Ladataan...
Saara Sarvas

Internet ja ihmiset.. Parin vuosikymmenen aikana meidän elämämme ja kommunikointimme on maailman ääriä myöten siirtynyt verkkoon. Pois suorasta ja kasvokkain tapahtuneesta keskustelusta, kohti niska 45-asteen kulmassa näyttöpäätteen suuntaisesti taitettuna tapahtuvaa näpyttelyä. Älkää ymmärtäkö väärin - mä rakastan Internetiä ja kaikkia sen tuomia mahdollisuuksia, maailmankuvaani avartavia linkkejä, ihmisiä sen äärellä ja täysin rajatonta verkostoitumista.

Mä en rakasta sitä, että osa ihmisistä on päätynyt purkamaan syystä tai toisesta itseensä kohdistunutta pahaa oloa netissä, enkä mä varsinkaan rakasta sitä, että me kaikki muutkin altistutaan sille pahan olon ulos oksentamiselle täysin pyytämättä.

Mua yksinkertaisesti kyllästyttää se iänikuinen vinkki: "älä reagoi, älä vastaa, älä välitä".

Miksen?

Ilkeiden anonyymien omaan arvoonsa jättäminen toimii kyllä, mutta en koe että se ratkaisee ongelmaa. Mun mielestä olisi tärkeämpää herättää netissä anonyyminä pahaa oloaan purkava ihminen miettimään ja purkamaan myös itselleen osiin sitä, mikä ihme sinulla oikein on hätänä? Koska mitä helvetin hyötyä siitä negatiivisesta kommentista on ja kenelle??

Mihin tämä homma oikein eskaloituu, jos me emme Internetissä työskentelevinä ja aikaa viettävinä ihmisinä tee sille mitään?

Tarpeettomasta negatiivisesta kommunikoinnista ja kommentoinnista ei seuraa mitään hyvää kenellekään osapuolelle. Ei kenellekään.

Joskus munkin tekee mieli olla oikein äärimmäisen vittumainen, piikittelevä ja irrelevantteihin asioihin jämähtävä, mutta valitettavasti se vain vaikeuttaa kaikkea. Elämä yksinkertaisesti rullaa mukavammin eteenpäin, kun negatiivisistakin asioista karsii pois ne henkilökohtaiset ärsytykset ja kertoo vain faktat faktoina. Jos toinen osapuoli hiiltyy ja vastaa negatiiviseen sävyyn, olet jo lähtökohtaisesti tilanteen herrana, kun et alennu samalle tasolle.

Ei kaikki tässä maailmassa ole aina mukavaa, mutta ei kai kukaan lähtökohtaisesti tahdo tehdä tässä elämässä päätöksiä ja ratkaisuja, joiden taustalla on vain vittuilu? Tai jos tahtoo ja tekee, niin tahtoisin jälleen kerran mennä tämän postauksen ja sen lopusta löytyvän kysymyslistan kanssa keskustelemaan..

Kuten varmasti jo tiedätte, ovat minun päiväni blogimaailmassa luetut, ainakin tältä erää. Siksi haluaisin jättää jälkeeni muutaman ajatuksen myös siitä, millaisina blogimaailman varjopuolet minun silmiinin näyttäytyvät.

Olen useasti puhunut tästä blogista outona utopian saarekkeena netin vihapuheen keskellä, sillä saan lähinnä todella ihania kommentteja. Joo, vauva.fi -foorumi kyllä spekuloi painonvaihteluitani ja parisuhteeni tilaa ja hei, siinähän spekuloivat. Ainoa ihminen, jonka tulisi tuntea pisto sydämessään sen takia mitä paskaa netissä kirjoitetaan, on se nimimerkin taakse piiloutuva anonyymi.

Sen, mitä mieltä muut ihmiset minusta ovat minusta ei pitäisi koskettaa minua. Ei pitäisi, mutta pitkään se silti kosketti. 

Moni varmaan sanoisi, että minulle on kasvanut ns. paksu nahka - siis muutenkin kuin mukavan pehmeänä rasvakerroksena ;D - mutta mä olen asiasta eri mieltä. Ei paksulla nahalla tee mitään siinä vaiheessa, jos sen alla on epävarma ihmisraunio. Yleensä paksu nahka kostautuu sillä, että ihmisestä tulee pelkonsa takia koppavan oloinen ja piikittelevä.

Kun pelkää, että joku näkee suoraan sun heikkoihin kohtiin ja tähtää ikävän kommenttinsa juuri sinne, alkaa omia heikkouksia helposti peitellä ja piilottaa sekä ulkopuolisilta että itseltään, jolloin lopputulos on ulkopuolisen silmään ylimielisyytenä, joka on yleensä aina vain tapa ohjata huomio pois niistä heikkouksista.

Nettikiusaaja kyllä arvaa mistä on kyse ja tähtää nuolensa juuri sinne.

Mä valehtelisin jos sanoisin, etten ikinä selaa minulle vinkattuja keskusteluja tai muita minua koskevia nettijulkaisuja. Musta tuntuu että kaikki, jotka sanovat jotain muuta, valehtelevat ainakin jonkin verran. Ainahan meitä kiinnostaa, mitä muut ovat meistä mieltä, vaikka kuinka hokisimme jotain muuta mantraa! Siinä vaiheessa, kun on monien mutkien kautta oppinut tuntemaan itsensä ja pystyy seisomaan "julkisessa" tarkastelussa kaikkine vikoineen ja epävarmuuksineen, näitä kirjoituksia voi tarkastella kriittisesti, ilman mielipahaa.

Kaikista uuvuttavinta netin anomuumiudessa on ehkä lopulta "tieto".

Kyllähän tekin sen tiedätte, joku ilmoittaa vakaasti tietävänsä asioita ja yksityiskohtaisia. Villein tarina jonka olen kuullut itsestäni sisälsi useita miehiä, rikottuja ystävyyssuhteita, hyvin jännittäviä motiiveja näille teoille.. Eikä sovi unohtaa sitä, kuinka minua on pyydetty kummityttäreni kummiksi vain julkisuusarvon vuoksi, eikä sitä, kuinka leveilen netissä kun ostelen 300€ pizzaa (ei, ei ne olleet mun lätyt vieläkään..). Yksikään fakta tai keittiöpsykologimainen spekulaatio ei ko. tarinoissa osunut kohdilleen, mutta tieto ai saakeli miten varmaa se kirjoittajan sormista soljuessaan oli.

Mulla on henkilökohtaisesti sen verran paljon sisältöä elämässäni, että olen systemaattisesti karsinut itseeni liittymättömien ihmisten yksityiselämien spekuloinnin ja ruotimisen minimiin. Kyllä, joskus teen sitä ystävieni kanssa käydessämme läpi meidän elämiämme koskettaneita vääryyksiä ja iloja, mutta lähtökohtaisesti tahdon mieluummin käyttää aikaani tässä hetkessä ja tulevaisuudessa tapahtuviin asioihin.

Paula Vesala sen tuossa taannoin hyvin sanoi.. Minäkin olen mieluummin sellainen tyyppi, joka tekee enkä se, joka puhuu muiden tekemisistä.

Voi hyvin olla, että tällä kirjoituksella saan niskaani netin intensiivisimmät trollit ja pahan mielen sanansaattajat. Ennen kuin iskette, toivon kuitenkin pientä peiliin katselun hetkeä.

Moni netin anonyymi on nimittäin huomaamattaan vielä syvemmällä tietyssä itsepetoksessa ja tuntuu projisoivan omaa pahaa oloa ja pelkojaan muiden alistamiseen. Vähän samaan tyyliin toimivat kaikki toista ihmistä sortavat tai sitä yrittävät tahot, oli kyse melkein mistä tahansa toisia ihmisiä kyykyttävästä liikkeestä tai ihmisryhmästä.

Odotan jo nyt innolla, tuleeko joku puolustamaan negailua sananvapaudella tai sillä, kuinka julkista blogia kirjoittamalla nyt vaan on asettunut siihen asemaan että ihan kaikki vaan pitää kestää. Ei ei ei, ei se vaan mene niin! Jos joku kirjoittaa täyttä puppua siihen pitää kyllä puuttua, mutta se ei ole nyt asia, josta tässä kirjoitan.

Mä itse olen siirtynyt vihan, ärsytyksen ja pahan mielen yli ja mietin jokaisen netin vihapuhujan kohdalla: 

  1. Mikä ajoi sinut kirjoittamaan tämän?
  2. Mikä asia sinun elämässäsi on saanut sinut voimaan niin huonosti, ettet uskalla kohdata sitä, vaan käytät kallisarvoista aikaasi haukkumalla muita?
  3. Tuleeko touhuistasi ihan oikeasti parempi fiilis, pitkällä tähtäimellä?
  4. Mitä olet saanut omassa elämässäsi aikaan negatiivisuuden keskeltä?
  5. Olisitko saanut aikaan enemmän, jos olisit keskittynyt elämässäsi oleviin hyviin asioihin ja tehnyt niitä juttuja, joista nautit?
  6. Onko nyt parempi fiilis? Entä huomenna?

Nallekarkit, geenit, rahat eivätkä mitkään muutkaan määreet ikinä mene tässä elämässä tasan, mutta ongelmien määrä on silti aina vakio, riippumatta siitä miltä jonkun elämä netin tai muun median kautta vaikuttaa. 

Se, että joku päättää jakaa elämästään vain positiivisia asioita ei tarkoita sitä, etteikö pallon toinen puoli olisi ihan yhtä kamala, kuin sinullakin. Saavutetut asiat kätkevät taakseen aina vähintäänkin yhtä paljon verta, hikeä, kyyneleitä ja ongelmia. Ulospäin (eikä varsinkaan sisälle) suunnattu negatiivisuus vaan ei ikinä lisää positiivisuutta ja tämän oivalluksen sisäistettyään muuttuu ihmisessä jotain perustavanlaatuista. Oikeastaan positiivisimmat tuntemani ihmiset ovat niitä, jotka ovat käyneet henkilökohtaisessa elämässään läpi kaikista pahimman helvetin. 

Negatiivisuus ja varsinkin sen projisoiminen muihin saa ihmisen käpertymään omaan kuoreensa ja lopulta epäilemään sitä, että kaikki muutkin ajattelevat muista ihmisistä yhtä kamalasti. Jos itse puhuu pahaa täysin tuntemattomista ihmisistä, ystävistään ja pahimmillaan omasta perheestä, tottakai sitä kaivautuu aina vain syvemmälle siihen illuusioon, missä kaikki muutkin puukottavat sinua selkään heti kun sen käännät.

Siinäkin tilanteessa, että joku olisi ihan oikeasti mennyt törttöilemään ja "ansaitsisi" ryöpytystä, en ymmärrä millainen pelkuri hoitaa asian kritisoinnin anonyyminä netin välityksellä. Anonyymin reklamaation toimivuusprosentti on varmasti lähempänä nollaa, kuin mitään muuta lukua.

Mielestäni sama sääntö pätee nettiin, parisuhteeseen, ystävyyssuhteeseen, työtoveruuteen ja ihan kaikkiin kahden tai useamman ihmisen väliseen kommunikaatioon: 

Jos ihminen tekee jotain väärää, et voi olettaa hänen muuttuvan, ennen kuin kerrot oman kantasi rauhallisesti ja järkevästi perustellen.

Mun silmissä ihminen menettää kaiken valitusoikeutensa, jos vain valittaa ja valittaa ja valittaa ja valittaa ja valittaa eikä ikinä kerro siitä valituksen kohteelle. Se on epäreilua ja raukkamaista ja aiheuttaa aina vain lisää pahaa mieltä. 

Jos siis olet ilkeä anonyymi, tyyppi joka on joskus mennyt ali siitä mistä aita on matalin ja purkanut pahaa oloasi verkossa tuttuun tai tuntemattomaan tyyppiin - ei se mitään. Tässä maailmassa hienointa on se, että aina voi muuttua. Varsinkin, jos kukaan ei edes tiedä, kuka olit ;)

 

Nyt olemme käsitelleet melko hyvin sen, mikä anomuumeilussa on niin perseestä ja miksi vain en käsitä ihmisten motiiveja sen takana. Tai siis käsitän, että on paha olo.. Ehkäpä tätä juttua lukee kuitenkin myös muutama omaa blogia tai muuta some-kanavaa päivittävä tyyppi, joka joutuu kärsimään näistä hyökkäyksistä. Teille tahdon antaa pari käytännön vinkkiä!

1) Älä lähde leikkiin mukaan, vaan hengitä.

- Kyllä. Se piikittelevä kommentti joka survaisi juuri siihen koloon jonka toivoit pysyvän piilossa kaikilta vituttaa. Hengitä pari kertaa ja ehkä vielä pari kertaa lisää. 

Oli kommentin takana tahallaan provosoiva ja trollaava tyyppi tai ihan oikeasti asiasi jotenkin väärin ymmärtänyt tai muuten vain pahaa oloa ulos oksentava tyyppi, on paras lääke rauhallinen vastaus.

2) Vastaa asiallisesti ja tarvittaessa kyseenalaistavasti

Minun mielestäni vastaus on aina parempi, kuin ei vastausta. Tiedän, että tämän blogin suurimpia miinuspuolia on jo pitkään ollut minun huono kommentteihin vastaamiseni, mutta kaikki ne on silti luettu ja pohdittu läpi ja vastauksien kirjoittamieenkin yritän pyhittää aina pari tuntia viikosta.

Provokatiivinen ja ilkeä anonyymikommentti voi olla vain yhden virkkeen pituinen ja saada sinut silti raivon valtaan ja pitkä vuodatusvastaus voi tuntua naurettavalta ja hei, sitä se välillä saattaa myös olla.

Jos ilmoille heitetty argumentti kuitenkin vaatii seikkaperäisen ja pitkän vastauksen, anna palaa! Kunhan säilytät neutraalin ja objektiivisen sävyn ja purat negatiivisen palautteen osiin, joista esität tarkentavia kysymyksiä. Yleensä ilkeä anonyymi ei enää palaa tällaisen ripityksen jälkeen, mutta asian isommassa kaavassa pohtiminen saattoi tehdä sinulle itsellesi oikein hyvää.

Parhaassa tapauksessa saat asialliseen kommenttiin yhtä asiallisen vastauksen myös alkuperäiseltä kommentoijalta, joka ymmärtää sinun puolesi ja jää lukemaan blogia kiitollisena hyvästä asiakaspalvelumentaliteetistasi.

3) Ole rehellinen

Jos anonyymi suivaantui jostain ihan oikeasta asiasta, muista myös katsoa peiliin. Omia mielipiteitä saa aina muuttaa, mutta joskus voi myös käydä niin jännästi, että sinua ärsyttävä kommentti ei oikeasti olekaan ilkeä, vaan pelkästään sinua ärsyttävä. Täḿä tilanne vaatii kaikista eniten rohkeutta, mutta kasvattaa sinua heittämällä eniten ihmisenä. 

Oletteko te joskus kommentoineet jotain ilkeänä anonyyminä? Miksi?

p.s. Kaikki jutun ajatukset voi minun puolestani kääntää myös ihmisten pienemmissä yhteisöissä käymiin keskusteluihin - periaate on sama.

p.p.s. Jos tämä juttu houkuttelee tarpeettoman määrän angsti-trolleja, en välttämättä vastaa, vaan poistan tarpeettomat kommentit kokonaan ensimmäistä kertaa ikinä :)

Share

Ladataan...
Saara Sarvas

Sunnuntai on maalaus, jonka toteutin ystäväni Saran kanssa toisen ystävämme Juulian selkään. Sara jeesasi minua taustan, koristeiden ja koko vasemman käden maalaamisessa ja koko sekoilun ideoimisessa. Jos tahdot nähdä vaihekuvia maalauksen syntymisestä ja vinkkejä omaan maalausharrastukseesi, kurkkaa tämä postaus.

 

Mitenkäs teidän sunnuntai?

Share

Ladataan...
Saara Sarvas

Kun olet saanut tuntumaa maaleihin ja siveltimiin, voitkin alkaa maalata! Käteviä tutorialeja ja opetusvideoita löytyy ympäri nettiä ja jos raha ei ole este, suosittelen ostamaan vaikka yhden kuukauden passin Fabatv.com -sivustolle, josta löytyy myös ilmaisia oppitunteja, tosin englanniksi.

Suunnitellessasi maalausta, on yksi neuvo yli kaiken muun: Älä rajoita itseäsi!

Ensimmäiset suunnitelmat voivat olla juuri niin villejä, kuin ikinä tahdot - kun harjoittelet maalausta, homma realisoituu. Kun treenasin ensimmäisiä kertoja, saatoin harjoitella samaa maalausta lähes kymmenen kertaa. Nykyään treenaan ehkä palasia ja yhdistän ne H-hetkellä kokonaisuudeksi.

 

Jos maalaat aivan ensimmäistä kertaa jotain suurempaa pinta-alaa, kuin omaa kättäsi tai kasvoja, kannattaa siihen varata aikaa. Selän tai torson etupuolen maalaamiseen hurahtaa ensimmäisellä kerralla helposti 5-6h, jos maalauksessa on vähänkin yksityiskohtia. Kilpailutilanteissa maalaamiseen on aikaa esim. Helsinki Bodypaint Competitionissa 5h, joka on erittäin sopivasti koko vartalon huolellisesti maalaamiseen ihmiseltä, joka on sitä harjoitellut.

Kun mietitään kilpailumaalauksia, on niiden arvostelukriteereinä mm. värien käyttö, taiteellisuus ja työn siisteys. Värit ovat ihania ja jos katsotaan rivillistä maalauksia, hyppäävät kirkkaat ja värikontrastiset työt helposti esiin. Kuvaus-, mainos- tai taidemaalauksissa värit eivät aina ole samanlainen itseisarvo, vaan hyvin suurilla ja tasaisillakin pinnoilla voidaan tehdä juuri halutun kaltainen efekti.

Oikeastaan vartalomaalauksen kohdalla ei voida puhua yksittäisistä säännöistä, sillä se on taiteen alana yhtä laaja, kuin kaikki muukin maalaustaide! Canvas vain sattuu olemaan elävä ihmiskeho. 

Tämän takia toivon, ettei kukaan maalaamisesta kiinnostunut välttele tai vierasta bodypaintingia, koska se on sellainen "maskeeraajien" juttu. Vartalotaiteelle on tilaa tässä maailmassa juuri niin monesta eri kulmasta, kuin tekijöitä vain löytyy! Toki, maskeeraajan tai meikkaajan koulutus pohjalla ymmärtää helpommin valon ja varjon hyväksikäyttöä kolmiulotteisella pinnalla, mutta ei se silti ole mikään itseisarvo.. Kuka tahansa voi tulla tässä puuhassa todella taitavaksi.

 

Tänään maalasin Juulian selkää ja pyysin avukseni kaverimme Saran, joka ei ole koskaan aiemmin maalannut. Sara nappasi hommasta todella nopeasti kiini taiteellisen taustansa ansiosta. Ideoimme maalausta noin 15min, piirsimme hieman hahmotelmia papereille ja ryhdyimme toimeen. 

Juulia on tottunut malli, mutta ensimmäistä kertaa paikallaan seisovalle ihmiselle homma voi olla aika raju.

Mallin iho kannattaa ehdottomasti kosteuttaa öljyttömällä kosteusvoiteella (mieluiten geeli) pari tuntia ennen maalausta, mutta kuorinta kannattaa säästää vasta iltasuihkuun.

Pidä huoli, että mallillasi on säännöllisesti ruokaa, juomaa ja taukoja, jolloin hän pääsee liikkumaan vapaasti ja veri pääsee kiertämään paremmin.

 

 Ja sitten maalaamaan! Tässä kasa vinkkejä maalaamiseen ja työn sommitteluun:

1. Aloita rajaamalla taustan ja yksityiskohtien vaatimat alueet. Itse tykkään maalata ensin taustat mahdollisimman nopeasti ja keskittyä sitten yksityiskohtiin. Jos maalaat malliasi muualla kuin seisoma-asennossa - mikä on toivottavaa - maalaa ääriviivat silloin, kun malli seisoo.

2. Astu välillä kauemmas tarkastelemaan työtäsi ja sen mittasuhteita. Ovatko suorat viivat suoria, asiat ja esineet tarpeeksi suuria tai pieniä suhteessa toisiinsa?

3. Treenaa ja luonnostele maalauksen yksityiskohtia etukäteen. Voit myös printata itsellesi kuvia eläimistä ja esineistä, jollaisia tahdot maalata - niistä on helpompi harjoitella erilaisia perspektiivinäkymiä yms.

4. Mitä enemmän yksittäisiä objekteja maalaat, sitä enemmän luot rajapintoja ja vaikeustasoa. Ensimmäisillä kerroilla maalauksen palaset saattavat helposti näyttää hieman tilkkutäkiltä, mutta myöhemmin kuvioita oppii maalaamaan limittäin.

5. Melko turvallinen tapa suunnitella ja asetella kuvioita ensimmäisillä kerroilla on keskittää ne kehon tasaisille pinnoille: rintakehään, selkään, vatsaan ja reisiin. 

Tällä kertaa maalaus kehittyi näin:

Ensin niitä rajoja - hento valkoinen on täydellinen väri hahmotteluun

 

 

Sitten valikoitujen yksityiskohtien rajat ja muodot kehiin ja maalaamaan taustaa. Tällä kertaa taustasta tuli niin elävä, että sen saattoi rakentaa maalauksen edetessä. 

 

Tässä tausta on melko valmis ja kaikki muu alkaa kasaantua pala kerrallaan. Tykkään monesti maalata eri kuvioissa olevat saman väriset kohdat yhdellä siveltimen latauksella, mutta tämä on täysin makuasia.

Grumpy Catin sarvesta sinkoavat sateenkaaret on tehty sateenkaarikakuilla, kuten joku varmasti arvasikin.

 

Eläinten maalaaminen on jotenkin todella lähellä sydäntäni.. Niissä haastavinta on monesti karvan hahmottelu, mutta itse tykkään ensin mallata kohdilleen oikeat värit ja sen jälkeen häivyttää ja yhdistää turkki mahdollisimman realistisen näköiseksi.

 

 In retrospect, Grumpyn naamakarvoihin ja tekstin rajaamiseen olisin voinut käyttää vielä tovin pidempään, mutta kokonaisuuteen ne uppoavat loistavasti.

Tämän maalauksen tekemiseen meillä hujahti nelisen tuntia, mutta emme tosiaankaan pitäneet kiirettä.. Sara auttoi minua taustan ja pienten kuvioiden maalaamisessa ja maalasi koko vasemman käden.

 

Kuten lopputuloksesta huomaa, minkään ei tarvitse olla millään tavalla järkevää.. Tässä on elämän makua. Ja onnea. Ja riemua. Ottakaa siis sudit käteen ja alkakaa maalata! ^_^

 

Jaaa muistakaa, että on mukavampaa jos opettelee jo alusta asti työskentelemään siististi -____-

 

p.s. Ja jaa siis miltä se lopputulos näytti? No sen näet seuraavasta postauksesta, nimeltään Sunnuntai!

Share

Pages