi -nimisen kirjan? Ja sitten se onkin joku ihan pervo seksihomma ja se yrittää piilotella sitä vanhemmilta? No mä oon aina miettinyt, että mikä se on se kirja. Ni mä otin selvää että se on sellaisen Erica Jongin kohuromaani 70-luvulta, ostin sen ja oon just nyt sattumalta lukemassa sitä. Kiitos Bert!
No en mä nyt noin syvällä sentään oo!

**

Teet ja kaakaot on juotu, ja halaamme hyvästiksi Viidennen linjan ja Porthaninkadun kulmasta. En ehdi kotiin muutaman sadan metrin päähän, kun puhelimeni piippaa tekstiviestiä.

”Haha ratikassa heti yks tuli tervehtiin kännissä mukavasti. Näillä mennää ;) Kiitti viä.”

”Mitä sano? Kiitti itsellesi!”

”Kato neekeri haha nyt en sanonu mitään koska en osaa suomea.”

Ladataan...
Ruskeat Tytöt

 

(Kaikki postauksen kuvat ovat parin viimeisen päivän ajalta some-fiideistäni.)

 

”Ai onks noi sun broidin vai poikaystävän?” saattaa eräskin suomiräppäri kysyä nähtyään ystäväni vinyylilevykokoelman.

”No, sano sit sun top kolme lempiräppäriä?” saattaa toinen testata, kun kerron, että pidän rap-musiikista.

”Tiedätsä muka kuka tuotti Illmaticin?”

”Tiesitsä, että sä oot vähän niinku Ashanti.”

Jokainen joka tuntee minut, tietää, etten ole yhtään niin kuin Ashanti, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Olen melko varma, että pojat eivät kysele toisiltaan samanlaisia kysymyksiä.

Nämä heitot eivät kerro pelkästään hiphopin nurkkakuntaisuudesta ja nörtteydestä. Ne kertovat myös siitä, että hiphop on seksismin, valkoisen kapitalismin, biologisen essentialismin ja eksotisaation kehystämää.

Kun puhutaan hiphopista, puhutaan mustista pojista ja miehistä. Kun puhutaan suomihiphopista, puhutaan valkoisista pojista ja miehistä.

Nyt minä puhun meistä, tytöistä, ruskeista tytöistä, hiphopissa. Minulla ei välttämättä ole tälle kertomukselle, joka myös kritiikkiä sisältää, vielä sopivaa kieltä, koska tästä ei ole aiemmin puhuttu.  Mutta minä puhun silti.

Minä puhun nyt siitä, että on paljon tyttöjä, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi 1990-luvun amerikkalaisen hiphopin vaikutuspiirissä, keskellä suomihiphopin nousukautta. Arvaan, että osa näistä kokemuksista on yhteisiä kaikille tytöille ihonväristä riippumatta, ja osa liittyy ruskeuteen. 

Meitä kun on aina ollut täällä, monissa eri rooleissa. Etenkin statistin rooleissa. Meidän aikanamme tyttö on voinut olla hiphopissa, Suomessa, kaunis tyttöystävä musiikkivideolla tai tosielämässä, joskus b-girl, häviävän harvoin räppäri tai dj, ja vasta ihan viime aikoina yksittäinen toimittaja tai tutkija.

Hiphop on kuitenkin muokannut ja muokkaa yhä meitä, tyttöyttä, ruskeaa tyttöyttä monin eri tavoin, vaikka siitä ei puhuttaisi halaistua sanaa ikinä missään.

Meillä on oikeus saada vastauksia oikeisiin, meille relevantteihin kysymyksiin.

”Miten minun pitäisi suhtautua musiikkiin, jossa minua kutsutaan lähes poikkeuksetta nartuksi tai horoksi?”

”Miksi kaikki (minunnäköiseni) naiset ovat musiikkivideoissa strippareita tai malleja?”

”Missä menee halpis-babymomman ja pyhimyksen asemaan nostetun, räppärin oman yh-äidin raja?”

”Miksi minä käytän kokonaisia työpäiviä tämän biisin kuuntelemiseen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen: I come looking for you with Haitians/I stay smoking on good Jamaican/I fuck bitches from different races/you get money they started hating’?”

“Miksi minä haluan näyttää Beyoncélta?”

**

Vastauksia ei tarvitse arvailla liikoja oman pään sisällä, sillä tätä asiaa on tutkittu mittavasti. Esimerkiksi atlantalaisen Georgian yliopiston apulaisprofessori Bettina L. Love avaa aihetta pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Hip Hop’s Li’l Sistas Speak – Negotiating Hip Hop Identities and Politics in the New South.

Love on kasvatustieteilijä, ja hänen tutkimuksensa ylipäätään keskittyy hiphopin käyttöön kasvatuksessa. Hänen mukaan sillä, että lasten omat tulkinnat todellisuudesta - vaikkapa se, mitä räppi jollekin tytölle tarkoittaa - ohitetaan kouluissa, on kauaskantoisia seuraamuksia.

Loven artikkeleista ja Youtuben lukuisista videoista käy ilmi (hakusanoilla science rap tulee lähes puolitoista miljoona osumaa), että rappia käytetään kyllä jo opetuskeinona. Riimit ja asioiden toistaminen ovat hyviä tapoja opettaa, opetella ja oppia asioita ulkoa. Loven mukaan näin toimittaessa ei oteta juuri millään tavalla huomioon sitä, miten nuoret itse merkityksellistävät rap-musiikkia.

Toisin sanoen, kontekstia eli asiayhteyttä ei osata tai haluta katsoa. Ja ilman kontekstia, kokonainen ihmisryhmä on helpompi leimata tietynlaiseksi.

On varmaan sanomattakin selvää, että jos puuttuu sekä halu ymmärtää että konteksti, puuttuu myös tyttösensiitivinen näkökulma – joka itse asiassa pitäisi tuoda rap-musiikin keskiöön.

Love haastatteli kirjassaaan esittelemäänsä tutkimustaan varten yksittäin ja ryhmässä kuutta teinityttöä. Haastatteluissa juteltiin eri elämän osa-alueista ja katsottiin musiikkivideoita sellaisilta artisteilta kuin 50 Cent, Lil Wayne, Soulja Boy ja Ying Yang Twins.

Kun Love pyysi tyttöjä haastateltavikseen, heidän ensireaktionsa oli: ”Miksi me?”

Heiltä(kään) ei ollut koskaan kysytty, mitä mieltä he ovat hiphopista. Ketään ei ollut aiemmin kiinnostanut, miten he merkityksellistävät kulttuuria, jossa ensisijaisesti kasvavat.

Heiltä ei ollut kysytty mitään, vaikka hiphop on yksi harvoista areenoista, missä musta tai ruskea nainen voi tulla näkyviin amerikkalaisessa ja sitä kautta myös meidän yhteiskunnassamme.

Loven tytöt olivat täysin samojen kysymysten äärellä kuin me nyt tässä.

Miten käsitellä ja ultimaattisesti purkaa  oikean ja vasemman, epätasa-arvon ja voimaantumisen ristiriitaa, joka rap-musiikissa ja rap-videoissa erityisesti tytön näkökulmasta vallitsee?

Voiko hiphop olla jotain muutakin kuin hypermaskuliinista, heteronormatiivista ja rasistisia rakenteita ylläpitävää?

Onko meillä tyttöinä mitään sananvaltaa siihen, miltä hiphop tulevaisuudessa kuulostaa ja näyttää?

(Äidin elämä ei ilmeisesti voi muuttua edesmenneen tuottajanero Jay Deen käsissä.)

 

Tähän väliin disclaimer: minä olen ainakin kahdella tapaa etuoikeutettu.

Ensinnäkin, silloin kun minä olin teini, suomalaisessa hiphop-skenessä oltiin innoissaan sellaisista alasuuntauksista kuin reppuräppi ja neosoul. Ensiksi mainittu oli kärjistäen mahdollisimman vähän tunnettua, kokeellista ja etnisesti monipuolista (kuitenkin pääasiassa miesten tekemää) taide-räppiä. Jälkimmäinen tiedostavaa, afrosentrismistä, islamista ja rastafari-uskonnosta ammentavaa musiikkia. Hienhajuista nörttikamaa molemmat, mutta niistä sain muitakin malleja olemiselleni, kuin mitä Loven tutkittavilla oli mahdollista saada käsiinsä. Siinä missä tuona aikana vallalla olivat ensimmäisen aallon rivot räpittäret Foxy Brown ja Lil Kim, vastapainona oli myös Lauryn Hill, Erykah Badu ja sellaiset aika tavallisen tytön näköiset, rohkeat ug-obskuriteetit kuin Apani B. Fly Emcee, T-Love, ja Helixxx C. Armageddon. Tiedän, nevahööd.

Minä olen liian nuori varsinaisesti muistamaan sellaisia kantaäitejä kuin vaikkapa Queen Latifah tai Roxanne Shanté, mutta minulla oli TLC:n kondomijuliste seinällä. Missy Elliot oli paksu, Black Star lauloi Brown Skin Ladysta ja minä käytin turbaania. Joku voisi argumentoida, että myös överiksi vedetty lökäpöksy- tai earth mother -tyyli ovat olleet omanlaisiaan seksuaalisen vallankäytön ja eksotisoimisen keinoja.

Toiseksi, minä olen saanut Pohjois-Amerikan tutkimuksen opinnoissani keskittyä vapaasti afroamerikkalaiseen kulttuuriin, työskennellä hiphop-keskusteluohjelman toimittajana ja Suomen ainoan hiphopiin painottuneen lehden toimituspäällikkönä. Minä olen saanut tehdä juttuja rap-musiikista melko lailla oman mieleni mukaan ja sitä kautta olin mukana luomassa narratiiveja siitä, mistä hiphopissa voisi olla kysymys.

(Tosin, minusta kirjoitettiin netissä esimerkiksi, että painotuoreen lehden vahva tuoksu johtui siitä, että toimitusjohtaja oli pannut minua lehtipinon päällä. Ja kirjoitin muistaakseni vain kahdesta naisräppäristä jutun seitsemän vuoden aikana. Radioon olen haastatellut vain yhtä suomalaista naisräppäriä ja yhtä naispuolista hiphop-tutkijaa. Hoppichiksi on sana, jolla minua kuvattiin työpaikkani yhdessä virallisessa julkilausumassa.)

**

Loven tutkimuksen tytöt elivät uuskonservatiivisella raamattuvyöhykkeellä paikassa, missä vielä sata viisikymmentä vuotta sitten he olisivat olleet orjia, ja missä rotuerottelu päättyi virallisesti vasta kuusikymmentä vuotta sitten muttei oikeasti ole hävinnyt mihinkään. Nämä tytöt elivät paikassa, missä suunnilleen kaikki muut paitsi opettajat ja tuutorit ovat valkoisia. Heidän kuluttamansa, lähestulkoon musta media näyttäytyi heille oikeudenmukaisena, koska se oli irrotettu kontekstista.

Tyttöjen puheessa nousi esiin erityisesti se, millaisina musta naiseus näyttäytyi heille rap-musiikin kautta, mikä on valkoisen naisen rooli (erityisesti musiikkivideoissa), ja miten musta tyttöys määrittyy kehonmuodon ja poikien suhtautumisen kautta.  

Eli ihan perusjuttuja, joita me kaikki mietimme. Ne ovat ne vastaukset, jotka ravistavat.

Tyttöjen mukaan musiikkivideoiden mustat naiset eivät käy kouluja, ovat villejä, tekevät höpöjä, pukeutuvat paljastavasti, koska he valitsevat niin. Valkoisia naisia ei videoissa juurikaan näy, koska heillä on parempaakin tekemistä ja he valitsevat mennä vaikkapa oikikseen. Tai sitten he ovat takarivissä, koska heillä ei ole samalla tavalla isoa takapuolta kuin mustilla naisilla.

Minä en voi sanoa ajatelleeni samaa katsoessani rap-videoita teininä. Kaikki media mitä kulutin, paitsi hiphop-media, oli (ja on) epäilyttävän epäsamaistuttavan valkoista. Minä tiesin Madame Bovaryn ja Cathy Earnshawn tai vaikka luokkakaverin äidin perusteella, että myös valkoiset naiset osaavat tehdä vääriä valintoja – tai että heillä ei ole aina valinnanvaraa.

Minulle ylipäätään naisena oleminen, oli kyse sitten mistä etnisyydestä hyvänsä, on aina näyttäytynyt yliseksuaalisena käytöksenä, alistumisena, toisaalta äitiytenä - ainakin mitä mediaan tulee. Minulle rap-videoiden naiskuva on ollut lupaava poikkeus ja pakotie, mahdollisuus kuulua johonkin joukkoon ja tehdä itseni näkyväksi. Kyllä, minäkin ajattelin, että videoinen naiset valitsivat olla siellä, mutten ajatellut että he olisivat olleet jotenkin huonoja. 

Minä olen aina vihannut kehoani. Minä olen ajatellut, että koska se ei ole valkoinen, se ei ole normaali. Rap-videot näyttivät aikanaan minulle maailman, missä minunlaiseni naiset minunlaisine kehoineen pääsivät eteen kaikkien haluttaviksi ja katsottaviksi. Minä sain nähdä muitakin tummareunaisia napoja. Tämä ei tietenkään ollut ristiriidassa sen faktan kanssa, että olen perinyt takapuoleni suomalaisilta sukulaisiltani, kun taas kaikki ruskeat sukulaiseni ovat hyvin pienikokoisia.

Rap- ja rnb-videot ovat paikkoja, mistä myös minä olen ottanut vihjeeni siitä, millainen minä voisin olla ulkoisesti. Näin tein ennen kuin tiesin, kuinka seksistisiä ja rasistisia ne ovat – ja myös sen jälkeen.

Nolointa ja tärkeintä, mitä ikinä olen rap-videota katsellessa ajatellut: nuo vaaleanruskeat, paksu- ja suoratukkaiset naiset näyttävät ihan minulta, ja se tuntuu ihanalta.

Se, mihin Loven tytöissä samaistun suoraviivaisemmin, on deittailu hiphop-realmissa. Sille on omistettu kokonainen alaluku. Tytöt kertovat, että pojat haluavat vain sellaisia tyttöjä, jotka näyttävät samalta kuin musiikkivideoiden naiset. Samaan aikaan kotona, koulussa ja kirkossa (kiintoisasti siellä missä myös pojat oletettavasti hengaavat) opetetaan, miten kunnon tyttö käyttäytyy. Käyttäytyy kuin siveästi, käyttäytyy kuin ne järkevät, valkoiset naiset, joita missään ei näy.

Minä olen aina seisonut vähän syrjässä, siksi etten ole mahtunut alussa esittelemiini rooleihin, myös luonteeni vuoksi ja toisaalta toimittajan roolissa, yhtenä pojista ja samaan aikaan vainoharhaisesti miettien, että siis näytänkö mä tosiaan J-Lolta ja mitä se merkitsee sen kannalta, että se yksi mulle rap-keikalla sanoi niin ja puristi pyllyä.

Olen yrittänyt miellyttää kaikkia poikia, opetella cd-levyn kansilehtisen jokaisen riimiparin, kreditin ja shoutoutin ulkoa. Olen yrittänyt värjätä hiukseni toffeenvärisiksi, suoristaa ne ja kuljeksia reisitaskuminihameessa, tuubitopissa ja korollisissa Timberland-saappaissa. Olen ollut ihan vitun pihalla. Ihan vitun vihainen. Ihan vitun surullinen. Ja silti ihan vitun hyvä siinä mitä olen.

Tätä kutsutaan on hegemoniaksi. Se on sitä, että syystä tai toisesta marginaalissa oleva henkilö hyväksyy oman alistamisensa.

(Ks. munakoisokommentti nousevan rnb-artisti Tinashen tärkeästä konsertista kertovan kuvan alla.)

 

Räppi ei ole Loven mukaan millään tavalla vapaata vallankäytöstä, eli suomeksi sanottuna Foucault’sta. Ihminen ei ole pysyvä, vakaa yksikkö, vaan me sekä luomme totuutta puhumalla erilaisista asioista että elämme tiloissa, joita muut ovat puheensa kautta luoneet. Tässä kommunikaatiossa syntyy yksi sosiaalisen elämän ilmiö: valta.

Esimerkki: meillä täällä Suomessa puhutaan, että maahanmuuttajat ovat huonoksi maallemme, vaikka tutkimukset osoittavat, että he ovat a) ihmisiä ja siksi jo sinällään tärkeitä; sekä b) muutenkin tarpeellisia ja hyödyllisiä vaikkapa taloudellemme. Tämän diskurssin johdosta aika moni joutuu kärsimään. Tämän diskurssin vuoksi on olemassa tämä blogi.

Samalla tavalla sillä, että tytöistä puhutaan ja heidät näytetään hiphopin asiayhteydessä vain yhdellä tavalla, tullaan luoduksi sellaista todellisuutta, missä tyttö voi olla vain yhdenlainen. Ollakseen osa hiphop-kulttuuria, ollakseen musta/ruskea, ollakseen haluttu. Vaikka tiedämme, että näin ei ole.

(Myös puhumattomuus, näkymättömäksi tekeminen ja ulos sulkeminen ovat puhetta.)

Loven tytöt selittivät rakkauttaan rap-musiikkiin ja haluttomuuttaan lopettaa naisia kummallisella tavalla kuvaavien kappaleiden kuluttamista sillä, että lyriikoita ei ole mikään pakko kuunnella, pelkkä tanssittava biitti riittää. Tuttua, vai mitä?

Toinen alan tutkija, Brownin yliopiston professori Tricia Rose on myös käsitellyt tätä aihetta luennossaan hiphopin tulevaisuudesta. Rose kertoo anekdootin pojistaan, jotka väittävät erään keskustelun yhteydessä, että sanoilla ei ole mitään väliä. Hyvä biitti on hyvä biitti. Jännä sample on jännä sample. Rose kysyy heiltä, eikö todella ole sellaista lyriikaa, joka saisi heidät luopumaan hiphopista? Pojat vastaavat mahtipontisesti, ettei ole, koska he ovat hiphop, hengittävät sitä, tulevat aina olemaan sen puolella.

Entä mitä jos joku Ku Klux Klanin jäsen julkaisisi ihan valtavan mehukkaan, tanssittavan bängerin, mutta sanoituksissa valitettavasti peräänkuulutettaisiin mustien alistamista ja yllytettäisiin valkoisia tekemään väkivaltaa heille? Pystyisivätkö pojat blokkaamaan sanat ja väittämään, että niillä ei ole väliä?

Eivät tietenkään.

Rosen mukaan me vedämme aina rajan johonkin. Meillä on siis raja vedettävänämme.

Tällä hetkellä hiphopissa me emme vedä rajaa naisten alistamisen kohdalle.

**

Hiphop on niin Loven tutkimuksen työille kuin minulle, meille, tapa kuulua vertaisten joukkoon. Se on samalla myös tapa erottua, tehdä itsestään edes jollain tapaa näkyvä, merkityksellinen. Se on tapa oppia kieltä, käyttää sitä omiin tarkoitusperiin, omassa salaisessa, mutta silti näkyvässä tilassa. Se on tapa tulla huomatuksi, hyvässä ja pahassa.

Enää ei kuitenkaan kuulemma tarvitse ajelehtia näissä ristiaallokoissa ja yrittää selitellä kaikkea kivaksi, ainakin jos Loveen on uskominen.

Love esittelee tutkimuksensa lopussa selviytymiskeinoiksi tytöille hiphopissa kaksi asiaa: medialukutaidon ja hiphop-feminismin käsitteen. Medialukutaito on tietysti sitä, että ottaa selvää asiayhteyksistä ja valtasuhteista, kiinnittää huomiota siihen mistä tieto tulee ja kuka sitä jakaa.  

Hiphop-feminismi puolestaan on afroamerikkalaisen, kolmannen aallon womanismin päälle rakentunutta feminismiä, joka ottaa huomioon sekä sen, että hiphop on hypermaskuliinista, heteronormatiivista ja ksenofobista, mutta myös – ja täysin samaan aikaan, edellisiä poissulkematta – naisille yksi merkittävä, nouseva toimijuuden areena ja voimaantumisen tila.

Hiphop-feminismi on sitä, että kyseenalaistaa myös silloin, etenkin silloin, kun on kaikkein kiusaantunein. 

Love jakaa kirjan loppupuolella oman, koskettavan kokemuksensa: tohtoriopintojensa aikaan, juuri kun hän oli alkanut tajuta, kuinka ällöttäviä suurin osa rap-sanoituksista on, hän meni juhlimaan yökerhoon. Sitten, niin kuin aina, dj soitti jonkun tuhansista naisen sukupuolielimiä käsittelevistä kappaleista.

Lovelle tuli tarve tehdä jotain, esittää vastalause, osoittaa mieltään, muttei oikein tiennyt miten sen tekisi täpötäydessä baarissa. Niinpä hän istui kappaleen ajaksi alas, odotti että se meni ohi, jatkoi fiksumman biisin kohdalla taas tanssimista. Se tuntui feikiltä ja vapauttavalta samaan aikaan.

 

 

Kiitos Maijalle tekstin kommentoimisesta ja etenkin hiphopin navigoimisesta kanssani viimeisen kuudentoista vuoden ajan: I never walk with blind sight/See through the darkness by a dim light/Imploy divine write, paint a picture off a foresight/Bear witness to the power unseen, like a fiend's dream.

Bileitä ja hevonpaskaa on juttusarja, joka käsittelee hiphopia.