True Life

Ladataan...
Saara AK's

Mä olen kirjoittanut käsitellääkseni omia asioitani. Päätin, että julkaisen nyt osan teksteistä täällä, jos joku saman tyyppisestä kohtalosta kärsivä saisi, vaikka jonkunlaista vertaistukea asiasta. Asiat mitä mä itse olen kokenut ja jotka mun elämääni koskettaa ovat kuitenkin todella vaikeita ja mun mielestä niitä olisi hyvä tuoda enemmänkin päivänvaloon. Olen todennut, että äitini on narsisti ja olen valitettavasti joutunut kärsimään tästä koko elämäni ajan. Mä kirjoitan nyt mun lapsuuteni perheestä, jota en enää halua perheekseni kutsua.

 

Herätys todellisuuteen

Kipeät asiat paranee järkeistämällä. Näin olen oppinut ajattelemaan. Tai tämä on ainakin ollut suojaustapani, tapa joka on pitänyt minut kasassa koko rikkonaisen elämäni ajan. Olen nyt kahden ja kolmenkymmenen välillä oleva yhden lapsen äiti. Poikani on päivien paiste ja piriste, joka puhtaalla empatiakyvyllään on opettanut minulle enemmän kuin vanhempani koskaan. Hänen avuliaisuutensa ja herkkyytensä kertoo siitä, että ihminen ei synny pohjimmiltaan ilkeänä tai itsekkäänä. Ihmisestä kasvaa se joksi ympäristö hänet muokkaa. Oma kyky ajatella ja käsitellä asioita ohjaa elämässä eteenpäin ja määrää lopullisen suunnan.

Olen nyt tässä ja koen, että elämäni on vasta alussa. Joskus ihmisen täytyy vajota pohjalle noustakseen ja päästäkseen uuteen alkuun. Minun sysäykseni on ollut rakkaus. Oikea rakkaus näytti minulle todellisuuden ja pakotti minut katsomaan asioita ilman tekosyitä ja selittelyä. Näen nyt sen tuskan, joka elämässäni on ollut sen alusta asti ja mistä se johtuu. Nyt kirjoitan siitä.

Äitini

Äitini on hyvinkin itsekeskeinen keski-ikäinen nainen, jolla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän on elänyt perheessä, jossa kaikki ei ole ollut hyvin. Äidin äidilläni todettiin skitsofrenia äitini ollessa seitsemän vuotta. Tämä puhkesi sen jälkeen, kun äitini kertoi äidilleen isän käyttäneen häntä seksuaalisesti hyväksi. Uskon, että äitini kokee tästä suurta syyllisyyttä. Oma äiti sairastunut sen takia, että hän on turvautunut vanhempaansa.

Tämä nurinkurinen yhtälö, mukamas perhe, on ollut varmasti iso syy siihen miksi äitini on sellainen kuin on. En voi häntä siitä suoraan syyttää, mutta minulle on tullut selväksi, että en voi antaa tämän jatkua. Sukupolvelta toiselle se paha karma on kiertänyt ja luonut tuskaa tuleville sukupolville. En tiedä milloin se on alkanut, mutta tiedän, että ainakin neljä sukupolvea on jo tästä kärsinyt. Minä aion nyt katkaista tämän kierteen tuomalla nämä asiat ilmi. Sen lisäksi aion irtaantua vanhasta elämästäni. Suunnittelen sukunimeni vaihtamista, koska mielestäni se symboloi asiaa parhaiten.

Historiasta sen verran, että äitini on kertonut minulle isoäitini isän tappaneen isoäitini äidin isoäitini nähden mustasukkaisuusdraaman takia. Isoäitini oli silloin teini-ikäinen. Isoäitini, eli mummoni oli empaattinen ihminen, mutta kyvytön käsittelemään asioita. Varmasti tästä johtuen hänen mielensä järkkyi, koska asiat olivat liikaa hänelle. Ikävöin usein mummoani. Hän oli kuitenkin minulle enemmän äiti, kuin oma äitini. Hän oli meidän perheen kantava voima omalla hullulla tavallansa.

Tämän lisäksi olen kuullut, että isoisäni isä olisi ollut väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Kai nämä kaikki asiat yhdessä ovat aiheuttaneet sen, että sukupolvelta toiselle pahat asiat ovat kiertäneet ja siirtyneet eteenpäin.

Isäni

Isäni on alkoholisti, jolla on pakonomainen tarve valehdella. Hän on samanikäinen kuin äitini ja elänyt perheessä, jossa on ollut hänen lisäkseen useampi sisarus. Isäni vanhemmat ovat olleet minulle aina todella tärkeitä. Lapsuudessa vietin siellä paljon aikaa. Käytännössä asuin siellä jossain vaiheessa.

Isäni ei ole ollut koskaan vastuuta kantava ja välittävä vanhempi. Hänellä on lisäkseni kaksi lasta, eikä hän ole kummankaan kanssa tekemisissä. Se on hänen häviönsä, koska lapset ovat tärkeintä mitä maailmassa voi olla. Osaan kuvitella kuinka hän tuntee olonsa hyljityksi. Toivon, että hän ei toiminnallaan loukkaa enää ihmisiä.

En tiedä kuitenkaan tarkalleen isästäni mitään. En voi sanoa, että tuntisin häntä, koska en ole ollut hänen kanssaan koskaan varsinaisesti tekemissä. Hän oli äitini kanssa yhdessä noin kymmenen vuotta ja he erosivat, kun olin ala-asteikäinen. Tästä huolimatta hän on jäänyt todella etäiseksi ihmiseksi. Olen asunut hänen kanssaan samassa asunnossa kaksi vuotta lapsuudessani. Tänä aikana en viettänyt hänen kanssaan aikaa, vaan olin lähinnä isovanhempieni luona, jotka asuivat lähellä. Muistikuvani tältä ajalta isääni koskien on lähinnä se, että hän nukkui minun huoneessani, koska ei saanut nukuttua pikkuveljeni itkulta. Hänellä oli korvatulpat ja kuulosuojaimet. Itse nukuin äitini ja pikkuveljeni kanssa samassa huoneessa.

Tästä nousee mieleeni lähinnä se, että miksi tässäkin tilanteessa aikuisten tarpeet ovat menneet lapsien tarpeiden edelle. Entäs minun uneni ja minun elämäni. Olen aina ollut syrjitty omassa perheessäni. Kuitenkin minut on nostettu jalustalle. Minua on kuvailtu täydelliseksi ja viisaaksi. Äitini sanoi minulle usein, että voin tehdä ihan mitä haluan elämässäni. Loppupeleissä tämä on mielestäni sairasta. Minulle sysättiin kaikki vastuu, koska olin mukamas niin hyvä, että pystyin sen kantamaan. Sisäinen lapseni itkee tämän takia. Se olisi kaivannut turvaa ja rakkautta, mutta elämästäni puuttui se.

Minä tänä päivänä

Istun sohvalla ja kirjoitan tätä. OC tulee televisiosta ja odotan kultaani kotiin. Olen todella väsynyt, koska olen juuri viime päivinä havahtunut siihen mikä elämässäni on ollut pielessä. Käyn tällä hetkellä asioita todella lujaa läpi. Koen vihaa, tuskaa, ahdistusta, rakkautta, sääliä ja turhautuneisuutta. Sisälläni mylvii tunteet laidasta laitaan ja tämä tekee minusta jollain tavalla epävakaan. Kirjoitan tällä hetkellä tätä samalla voimalla ja luovuudella kuin piirsin aikoinaan hiilipiirroksia ja piirustusteline oli kaatua.

Minulla on ihana mies. Hän on ollut se ihminen, joka on saanut mut havahtumaan tähän elämään. Omiin mahdollisuuksiini ja elämän nautintoihin. Tähän asti en kuitenkaan ole koskaan nauttinut elämästä niin, että olisin ajatellut omaa hyvinvointiani. Hän on viisas, nuori, empatiakykyinen, ajattelevainen ihana mies. Mä olen niin pahoillani siitä, että mun omat ongelmani ovat tuoneet hänelle paljon vastuuta ja ongelmia. Mä kuitenkin kiitän siitä suuresti, koska se rakkaus mitä hän on mulle antanut, on auttanut mua enemmän kuin mikään muu.

Irtaantuminen

Ilmoitin äidilleni juuri, että ei tarvitse enää soitella mulle. Nyt on jotenkin tosi epätodellinen olo. Mä niin toivon, että mun psyyke kestää tämän. Mä tiedän, että tämä irtaantuminen on hyvästä, mutta pelkään samalla, että se rikkoo mut ja aiheuttaa paljon pahaa. Olen ollut niin riippuvainen äidistäni ja huolehtinut hänestä sairaalloisella tavalla. Kysyin häneltä puhelimessa, että näkeekö hän mitään väärää toiminnassaan nyt, kun hänellä on mennyt välit poikki veljeni kanssa. Vastaus oli kuulemma, että ei näe. Se riitti minulle. Mulle riittää, mä en ole ikuinen sylkykuppi hänen valtakunnassaan. Aikaisemmin päivällä hän selkeästi yritti manipuloida mua siihen, että puuttuisin hänen ja veljeni riitelyyn. En suostunut. Hyi mua oksettaa, koska tää tuntuu niin sairaalta. Oma äiti. Miksi häntä kutsuisin? En mä tiedä enää. Mikä hän on. Onko koskaan rakastanut oikeasti ketään. Mä olen niin paljon kärsinyt hänen takiaan.

Olen alkanut pikku hiljaa tiedostaa enemmän ja enemmän näitä asioita. Olen lapsesta asti ollut todella väärin kohdeltu. Tällä hetkellä pohdin, että mikä on parasta minulle. Pitäisikö minun rauhassa sairaslomalla käsitellä näitä asioita vai yritänkö pitää kiinni ns. normaalielämästäni ja pyrin hoitamaan sen. Tulevaisuus on kuitenkin se jonka eteen mun täytyy nyt tehdä töitä. Onko mun tulevaisuuden kannalta tärkeämpää se, että saan itseni kasattua ja paranen rauhassa vai se, että pyrin pitämään normeista ja ulos päin hyvältä elämältä vaikuttavalta kiiltokuvasta kiinni. Mä alan melkein taipua siihen suuntaan, että ehkä olisi parempi, kun päästäisin irti. Antaisin itselleni luvan parantua rauhassa ja käsitellä nämä asiat. Mun työni on kuitenkin niin raskas tähän hätään kannettavaksi. Vai olisiko mun mahdollista vaihtaa työni johonkin toiseen, jossa mun psyykkisellä jaksamisella ei olisi niin suurta merkitystä. Sellaiseen työhön, josta mä nauttisin.

Mä olen myös paljon miettinyt sitä, että mikä mä olen ja kuinka paljon muhun on loppupeleissä vaikuttanut nämä kaikki. Onko se tehnyt musta narsistisen? Epävakaan? Rikkinäisen vai mikä mä olen. Ehkä mun elämäni kasvu on vasta alussa ja se mikä musta tulee, selviää vasta vuosien päästä. Mä alan nyt itse rakentamaan sitä. Ensimmäistä kertaa mulla tuntuu olevan mahdollisuus siihen. Se, että musta ei ole tullut täysin rikkinäistä ja narsistista ihmistä johtuu siitä, että mulla on kuitenkin ollut rakastavia ihmisiä ympärillä. Mummoni, tätini ja esimerkiksi ystäväni.

Mä näin viime yönä todella sekavia ja elävältä tuntuvia unia. Heräsin monta kertaa yöllä. Yhdessä unessa mä olin prinsessa, jota vanha nainen auttoi. Hän auttoi minut tien yli ja ohjasi oikeaan paikkaan. Ehkä se vanha nainen unessani oli mun unelmieni äiti. Äiti joka ohjaa ja antaa tukea.

Tämän lisäksi unessani oli koira. Koiraa oli ammuttu. Minä olin kai ampunut sitä. Koira juoksi ensin pakoon, mutta palasi kuitenkin takaisin katseessaan anelua ja armon pyytämistä. Siitä huokui järkyttävän iso kärsimys. Mietin, että voiko tämä uneni koira olla minä itse. Mua on kohdeltu kuin koiraa ja aion sen nyt lopettaa. Annan oman narsistisen äitini kantaa itse vastuunsa ja kieltäytyä tästä niin kutsutun uhrin asemasta.

Olen ollut lapsesta asti se kenet on vastuutettu kaikesta. Olen ollut se joka huolehtii sisaruksistaan, äidistään ja kaikesta. Olen repinyt äitini ylös pohjalta, katsonut monta kertaa, kun hän on yrittänyt tappaa itsensä. Olen kuunnellut solvauksia itsestäni, jotka äitini on sallinut. Äitini on sallinut minun olla sellaisissa tilanteissa, joissa kenenkään lapsen ei tulisi olla. Hän on todennäköisesti halunnut, että minä kärsin samalla tavalla kuin hän, jotta hänen oma tuskansa helpottuisi. Lapsuudessani oli läsnä alkoholismi, väkivalta, mielenterveysongelmat, huostaanotot jne.

Äitini on siis narsisti. Ja minä olen narsistin uhri. Hän ei ole koskaan osannut välittää oikeasti siitä miltä minusta tuntuu. Uskon kuitenkin, että tästä eteen päin oloni vain helpottuu, koska tiedän mistä on kysymys. Aion käydä läpi koko elämäni kipeät asiat ja alkaa itse kasvaa omana itsenäni eteenpäin. En ole enää vain äitini egon jatke, vaan oma itseni. Rajaan hänet ulkopuolelle elämästäni, enkä annan hänen enää satuttaa minua. Minulla on nyt oma elämäni, oma lapseni ja oma perheeni.

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...